Uutena vuonna Napolissa on tapana heittää ikkunasta kadulle kaikenlaista vanhaa roinaa. Uudenvuodenaatto alkoikin sillä että rautainen persiana, ikkunasäleikkö, irtosi ikkunaa avatessa ruosteisista saranoistaan ja putosi. Onneksi alle sattui vain klaanin esikoistyttären pyykkiteline, koira ja auto säästyivät.
Terveisiä Vesuviuksen juurelta, hyvää Uutta Vuotta ympäri palloa!
Angelo-eno omistaa tontin Napolin provinssissa. Enon tontilla on kaksi paritaloa; toista taloa asuu eno vaimoineen sekä poika perheineen, toista tyttäret puolisoineen ja lapsineen. Poika tulee saamaan isänsä osuuden, vaivanpalkkana ikääntyvien vanhempien hoidosta.
Klaanin päämies on järjestänyt hyvin lastensa asiat. Käymään vain tänne tullaan eikä olemaan.
Kynnysmaton teksti suomennettuna olisi suunnilleen ironinen jo meitä olikin vähän.
Huhtipojalle ostin Coopin broileria, jos siihen(kään) ei voi luottaa niin mihin sitten? Italiattarelle peitto, enemmän höyhentä kuin untuvaa, kyökin puolelle edellä mainitut viljatuotteet sekä pakasterasioita useaa kokoa.
Todella smartit henkilöt matkustavat halpalentoyhtiöillä, miksen minäkin, tuumaan armon vuonna 2004. Varaan VolareWebin lipun Barista Roomaan. Lento perutaan sen ollessa jo kolme varttia myöhässä, soitan jatkolennosta Finskille, maksan sakkomaksut lentopäivän siirtämisestä, ostan junalipun Leccestä Roomaan makuuvaunussa minulle ja silloin reilut puolitoistavuotiaalle Italiattarelle. Lippurahat palautetaan toimistokuluja lukuunottamatta. Tuli tosi halvaksi.
Tänä vuonna päätämme kokeilla AirBerlinin palveluita, matkassa meidän perheemme lisäksi kummitäti puolisoineen ja kaksostyttöineen. Ostamme liput Rooma-Helsinki, lentoon kuuluu välilasku Berliinissä. Muutamaa kuukautta ennen lähtöä lentoyhtiö peruu menomatkamme, mutta myy paikkoja uudelleen kolminkertaisella hinnalla lennoille Rooma-Berliini ja Berliini-Helsinki. Helsingin lento on aikaistunut vartilla, vaihto ei ole varma, eihän se ole koskaan jos lentoa ei ole myyty yhtenä lippuna, low cost, you know. Perumme myös paluulennon.
Ostamme uudet liput sinivalkoisella ei-halpiksella, sillä kaksostytöille on lietsottu Joulupukki-kuumetta juhannuksesta lähtien. Lisäksi Suomen sisäiset lennot on jo varattu.
Kun kaikki alkaa olla niinsanotusti pulkassa, lähiomaisellamme todetaan vakava sairaus ja joudumme perumaan matkan. Joskus kohtalo haraa vastaan niin paljon että fatalisti minussa vakuuttuu: tätä ei ollut tarkoitettukaan onnistumaan.
Kuvat lumettomasta joulusta poronperseessä Rovaniemellä lohduttaisivat, saa vinkata ja linkata.
Kuusi on tuotu terassilta sisään, koristeltu valoin ja olkikoristein. Jo ennestään harva näre on kärsinyt heitteillejätöstä, mutta onpahan aito. Sahaamme kuivaneet alaoksat ja päätämme rakentaa tämänvuotisen seimen kuusen juurelle.
Italiatar on tähän saakka suhtautunut lähestyvään jouluun välinpitämättömästi, mutta yllättäen kirjoittaa joulupukille
BABUO NATALE PORTAMI TANTE
COSE
Kuvitetussa kirjeessä on tanssiva barbi, barbiradio, barbitietokone. Jotain pinkkiä pukinkonttiin? Tyttö suututtaa minut vähintään kahdesti päivässä siihen pisteeseen että harkitsen- peräti jokaikisellä kerralla - Joulupukin Kostoa, sitten lepyn, en ole kovin pahoillani siitä etten pysty tarjoamaan lapsille tavarataivasta mutta jotain haluaisin ostaa... että olisi vähän niinkuin muissakin länsimaisen kulutusyhteiskunnan perheissä?? Uutisissa kerrotaan että italialainen perhe käyttää joulun ruokaostoksiin keskimäärin 750 euroa, mutta tänäkin vuonna joku on tainnut syödä omansa lisäksi meidän panettonen.
Koulutielle on ilmestynyt näyttävä juliste jossa kerrotaan vanhan keskustan katukiveyksen kunnostustöiden alkavan, aikataulua täsmentämättä. Huonotapainen töhrijä minussa haluaisi lisätä spriitussilla si avvicinano elezioni amministrative; si chiude la discarica, si riapre l’ostetricia. Poleemista tottakai, mutta uutiset kaupungin kyljessä tuoksahtavan kaatopaikan sulkemisesta ja Tuppukylän sairaalan synnytysosaston uudelleenavaamisesta ovat varmoja merkkejä lähestyvistä kunnallisvaaleista. Saas nähdä, ja ans kattoo, chi vivrà, vedrà. Sade tekee happamaksi, ja toissailtana yllyin peräti huutelemaan anoppilan parvekkeelta kadulla autontorvea soittavalle miehelle ettei tarvitse ostaa niin helvetin isoa autoa jos ei osaa ajaa sitä, meidän kärrymme muka tukki kadun, pah, siirsin kuitenkin. Autoomme pääsee sisään enää vain pelkääjänpuoleisesta ovesta, ja takaluukusta tottakai.
Ostin eilen uuden lapsiystävällisemmän miehityksen seimeen, tarkoituksena että tänä jouluna Italiatar saisi viimeinkin leikkiä seimiväellä sydämensä kyllyydestä ilman huolta siitä että joku Pyhän Perheen jäsenistä hajoaisi miljoonaksi kappaleeksi pudotessaan kivilattialle. Aitoa muovia siis, Made in China. Reilun kaupan perulaiset savifiguurit jäävät odottamaan parempia aikoja.
Viime päivien polemiikeissa seimi on nostettu uskonnollis-poliittiseksi kannanotoksi aikana jolloin hallitus uhkaa tuhota Ydinperheen ja suuret kauppaketjut ovat rähmällään ateistien ja vääräuskoisten edessä. Haluaisin kiukutella ettei heillä ollut oikeutta pilata iloani. En antanut lupaani Calderolin riemuun Italian jalkapallomaajoukkueen voitosta Ranskan neekereitä, muslimeja ja kommunisteja vastaan. Twin Towersin attentaatissa kuolleiden omaiset saavat päivästä toiseen kuulla että sotaa käydään heidän poikansa nimeen. Entä ydinperheeni, olenko tietämättäni ottanut kantaa, millä tavalla se on perheeltäni pois jos Janne vie Ilkkansa vihille?
Kemikaali- ja kimalluskaupassa oli toinenkin tarkemmin määrittelemättömästä kovasta massasta tehty seimi, joka oli mielestäni kauniimpi. Irrallisina myytävistä figuureista puuttui kuitenkin Joosef, ja Italiattaren kerätessä pieniin kouriinsa kolmenkymmenen sentin irtolampaita punnitsin hartaasti sitä vaihtoehtoa että tämän vuoden seimessämme olisi ollut yksinhuoltaja-Maria tai peräti kaksi Mariaa. Mutta, kuka on ostanut seimeensä Joosef-parin? Valitsin niistä kauniimmista kolme paimenta ja enkelin, joita ei muoviseimessä ollut: ensimmäiseltä paimenelta irtosi pää lattialle pudotessa jo kaksi minuuttia kotiintulomme jälkeen. Pikaliimaa!
Joskus ekologinen pyykinkuivurini pettää, ja pienet villahousut jäävät lohduttomina roikkumaan harmaan maan ja taivaan välille. Pyykki sumaantuu, ja vaatteille on annettava etuajo-oikeus. Supermarketteihin on sitten esikoisen vaippa-ajan ilmestynyt uusia halpoja vaippamerkkejä, ja vaikka uutiskatsaukset esittävätkin joulushoppailun huumaa Milanon gallerioissa, riittää vilkaisu ostoskärryyn toteamaan että italialaiset ovat löytäneet itäblokin pakkaussuunnittelusta muistuttavat aamiaiskeksit alahyllyltä.
Sade jatkuu iltaan, kuuntelen vesipisaroiden ropinaa auton kattoikkunaan odotellessani turvaistuimeen uinahtaneen Huhtipojan kanssa Italiattaren karatetunnin päättymistä. Kadun päässä, pimeän tyhjän tontin toisella puolella, liikuttelee jouluvaloista raskas palmu hämähäkinraajojaan.
Aamulla auto ei enää käynnisty, kelloseppä hälyytetään työntämään. Onneksi katu kotiporttimme edessä viettää loivasti alamäkeen.
Stereotyyppisen mielikuvan mukaan äitien kuuluu puhua vaipoista hiekkalaatikon reunalla istuessaan, joten puhutaan sitten. Hetkittäin aihe on innostavakin, sitä en mene kiistämään.
Arkitehdin puolueeton vaippatesti on testannut seuraavat vaipat:
Harso, valmistaja Ruskovilla (12 kpl)
Harso, valmistaja Disana (8kpl)
Muotoonommeltu flanellivaippa, valmistaja Disana (1 kpl)
RainbowTots, valmistaja TotsBots (3 kpl)
Bamboozles, valmistaja TotsBots (4 kpl)
Ruskovillan harsot tulivat taloon erään itähelsinkiläis-sardinialaisen nuorenherran sisäänajamina, sen jälkeen niitä on käyttänyt Italiatar ja pari suomalaista tyttöä. Harso on iso, napakka, hieman kankea. Kaikki harsot kuivuvat nopeasti, siitä plussaa, taittelu teettää töitä ja lisäksi jotkut perheenjäsenet väittävät etteivät osaa napoa vauvalle vaippaa. NappiNippa on avuksi.
Disanan harsot ovat Ruskovillan harsoja pienempiä ja pehmeämpiä: siinä niiden plussat ja miinukset. Origamitaitoksella alkavat olla liian pieniä yhdeksänkiloiselle, mutta pötkönä niitä voi kyllä käyttää. Ostin ystävättärelle kun tämä oli laittamassa vauvaa maailmaan, ja opin että ihminen joko on rättivaippailija tai sitten ei. Ihmeekseni en tunne kovin monta rätteilijää IRL.
Disanan muotoonommeltu flanellivaippa on liikuttavan ohut, tarranauhat ovat hyvät, malli istuva. Tarvitsee lisäimun, sellaisenaan sitä voi käyttää osa-aikavaipattomalla. Ostin kokeeksi kun harkitsin vaippakauppiaan uraa, ei tosin taida olla nouseva trendi Italiassa.
RainbowTotsit ovat myös hyvän muotoisia, ja vain toisesta päästään kiinni olevana lerpakkeena toteutettu vaipan imuosa on nerokas: vaipasta ei tule liian paksua ja se kuivuu nopeammin. Lisäksi imua voi säädellä oikeaan paikkaan, riippuen millaisilla vehkeillä vauva on varustettu. Värit ovat herkullisia mutta haalistuvat nopeasti: lila on jo melkein valkoinen, oranssia näkyy vielä vähän, vain pinkki on pysynyt pinkkinä. Ja kyllä: Huhtipoika käyttää siskon vaaleanpunaista vaippaa.
Muori kävi keväällä hakemassa äiteelle Boobeja ja uteliaana osti Huhtipojalle kokeiltavaksi bambukuituisen Bamboozlesin. Seuraavilta kyläilijöiltä tilattiin niitä lisää. Bamboozle on tähänastisista vaipoista paras: siinä on muiden Totsien istuva malli, lerpake, tarranauhatkin laadukkaat, mutta plussana se että vaippa pysyy pehmeänä jopa kovalla vedellä ja narukuivatuksella.
Skeptisinkin myöntää että Pietrelcinan Pyhä Pio (1887-1968) teki elinaikanaan ainakin yhden ihmeen, uskovien lahjoittamilla rahoilla nykyaikaisen sairaalan Garganon kivisille vuorille San Giovanni Rotondoon. Mittava ja vielä myöhemmin kasvanut rakennus on vielä valtaisampi jos sen kuvittelee alkuperäiseen kontekstiinsa viisikymmentäluvun Apuliaan keskelle ei-mitään. Vuorilla laiduntavat vuohilaumat, kansallispukuiset naiset kulkevat paljain jaloin ja kantavat vesiruukkuja pään päällä köyhyys, kurjuus, malaria ja kolera niittävät väkeä kuin heinää.
Pyhimyksen ympärille on kehittynyt kaikenlaista bisnestä, ja Renzo Piano on suunnitellut vuorenrinteelle uuden kirkon. Urheiluhallimainen rakennus on omiaan suurille uskonnollisille massatapahtumille, no, ei Rooman Pietarinkirkkokaan nyt niin kovin intiimi ole.
Lauantai-iltana isä oli kerrankin kotona jälkikasvun nukkumaanmenoaikaan, luki iltasadun ja sen jälkeen uinahdimme yhdessä isoon petiin, lapset keskellä, aikuiset reunoilla kukin pidellen kiinni yhdestä pikkuihmisestä. Vapaaksi päästettynä vuorovaikuttavat keskenään, eivätkä nukahda.
Sunnuntailounas nonnalla; illan hämärtyessä nonna mukaan kotiin, oleilua takkatulen äärellä, lapsien kylvetys ja kuivaus, hiilloksella paistettua kokolihamakkaraa ja bruschetaksi elvytettyä viikolta jäänyttä durumvehnälimppua valkosipulin, suolan, öljyn ja ricotta scanten kanssa.
Aamulla sorvin ääressä tarkistan postin, josko jotakin tapahtunut maailmassa. Tuoreessa Lääkärilehden artikkelissa Suomessa vauvoille annettavien lisäruokien suositusta aiemmasta ajankohdasta pistää silmään kulttuurinen yksityiskohta: poikalapsille annetaan aiemmin kiinteitä lisäruokia ja lihaa kuin tytöille. Pitäähän miehen jo kunnon ruokaa saada!
TV-uutiset ovat huhunneet Vatikaaninkin olevan myöntymässä siihen... että jos aviopareista toisella on HIV, olisi kondomin käyttäminen aviollisessa seksissä ehkä sittenkin pienempi paha kuin taudin tartuttaminen... Vatikaanin sanaa ei Italiassa varsin noudateta, mutta ollaan ainakin noudattavinaan. Lukemattomille italialaisille neidoille lääkäri on määrännyt e-pillerit kuukautiskipujen tai aknen hoitoon, ja jos siinä sivussa ehkäisevätkin, ei se toki ollut alkuperäinen tarkoitus! Sussiunatkoon.
Millainen maa Italia olisi, jos paavi olisi jäänyt Avignoniin?
Olen miettinyt ja tarkastellut kanssasisariani, googlasin sanalla italialainen nainen, löysin Sarin mainion postauksen sekä pitkän ja paatoksella kirjoitetun keskustelupalstakommentin jossa tiedettiin kertoa italialaisen miehen käyttävän rahaa vaatteisiin suomalaista naista enemmän. Palailen aiheeseen myöhemmin, nyt italiattariin.
Stereotyyppisen mielikuvan italialainen nainen on aistillinen, naisellinen, muodokas, tyylikäskin. Tyylikkyyttä kannattaa etsiä pääkaupungeista, Tuppukylässä on Italiattaren luokkakaverien äitien, siitä nuorempien jos kohta vanhempienkin naisten valtatrendinä englannista lainattu sexy, johon tänä vuonna kuuluvat polven alapuolelle ulottuvat ultrakireät housut, teräväkärkiset saappaat ja lyhyt mielellään höyhenkaulurinen untuvatakki. Kaikessa pitää olla paljetteja ja kirjontaa, mahdollisesti niittejä, leveä kissapetokuvioitu vyö oli ilmestynyt perjantaimarkkinoilla usealle myyntipöydälle. Huulipunaa tummempi rajauskynä on säilyttänyt asemansa viimeisen kymmenen vuoden ajan.
Sexykkyys on emansipaatiota, isältä, veljiltä ja aviopuolisolta taistellen repäisty myönnytys, lupa saada käyttää minihametta, suurin yhteiskunnallinen saavutus sitten abortin ja avioeron. Vanhemmilla rouvilla on vielä culo grosso e fazzoletto nero, iso perse ja musta huivi. Olemme lähellä Kreikkaa, Lähi-Itää, Pohjois-Afrikkaa.
Petja Jäppinen kirjoittaa blogissaan:
Sukupuolikeskustelussa on eräs dogma, ja sen klasuuli, jotka määrittelevät tällä hetkellä käytävän keskustelun.
Dogma: Miehet ja naiset ovat samanlaisia ja tasa-arvoisia.
Klasuuli: paitsi naiset, jotka ovat aivan hirvittävän paljon erilaisia ja parempia.
Petja kirjoittaa mukavasti, hän pitää naisista. Aineksia sukupuolisodan välirauhaan löytyy.
Minä olen feministi. Ja koska feminismiä on niin monenlaista, voin tarkoittaa sillä melkein mitä tahansa.
Minä uskon että yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset, että sukupuolten välisen biologisen ja kulttuurin tuottaman eron rajanveto on vaikeaa. Biologiset erot ovat pohjimmiltaan aika simppelejä, vain nainen voi tulla raskaaksi, synnyttää, imettää, ja jotenkin meidän täytyy elää tämän tosiseikan kanssa. Jossain, jotkut ajattelevat ettei tämän takia tyttöjä kannata kouluttaa, ettei naista kannata palkata paikkaan johon olisi miehiäkin saatavana. Sukupuolella on merkitystä, niinkuin rodulla, vaikka rotu ei olekaan tieteellisesti eksaksti kategoria. Minua kohdellaan naisena koska minut tunnistaa naiseksi, ja kukin liittäköön siihen omat kulttuuriset ennakko-oletuksensa. Ja entä jos tädillä onkin sedän sotu, miten kohtelu muuttuu?
Toisin kuin äitijumalatarkulttia elvyttelevät tahot joskus ehdottavat, naisten hallitsema maailma tuskin olisi nykyistä parempi. Ainakaan maailma jota hallitsevat naiset jotka tasa-arvon nimissä yrittävät olla kuin miehet... vai?
Suomalaisen kulttuurin pohjalla pilkistelee akanpelko ja akkaviha. Siksi, kyllä, on hyvä että naiset tekevät sovun biologiansa kanssa, puhuvat kuukautisista, kuukupeista, PMS:stä, vitusta, vaginasta, välilihasta, tisseistä, vaihdevuosista.
Olen luontojani poleeminen liioittelija, enkä oikeasti ole kotiäiti vaan... vajaatyöllistetty itsenäinen ammatinharjoittaja? Toimistovauvaa hoivaava puolipäiväarkkitehti? Kannatan vilpittömästi alle kolmevuotiaiden kotihoitoa, täytyyhän ne opettaa ihmisten tavoille, mutta kotiäiti-ideologiaa en purematta niele. Eikä meillä sellaisia ole suvussa ollutkaan, ensin oltiin monta sukupolvea navetassa ja pellolla, sitten tehtaassa, yliopistolle ylennettynä ja lopulta vallan omana pomona.
Italiattaren kouluohjelmaan tulee usein muutoksia lyhyellä varoitusajalla, tiistaina ilmoitetaan että torstaina koulupäivä loppuu jo 10.45 AY-kokouksen takia. Koska kahdenkymmenenkolmen lapsukaisen äideistä juuri kukaan ei ole töissä, voi näin kai menetelläkin, ja jos joku sattuu töitä saamaan niin oma ongelmansa. Lähes kaikilla perheillä on jokerikorttina nonna, vanhapiikatäti, pätkätyöläinen, työtön, parhaimmissa perheissä jopa perheen pää ehdonalaisessa. Ilman suvun tukiverkkoa, vieraspaikkakuntalaisena tai ulkomaalaisena elämä on vaikeaa. Olen antanut kertoa itselleni että päivähoito on Tiranassa järjestetty paremmin.
Martin Saarikangas sanoi aikoinaan että lapsille olisi hyvä että jompikumpi vanhemmista olisi kotona. Siitä huolimatta olen nähnyt monia pahoinvoivia perheitä joissa molemmat ovat.
Seitsenkuinen on jo aktiivinen osallistuja, joka ei jää makaamaan siihen mihin hänet lasketaan. Minä-haluan-tuon-minä-maistan-sitä, ja pettynyt äkäinen huuto kun siskon likaiset lenkkitossut nostetaan ylös takanreunalle. Joskus väsyttää muttei malttaisi nukahtaa, omenasose pyyhkäistään harmista mutristuneen suun pielistä yöpuvun hihalla ja hierotaan silmiin. Ä-tti, äi-ddä, äiti, yrittää saada unille tuputtamalla tissiä, en halua, puraisen kahdella hampaalla. Kantoliina rauhoittaa, ja tuu tuu tupakkirulla.
Olin noin kahdenneljän, ja matkalla juhlista kotiin, jalkaisin Punavuoresta Rautatientorille josta Itä-Helsingin yöbussit lähtevät. Määrätietoisella mukareippaalla askeleella, kuten ainakin nainen joka pohjimmiltaan tietää ettei saisi liikkua kaupungilla auringonlaskun jälkeen, peräseinän väriin sulautuvassa vaatetuksessa, mustassa anorakkitakissa, todennäköisesti joissakin iänikuisen persoonattomissa mustissa nappileviksissä, docmartenseissa. Kohtaan Ruttopuistossa humalaiset brittiläiset pukumiehet jotka huutavat perääni sä oot niin ruma että voit kävellä missä vaan.
Pitäisikö siitä loukkaantua, by-yyää, m’oon niin ruma ettei kukaan haluu edes raiskata?
Onko kenellekään miehelle sanottu että oma vika kun meni yöllä snagarille provosoivasti pukeutuneena?
Tuppukylässä on turvallista, kai, koska viihdetarjonta on niukkaa, diskot kaupungin ulkopuolella, humalaiset ajamassa itsensä hengiltä superstradalla. Lehdessä pistää silmään otsikko naisesta joka on raiskattu matkalla kirkosta kotiin, se jos mikä on raskauttava asianhaara. Kuljen piazzan läpi määrätietoisella mukareippaalla askeleella, pimeän aikaan ei ole hyvätapaista huudella naisten perään.
Olin noin Italiattaren ikäinen, alta viiden varmasti koska muistan että asuimme Roihuvuoressa, ja leikin kotia veljeni kummitädin tyttärien kanssa. Veljeni taisi vielä olla leikin kannalta hyödytön vattumato, vauva tai kotieläin, ja kun muitakaan miehiä ei ollut paikalla, minä olin tarjoutunut perheen isäksi. Meillä oli laatikollinen hahmotteluvaatteita, mutta voi, minä en saanut laittaa haluamaani röyhelöä koska miehille ei sallita. Leikkiessä riidellään, kiistellään, opitaan neuvottelemaan, mutta hörhelöjupakan aiheuttaman pahan mielen muistan vieläkin. Sukupuolipelissä pojilla on säälittävän vähän pelivaraa, tytöt voivat lainata isän vaatekaapista ilman että sitä suuremmin paheksuttaisiin.
Sukupuoli määritellään genitaalien perusteella, epäselvissä tapauksissa kromosomeista, mutta viime kädessä kuitenkin sopimuksenvaraisesti sillä maistraatti voi muuttaa henkilön sukupuolen väestötietojärjestelmään. Yksinkertaisempaa olisi että sukupuolensa voisi valita täysikäisenä, tai ilmoitusluonteisesti vaihtaa maistraatissa, tai setä voisi laittaa hameen päälle silloin kun siltä tuntuu, no, ei se kiellettyä ole! Millainen yhteiskunta olisi ilman sukupuolen kirjaamista ja tilastointia?
Mistä on pienet tytöt tehty? Ikuisuuskysymys biologian ja kasvatuksen vastuusta sosiaalisen sukupuolen rakentumisessa askarruttaa minua usein. Viimeksi eilen kun Italiatar kirkkain silmin ilmoitti etteivät autot ja tietokoneet ole tyttöjen juttuja, anteeksi kuinka, internetissä asuvan äidin tyttäreltä aika ällistyttävä toteama jonka alkuperää emme saaneet selville edes kaksiäänisessä ristikuulustelussa. Tytöllä on menossa läpeensä pinkki vaihe, johon ehkä osaltaan vaikuttavat joukkoon kuulumisen paineet scuola maternassa. Media antaa osansa, joulunalusajan mainoksissa vaaleanpunaista hempeää tytöille, action man pojille, setä puhuu tärkeitä parlamentissa, täti tanssii narutangoissa visailuohjelman välikenennyksessä. En ole kieltänyt hepeneitä, mutta lapsille lahjoja ostaessani ilmaisen kyllä kantani sukupuolijärjestelmään: kaikille sukupuoleen katsomatta satuja, sormivärejä ja muovailuvahaa. Onko Italiatar syntyjään naisellinen nainen? Minä en kiellä sitä mahdollisuutta, mutta toivon hänen tekevän valintansa itsenäisesti, siinä uskossa että kaikki tiet ovat auki tytöllekin, kaikkea tilastollista todennäköisyyttä vasten.
Minulla on myös poika. Vauvamiehessä on miehekästä ainakin voima, ja se ettei housutta polvella istuva poikalapsi pissi polvelle, ellei sitten vastapäätä istuvan. Poika puetaan äijäkkäästi, kun se on niin äijän näköinen.
Minkälaisen sukupuolimallin annan lapsilleni? Setan transtukipisteen sukupuolitesti luokittelee minut sukupuolineutraaliksi eli sukupuolisesti sitoutumattomaksi:
Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan. Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.
Olet sukupuolen suhteen hyvin tasapainoinen, yhtä vähän kumpaankaan sukupuoleen sitoutunut. Tulet hyvin toimeen muiden sukupuoliryhmien - miesten, naisten ja mieheyttä ja naiseutta itsessään yhdistävien androgyynien kanssa - , koska et ole niin kaukana muista ryhmistä.
En kiistä biologista sukupuoltani, minulle se on fakta josta seuraa – ei väistämättä mutta omana valintanani – kaikenlaista synnytys- ja imetysjuttua. Ei sen kummempaa. Pohdinta jatkuu.
Kun nuo talvirytkyt nyt on vedetty esiin säilöstä, niin...
En voi suin surminkaan väittää olevani muodikas ihminen, tyylikkäästäkään en menisi sanomaan, mutta aivan varmasti minulla on oma tyylini. Käytännössä se tarkoittaa sitä että uutta vaatetta ei sivullinen välttämättä huomaa, koska se on johdonmukaisesti samanoloinen aiempien rytkyjen kanssa. Jo pienenä ilmaisin erimielisyyteni mikäli äiti halusi pukea minut hörhelöihin. Tarkistin yksittäispakattujen lastenlaastarien värin valoa vasten, jotta ne sopisivat sävyltään vaatteisiin. Mihin on kadonnut turhamainen pikkutyttö? Ihan pohjimmiltani olen edelleenkin silkkikalsarityyppiä.
Tällä hetkellä vaatekaapin tila on katastrofaalinen, uutta tarvittaisiin mutta rahaa ei juuri nyt ole. Shoppailua vaikeuttaa osaltaan Tuppukylän kysyntää vastaava tarjonta: voin vakuuttaa että puheet Italian keskiluokan katoamisesta ovat totta, ja vaatekaupassa se tarkoittaa joko kalliita merkkivaatteita jotka saattavat olla laadukkaitakin, tai halpaa ja näyttävää paljettifarkkua. Egoni ei tarvitse pönkäkseen D&G:n nimikirjaimia tavalliseen mustaan t-paitaan. Itse voisi ommella, mutta kangaskaupan valikoima kallistuu huonon ja kiiltävän puolelle. Neulomisesta nyt puhumattakaan, sillä parhaissakin langoissa on puolet akryylia.
Laatuun kannattaa sijoittaa, sillä köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa. Sanon minä, jalassani polvista ratkenneet mustat torifarkut, jotka olen kloritella roiskinut läikikkääksi. Parempi neljääkymmentä lähestyvä post-punk kuin glitter.
Viimeistään marraskuun puolessavälissä alkaa kylmä, talvi siis. Lämmityksen aloittamista viivytellään viimeiseen asti, sillä nestekaasu on kallista, mutta asunnon lämpötila laskee väistämättä asteen päivässä ja asettuu vuorokauden keskilämpötilan tienoille. Suihkuun ei huvittaisi mennä, lapset kylvetetään kerran viikossa sunnuntai-iltana ja puetaan takkatulen ääressä. Samalla vaivalla syödään hilloksella grillattua kokolihamakkaraa, bruschettaksi elvytettyä leipää, kastanjoita. Miksi saunaa ei saa rakentaa naapurin terassille?
Italiattarella on päällä:
Ruskovillan villakerrasto (liian lyhyet lahkeet)
pitkähihainen paita
koulupuku - verkkarin takki ja housut
sukat ja lenkkarit
toppatakki
pipo
Huhtipojalla:
villahousut
body
paita
housut
villatakki
sukat ja tossut
silkkinen kypärälakki
Italiattaren koulutiellä, postitoimiston vieressä, on muurinpätkä johon päivittäin liisteröidään kuolinilmoitukset. Kahta kolmasosaa muurista peittää Ciao Andrea; sukulaiset, luokkatoverit ja naapurit hyvästelevät Halloween-iltana auton alle jäänyttä kymmenvuotiasta poikaa. Televisiouutiset pelottelevat pedofiileilla ja lapsenryöstäjillä, mutta todellinen ja todennäköisin vaara on liikenne. Lapset eivät enää leiki kaduilla, heitä kuljetetaan kotoa kouluun, koulusta kotiin, koulun jälkeen harrastuksiin. Ohjelmoitu ja aikataulutettu viriketarjonta täyttää päivän teeveen piirretyillä ja mainoksilla tauotettuna, meilläkin. Itkumuurin jälkeen jalkakäytävä loppuu, puristan nelivuotiasta tiukasti kädestä vaikka ikänsä puolesta toisenlaisessa maailmassa hän voisi jo käydä kaupassa yksin, ostoslistan kanssa. Soitan ystävättärelle: voisivatko lapsemme leikkiä ohjaamatonta leikkiä yhdessä tämän iltapäivän, lastenkamarin suojissa? Voi ei tänään, meillä on koripallo ja baletti ja sen jälkeen pistäydyn kälyni luona. Anteeksi, rakkaani, anteeksi tämä tylsä äiti, tylsä koti, tylsä maailma. Ottaisitko muovailuvahaa, ei aina sitä telkkaria.
Tuore liisteri valuu sementtiselle jalkakäytävän kiveykselle, kolmenkymmenentuhannen kaupungissa riittää vainajia joka päivälle. Pian unohdamme Andrean.
Samasta:
Olkoon vaan americanata, mutta toisin kuin eräät tuntemani intelligentsian edustajat, en jaksa juuri tuohtua siitä että kansakunnat naivat ristiin, katsovat toistensa telkkaria ja saavat vaikutteita.
Nonnan saattelema pikkunoita pistäytyi studiolla: dolcetto o scherzetto?
Kerrottakoon nyt vielä ettei minulla ole mitään aurinkosähköä vastaan, mutta jos sillä ruvetaan lämmittämään taloja tai käyttövettä, ei homma ole loppuun asti ajateltu.
Huhtipojalla on kaksi hammasta, alle millimetrin ikenestä läpi mutta kuitenkin.
Tuppukylän piazzalla vihittiin käyttöön suihkulähde 76 vuotta sitten, täsmälleen 28. lokakuuta, fasistien "Roomaanmarssin" vuosipäivänä. Suihkulähteen epigrafissa mainitaan vuosiluku 1930, sekä fasismin ajanlaskun mukainen vuosi 8. Kuivuudesta kärsivässä Leccen maakunnassa vesi oli mahtava propaganda-ase.
Piazza hiljenee lounasaikaan, autot kaartavat kovaa kapeilla kaduilla, kaikilla on kiire syömään. Iäkäs muurari kaartaa polkupyörällä suihkulähteelle, peseytyy laastin pölystä ja vasta sitten vetää päälleen pyörän tangolle taittelemansa kauluspaidan. Minä pidän vesiposteista ja suihkulähteistä, olen opettanut Italiattaren juomaan vesisuihkusta koskettamatta huulillaan kupariputkea josta vesi suihkuaa. Kädet voi pestä piazzalla ja kuivata äidin hameeseen.
Luulin jo ettei Huhtipoika pitäisi bataatista, mutta ehkä vika onkin lusikassa. Eilissäiltana, saadakseni isoille ruokarauhan, istutin juntturan syöttötuoliin ja muussasin bataatin haarukalla tuolin tarjottimelle. Session lopuksi riisuin ja pesin pojan, pyyhin syöttötuolin ja lattian tuolin alta. Vaikuttaa uusimisen arvoiselta kokeilulta, nyt pohdin ainoastaan miten rationalisoida sessiota. Mahdollisesti villainen aluspaita kannattaisi ottaa alta pois, ja etsiä tuolin alkuperäiset muovitetut toppaukset ettei tarvitsisi jälkeenpäin kaivella bataattia topsipuikolla istuinosan ritilöiden välistä.Foppapedrettin syöttötuoli on oikeasti näppärä kapistus, siihen mahtuu istumaan aikuinenkin jos on pieniperseistä sorttia. Mahdun minäkin, mutten pääse pois.
Imetysviikolle sopii tämä kuva, vaikka totta puhuen se ei ole juliste vaan postikortti. Äidin takaa kajastava aurinko lainaa reippaasti madonna-aihelmista.
Jos joku nyt haluaa tämän postikortin oikeassa postissa, niin minulta voi pyytää.
Sairastuin rintatulehdukseen Huhtipojan ollessa kaksiviikkoinen, pitkänä viikonloppuna vielä. Periaatteessa se tarkottaisi lähtöä lääkäripäivystykseen, lääkäri mahdollisesti siinä uskossa ettei antibioottien kanssa voi imettää, lapsi pullolle. Käytännössä uskalsin soittaa perhelääkärillemme kotiin, koska hänen rouvansa käy imetystukiryhmässä ja näinollen olemme melkein sukulaisia ;) Kaikki eivät ole näin onnekkaita.
Yllättävän monissa lääkkeissä, sellaisissakin joita käytetään yleisesti synnytysosastolla, lukee että niiden käyttö imetyksen aikana on kiellettyä ja jos lääkehoito on äidille välttämätöntä tulee imetys lopettaa. Ainakin täällä Italiassa. Onko sitten mukavaa saada ärtyneen käsi-ihottuman lisäksi rintatulehdus, en tiedä, minä haistaisin tiettyä ylivarovaisuutta ellei suorastaan Pontius Pilatus-syndroomaa lääkefirmojen puolelta.
Viimeiset viisi vuotta olen ollut raskaana, imettänyt tai molempia. Hyksin teratologiseen tietopalveluun on soitettu parikin kertaa, suosittelen, tädit ovat kivoja!
Maria syntyy 32. raskausviikolla, sektiolla raskausmyrkytyksen takia. Raskautta seurannut gynekologi oli lähettänyt äidin sairaalan ensiapuasemalle, jossa tiedusteltiin oliko hän varannut aikaa, keskoskaappeja ei ehkä olisi vapaana. Maakunnassa vastasyntyneiden teho-osastoja on kaksi, yksi yksityisessä, toinen julkisessa sairaalassa. Pienenpienen tytön isoisä aktivoi suhdeverkostonsa ja vapaa kaappi löytyy. Leikkaussaliin, syntymäpaino 1900. Anestesiasta heräävä äiti ei näe vauvaansa kolmeen päivään, ja pääsee tapaamaan pientä sairaalan päinvastaiseen siipeen vasta kun puolisonsa käy varastamassa rullatuolin ensiapuasemalta. Vastasyntyneiden osaston ylilääkäri sanoo pitävänsä imetystä tärkeänä, Maria on pieni ja unelias mutta riittävän vahva tarttumaan rintaan. Kun äiti lähetetään synnytysosastolta kotiin, hän saa vuodepaikan lastenosaston läheltä. Äidit päästetään osastolle imettämään kolmen tunnin välein, muutama jatkaa, monet luovuttavat. Maitoa voi lypsää mikäli on ostanut oman pumpun apteekista.
Maria pääsee kaksikiloisena kotiin. Hän on kolmen viikon ikäinen. Äiti saa vihdoinkin pitää vauvaa sylissään ilman aikarajoja.
Fiumicinon kentällä on muuten maailman epämukavimmat penkit, niissä on kädensija joka istumapaikan välillä etteivät ihmiset herkiä loikoilemaan, jotenkin vielä sillä korkeudella että imetettävä lyö päänsä siihen kovaan kädensijaan, ja potkii vauhtia toiselta puolelta. Penkin muotoilu ansaitsisi Kansainvälisen Imetyskielteisyyspalkinnon.
Jossakin vaiheessa vauvat alkavat syödä muutakin kuin maitoa, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. WHO suosittelee kuuden kuukauden täysimetystä, mutta ainakin tähän asti lukemassani Suomen Lastenlääkäriliitto suhtautuu suositukseen penseästi, etten sanoisi ylimielisesti. Kehitysmaiden hommaa, sanovat, ja on toki totta että kolmannessa maailmassa on parempi kasvaa täysimetettynä alta keskikäyrän, kuin saada liian aikaisin huonosti sulavaa ja mahdollisesti epähygieenistä lisäruokaa. Ns. länsimaissa kiinteiden alottaminen nelikuisena ei ole kovin vaarallista, jos kohta siitä hyötyäkään on. Liofilisoitua lihaa mikäli elimistö ei vielä ole valmis sulattamaan soseutettua, markkinarako sekin, mutta minä en tuhlaisi pihviä hampaattomille.Muistan että bonapurkeissa luki alkaen 3kk, sitten EU-direktiivi muutti numeron nelokseksi. Italiassa osa lastenruokateollisuudesta käyttää monitulkintaista ”neljänneltä kuulta alkaen”, sehän tarkoittaa että kolme on jo mittarissa, ja kaikesta vastuusta vapauttavana lausahduksena ”tai lastenlääkärin ohjeen mukaan”. Italiattaren kanssa koetusta viisastuneena ilmoitin Huhtipojan kolmekuisneuvolassa omalääkärillemme että kuusi kuukautta oli tavoitteena. Sain luvan viiteen, ja minulle kerrottiin että hedelmien maistattaminen kolmikuiselle rauhoittaa vanhempia jotka muuten alkaisivat jo aiemmin. Ensimmäisen lapsen kanssa on kiire, monilta loppuu äitiysloma kolme kuukautta syntymän jälkeen, ja ehkä Italiassakin suullinen kansanperinne kertoo vauvoista jotka alkoivat nukkua kokonaisia öitä saatuaan pottua.
Toivoisin näkeväni WHO:n suositukset neuvolavihkoon kirjattuna, niistä tulee ilmi ettei lisäruualla ole kiirettä, ja vaikka ensimmäinen lusikallinen banaanisosetta onkin tavallaan lopun alku, ei imetystä tarvitse hetimiten lopettaa. Maitoa se kuitenkin on, ja nisäkkään pennulle omiaan.
Imetyksen jatkumisen kannalta yksi vaikeimmista hetkistä on äiti-lapsiparin kotiutuminen sairaalasta, todetaan Leonardo Sperin toimittamassa teoksessa L’ospedale amico dei bambini.
Tuoreet vanhemmat, kaikki odotukset ylittävä 24/7 vastuu uudesta ihmisestä. Väsymys, hormonimyrsky, masennus ehkä, mukana paketti urbaanilegendoita, ostakaa sitä Tuttelia valmiiksi kaappiin, huolehtiva isovanhempi soittaa ja kysyy riittääkö maito, hänellä ei riittänyt. Epäilys on kulttuurista, epäilyksen siemenen on ehkä kylvänyt väsynyt pahantuulinen kätilö tokaisemalla ettei tuollaisilla lättänänneillä imetetä, tai sairaalassa tehdyn syöttöpunnituksen laihanlainen suoritus. Oliko äitiyspakkauksessa tuttipullo? Milloin on ensimmäinen neuvolakäynti? Vauva itkee, ei halua nukkua suloisessa nallekuosiin somistetussa pinnasängyssään, nälkähän sillä, tai koliikki. Sairaalan henkilökunta on antanut mukaan laatikollisen ”informatiivista” materiaalia, jonka tekstimainonnassa kerrotaan merkin x uuden entistä paremman tuttipullon vähentävän tutkitusti koliikkia. Yön pimeinä tunteina lämpiää lisämaito vesihauteessa kattilassa, elleivät sukulaiset ole jo huomaavaisesti antaneet lahjaksi pullonlämmittäjää. Kuin antaisi dildon sulhaselle, siltä varalta ettei hääyönä ota eteen.
Vauvamyönteisyyssertifioiduissa italialaissairaaloissa jatkuvuutta on pyritty turvaamaan sairaalan omalla imetysneuvontapisteellä, tai mahdollisuudella rekisteröidä lapsi omalääkärin asiakkaaksi jo ennen kotiinlähtöä. Valitettavasti lääkärit eivät aina tiedä imetyksestä riittävästi, jos ovat lukeneet aiheesta puoli sivua tenttiin kolmekymmentä vuotta sitten. Pulloruokinnan valtavat edistysaskeleet ovat tutumpia, sillä Nestlén kaveri hiirimattoineen käy vastaanotolla joka viikko. Imetystuki on valtaosaltaan vapaaehtoistyötä.
Italiassa kuten Suomessakin lähes kaikki lapset syntyvät sairaalassa; sairaalan henkilökunnan ja käytäntöjen tulisi auttaa tai ainakin olla vaikeuttamatta imetystä. Hyvän alun käytäntöjä ei tarvitse jokaisen keksiä uudelleen: ne ovat Unicefin vauvamyönteisyysohjelman kymmenen askelta.
Vauvamyönteisessä sairaalassa on imetyksen tukemisesta laadittu kirjoitettu protokolla, sen tulee olla koko henkilökunnan tiedossa ja koko henkilökunta on koulutettu sitä noudattamaan. Käytännössä, koska potilaat ovat sairaalaa varten eivätkä päinvastoin, voi tulla ongelmia jos äiti kuuluu gynekologian ja vastasyntynyt pediatrian vastuualueelle. Ja lakatkaa ihmeessä kutsumasta terveitä naisia potilaiksi!
Synnytysvalmennuskurssilla ja äitiysneuvolassa tulisi kertoa vanhemmille imetyksen eduista ja siitä kuinka imettää. Suomessa synnytysvalmennusta vetää joko sairaala tai neuvola; neuvolan kurssien sisältöön ei voi paraskaan sertifioitu sairaala vaikuttaa, eikä kurssille ole pakko mennä. Sairaalassa käydään ponnistamassa, sitten palataan neuvolaan, kaikkein parhaiten jatkuvuuden takaisi raskautta, synnytystä ja lapsivuodeaikaa seuraava omakätilö. Italiattaren syntyessä olin kurssittamaton, itseoppinut, onneksi nettitiedolla itseni vyöttänyt. Huhtipoikaa odottaessani sain laulaa taustakuoroa sairaalan kätilöiden järjestämän synnytysvalmennuskurssin imetysosiossa.
Hyvä alku imetykselle on kun vauva pääsee heti synnyttyään äidin kanssa ihokontaktiin ja kokeilee imuttelua jo puolen tunnin sisällä synnytyksestä. Kättärillä synnytyksen jälkeinen vaihe oli auvoisen rauhallinen, Huhtipoikaa tehtäessä vähemmän. Liikaa jengiä, ja jokaisella oma ylittämätön metodinsa jälkeisvaiheen hoitamiseen.
Kätilöiden tulisi antaa imetysohjausta, ja kannustaa lypsyyn mikäli äiti joutuu vauvasta erilleen. Kiirettä pitää. Hyvään alkuun auttaa lapsentahtiseen imetykseen kannustaminen, vastoin kuusi- seitsenkymmentälukujen kellotettuja ruokintakaavoja ja urbaanilegendoita. Mikä muu nisäkäs katsoo kelloa poikasen hamuillessa?
Suomessa syntynyt Italiatar sai lisämaitoa, en tiedä miksi enkä tohtinut kysyäkään. Tunnollisesti hörpytimme. Huhtipojan pidin huoneessa vaikkei sairaala vielä ollutkaan täysin valmistautunut moiseen uutuuteen. Tuttia, tuttipulloa, glukoosiliuosta ja korviketta olisi muuten tullut avokätisesti. Allekirjoitin kahdet paperit – molemmille vastuualueille – siitä että lähdin sairaalasta ennen aikojani omalla vastuullani, terve, täysiaikainen ja normaalipainoinen vastasyntynyt kantoliinassa.
Mutta, millä lailla sairaala voi auttaa tukiryhmien syntymistä? Ilmoitustaululla?
Italiassa BFH-sertifioituja sairaaloita on yhdeksän, kuten viime vuonna.
Odotin ensimmäistäni, ja työkaveri tuputti miehelle laitetta jolla tuttipullot saa kätevästi steriloitua. Koska olen luontojani vastaan kaikenlaista turhaa keittiön työtason täyttävää hilavitkutinta, tartuin puhelimeen ja soitin sairaalan lastenosastolla työskentelevälle hankitulle sukulaiselle. Mihin ikään asti niitä tuttipulloja täytyy oikein keittää? – Mihin sinä tuttipulloa tarvitset, etkö aio imettää? Heureka. Tottakai minä halusin imettää, mutten oikeasti tiennyt pystyisinkö, ja kun äidiltäkin oli maito loppunut... Olen seitsemänkymmentäluvun lapsi, ja kun suljen silmäni näen meidät, pikkutytöt, punavalkoisissa marimekon pallopaidoissa antamassa tuttipulloa vauvanukelle. Pullo oli kulmikas, kovaa muovia, ja suureksi ihmeeksemme ”maito” katosi kun pulloa kallistettiin.
Gynekologi määräsi vuodelepoon, myöhemmin selvisi että hän määräsi kaikki potilaansa mutta se on toinen tarina, minä makasin sängyssä kannettavan koneeni kanssa ja navigoin. Ensin iänikuisella Vauvan foorumilla, kantoliinoja ja kestovaippoja tottakai, ja niitä etsiessäni löysin linkin Karlan kantoliinasivuille ja sieltä Imetystukilistan sivustoon. Imetystukilistalta löysin julistuksen jota oli pidetty kätkössä kuin Fatiman kolmatta salaisuutta: (lähes) kaikki äidit voivat imettää. Aloin katsella maailmaa uusin silmin: tuttipullon kuvia tuoreille vanhemmille osoitetussa onnittelukortissa, potkuhousuissa, lahjapaperissa, valokuva-albumin kannessa, tuttipullo ja tutti jokaisen vauvanuken mukana samassa paketissa. Naisen rintoja ei yleensä esitetä vauvoihin liittyvänä, vaan irrallisena osana joka kuuluu aikuisviihteeseen tai mihin tahansa mainokseen ilmastointipumpusta suihkuboksin tiivistesilikoniin. Italiassa vauvalehtien kuvituksen, mainosten ja julkkisten vauvauutisten imetyskuvat ovat aistillisia ja romanttisia, äiti on yleensä alasti tai pitsisessä yöpaidassa ja imetettävä lapsi on hyvin pieni. Tuttipullomainosten dynaaminen äiti on tästä ajasta ja maailmasta.
Suomessa äidin pitäisi kuulemma imettää, neljästä kahteentoista kuukautta, ja vuosikkaana on jo korkea aika lopettaa. On oikeastaan varsin epäsopivaa sanoa ettei halua, mutta neuvolassa kyllä ymmärretään jos ”maito loppuu”, usein neuvolan imetystuki jää siihen että neuvotaan antamaan korviketta jos ja kun oma maito ei riitä. Imetyksen eduista ei saa liiaksi puhua, sillä muuten imetyksessään epäonnistuneet äidit voisivat syyllistyä. Monelle onkin jäänyt suuhun epäonnistumisen katkera jälkimaku, jota puidaan – jos uskalletaan – kolmen-, neljän-, kuudenkymmenen vuoden jälkeen.
Italiaa lukeville suosittelen Paola Negri: Tutte le mamme hanno il latte
Tämän viikon julisteeksi laitan Giuseppe Pellizza da Volpedon Il Quarto stato, ei se ole juliste vaan taulu, mutta siitä on tehty julisteita niin kuin useista tauluista. Laittaisin sen seinälle ruokapöydän pitkälle sivulle, mutta asuinkumppanini ja kolleegani ei ole yhtä mieltä, hmm hmm, meillä ei ole aivan yhtenevä maku puhkikuluneiden aihelmien suhteen. Itse jaksan aina innostua Unikko-kankaan uusista sovelluksista, vilkkuvalojen kehystämistä pyhäinkuvista, ja entä se lasinen Elviksen pää jonka näin kirpputorilla Tammisaaressa? Quarto stato ei ole edes mauton, ainoastaan... usein siteerattu? Sputtanato? Mikäli en muista omiani, alkaa Bertoluccin Novecento tällä taululla, korjatkaa jos olen väärässä!
Huhtipoika juhli puolivuotispäiväänsä tiistaina, ja vaikka kuuden kuukauden täysimetys kalenteria, ei lasta seuraamalla on oikeastaan aika naurettava ajatus, niin maistatimme kuitenkin sitä omenaa. Kun on liian pieni ottamaan kakkua ja skumppaa, ja jotakin juhlistusta etappi kaipasi. Ikenen alla aivan pinnassa odottaa koko rivi hampaita, niitä voidaan juhlia pihvillä.
Italiatar aloitti harrastuksen, ja minäkin olen nyt liittynyt niiden äitien joukkoon jotka kärräävät jälkikasvua salille kolmena iltapäivänä viikossa. Autolla, koska matka on hieman liian pitkä koko konkkaronkalle, kyllä minä pienemmän kantaisin mutta isompaa en enää raahaa :)
Camparilla on muitakin kivoja julisteita, mutta valitsin tämän koska se muistuttaa nykyisen kampanjan sloganista: Campari Red Passion. Teeveemainoksissa on sitten ollut taustalla vilahtavia Tamara de Lempickan tauluja, intohimoa omaan jos kohta vastakkaiseenkin sukupuoleen, ja viimeisimmässä tyttö onkin poika ja päinvastoin.
Bitter Camparia voi juoda sellaisenaan tai lantrattuna viimeviikkoiseen jaffaan, appelsiinimehuun, soodaveteen tai proseccoon. Sen voi myös sekoittaa giniin tai giniin ja makeaan punaiseen vermuttiin kolmasosa kutakin, silloin drinkin nimi on Negroni. Sulttaanin tilaama camparigini riemastutti Finnairin stuerttia: viinaa ja viinaa, ei lantrinkia? Näimme valon syttyvän miekosen silmissä.
Petja mietti miksi kutsua lastaan vaille jäänyttä, kun leskelle ja orvolle on omat sanansa. On tätä ennenkin sähköpostilistalla mietitty, ja vastaus on: äidiksi tai isäksi, lapsen kuolema ei ole muuttanut statusta... ja lisäksi se oli ennen niin hirveän yleistä, köyhässä maailmassa edelleen.
Äidin surua on kuvattu taiteessa, kirkollisessa etenkin sitä kuuluisinta. Italiattaren koulumatkalla on niitä kaksikin, kadunvarren alttarissa naiset surevat ristin juurella ja katedraalin sivulaivassa on mustapukuinen paperimassaneitsyt jota pitkänäperjantaina kannetaan ympäri kaupunkia yhtälailla surupukuisten naisten saattamana.
Minä olen syntynyt edeltäjäni jättämään tyhjyyteen, ja se pieni mies jonka piti taapertaa veljensä Sulttaanin perässä uupui ennen kuin matka alkoikaan, ja ne veljet ja sisaret jotka eivät syntyneet tähän maailmaan koska appiukko ei enää halunnut lisää samaa tuskaa, ja se pieni veljeni joka ei koskaan elänyt keskoskaapin ulkopuolella... käyn tervehtimässä paperimassaneitsyttä, ymmärrän sivustakatsojana ja toivon etten koskaan pääse tämän lähemmäs surun mysteeriä.
Näitä löytyy koko sarja Bruun Design Oy:n kotisivuilta, ja valinta oli vaikea. Suosittelen visiittiä.
Meillä on talossa lapsenkantovälineitä enemmänkin, mutta tämä on viime aikoina osoittautunut käyttökelpoiseksi. Lapsen nostaminen selkään pitkällä liinalla ei ole koskaan ollut vahvimpia taitojani, jotenkin yläreuna jää hölppäseksi vaikka kuinka kiertää liinaa, lapsi nojaa taaksepäin, täytyy olla etukenossa ettei kaadu, tai sitten pistävät jalat oikoselleen kantajan selkää vasten ja kiemurtelevat pois alakautta. Nelivuotias osaa jo olla, vaikken kannakaan tyttöä kuin leikin vuoksi ja sisaruskateutta välttääkseni. Sellainen liinalla avitettu reppuselkä.
Takana, siis, koska edessä roikkuvan lapsen kanssa ei voi oikein tiskata tai laittaa ruokaa. Eikä Huhtipoika järin viihdy olohuoneen lattialla yksinään, pitää olla vipinää. Hetkittäin väittäisin että eroahdistus, kovin on aikaista mutta kun olemme viettäneet koko kesän hikiset mahat vastakkain niin ehkä siksikin jo viisikuisena osaa erottaa äidin tuttipullosta. Tai mistäs minä tiedän erottaako, kun ei ole tuttipulloa ikänään nähnyt.
Ystäväni Rusetti toi liinan Dakarin satelliittikaupungista Pescarasta, Adrianmeren rannalta. Todisteena alkuperästä liinan hulpiossa lukee Imprimé par COSETEX Dakar - Senegal. Kuvan kaavoilla sen voi toteuttaa toki mistä tahansa lakanakankaasta, vaikka sitten Unikosta. Ja mukaan sauvakävelysauvat sävy sävyyn ;)
Kompostin pyynnöstä laitetaan nyt vähän julisteita. Aihe on itse asiassa niin rakas, että eksyin allpostersin sivuille pidemmäksikin aikaa, eikä kirjoittamisesta muutenkaan tahdo tulla mitään kun Huhtipoika on usein sylissä, ja jo varsin aktiivinen (lue: ei skypeä, vauva haluaa syödä kuulokkeet). Lupaan posterin viikossa, toistaiseksi.
Poliittiset julisteet ovat vetäviä, mutta usein sotaisia. Äiti ja lapsi tahtomassa rauhaa, mikäs sen kauniimpaa... lisäksi pidän sosialistisen realismin työkuvauksista, ja naistyöstä saisi oman sarjansa. Tässä olisi tietysti tarkoitus uskoa että vain imperialistit haluavat sotaa, hmm hmm.
Kunnollisena italialaisena perheenemäntänä :) tein tomaatteja, kaltattuja ja umpioituja, varsin maltillisen määrän mutta aina tyhjää paremman. Huhtipojan kummitädin avustuksella perkasimme laatikollisen San Marzano –tomaatteja, luomua Botrugnon kunnasta. Ensi vuonna voisin kolminkertaistaa määrän, ja ehkä kattaa perheen vuotuisen kulutuksen.
Blogi on jäänyt kesannolle, sen sijaan erästä toista raakilesta on kirjoitettu eteenpäin ja lisäksi olen palannut vuosien tauon jälkeen ompeluspuuhiin, no, jotain pussilakanoita ja vaippoja olen tässä välissäkin tehnyt mutta aina enemmän tai vähemmän kiireellä ja lainakoneilla. Ompelin joskus alle kaksikymppisenä, sitten kyllästyin ja totesin ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, ja nyt olen pyörtänyt sanani todettuani toistuvasti että kahdesta saunan persliinasta suoralla saumalla vinoon ompelemalla tekaistusta hameenretaleesta saa pulittaa hyvinkin seitsemänkymmentä euroa. Petja kirjoittaa tapainturmeluksesta enemmänkin, ja vaikken minä mikään mestariompelija ole, niin aina jälki on parempaa kuin mitä kaupasta noin yleensä saa… yllättäen ompelen paremmin kuin kuusitoistakesäisenä vaikken olekaan harjoitellut, onko se sitten sitä henkilökohtaista kypsymistä? Vuodesta kultaseppäkoulussa tuskin on ollut haittaa, ja vaikka joku taitavampi osaa vapaalla kädelläkin, ei minun työssäni ole pahaksi se että maltan ensin harsia. Kiirekö tässä.
Appivainaani oli opiltaan räätäli, mutta katsoi parhaaksi lähteä Sveitsiin sekalaisiin hommiin kun valmisvaateteollisuus ahmaisi leijonanosan asiakaskunnasta. Petjan kraatarijuttuja lueskellessani olen hymynkare suupielessä muistellut appiukon silityspuuhia, rouvansa ei saanut housunprässeihin kajota, ja jos jotain piti korjata niin keittiönpöytä tyhjennettiin, sakset, langat, neulat ja syyrinki laitettiin järjestykseen kuin shakkinappulat laudalle: hiljaisuus! pois jaloista! rituaalia ei saa rikkoa! Tässä jos jonkun sauman saa ommeltua, ää-äiti, veli kakkasi peitolle, tahdon mehua, katotetaan muumia… mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!
*kaltatut; kaljut
1. Kirja joka muutti elämäsi?
En osaisi nimetä yhtä, monet kirjat ovat antaneet sysäyksiä pieniin kurssinmuutoksiin. Useammat kuin itsekään tietäisin. Maailmanparannuskirjoja par excellence ovat ainakin Ruokaa kaikille, No Logo, ja se Sahraminkin mainitsema Liedloffin Continuum Concept.
2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Pienenä tykkäsin Henryk Sienkiewiczin kirjasta Erämaan halki, jälkeenpäin luettuna se on kyllä hirveän rasistinen. Muita lapsuuden suosikkeja ovat Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa, Mildred D. Taylorin Ukkonen kuule huutoni mun, W. Ben Huntin Intiaanikirja joka oli minulla jatkuvassa lainassa Roihuvuoren sivukirjastosta. Siinä on valmistusohjeet mokkasiineista totemipaaluun. Ystäväni Pupumauku löysi sen jo aikuisella iällä minulle divarista, kiitos siitä.
Useampaan kertaan olen lukenut Jorge Amadon Dona Florin ja hänen kaksi aviomiestään, Jean Cocteaun Oopiumin, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman. Luen samoja kirjoja mielellään eri käännöksinä, ja hyllystäni löytyy Pikku prinssi kolmella kielellä (Petjalle terkut ;).
Tuppukylässä ei ole kunnollista kirjastoa (divarista nyt puhumattakaan), ja varsinkin romaanien lukemista jarruttaa se että kirja pitäisi ostaa. Harvat romaanit ovat niin hyviä että niitä jaksaisi kahteen kertaan lukea. Olen sijoittanut vähät rahani mielummin käsikirjallisuuteen, suosituimpina aihepiireinä antropologia, arkkitehtuuri ja obstetriikka.
3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Vahvoja ehdokkaita ovat Raamattu ja koraanikäännös, joita en ole vielä lukenut kokonaan. Voisin myös lukea vanhempaa painosta, eli juutalaisten pyhiä kirjoja. Sivumäärä ratkaisee. Tai sitten jotakin hyödyllistä kuten espanja-italia -sanakirja kannesta kanteen opeteltavaksi.
4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi. (tai Ritan mukaan kirja, joka pistää pään pyörälle)
Jorge Amado: Ilojen paratiisi. Bukowskilla on myös asennetta.
5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Toni Morrisonin Beloved on aika lailla murheellinen.
6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Juuri nyt lukisin mielelläni päivitetyn version Pääomasta, se tipahtaisi hyllyssä Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyen historian ja Naomi Kleinin No Logon väliin.
7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Yhdentekeviä kirjoja on maailma täynnä, ja joillakin merkittävillä kirjoilla on saatu pahaa aikaan. En silti kannata kirjarovioita, ei se tieto vaan miten sitä sovelletaan...
8. Kirja jota parhaillaan luet?
Asha Phillips: I no che aiutano a crescere (Saying No. Why It's Important for You and Your Child). Jäänee kesken, kyllähän pennuille voi ja ehkä täytyykin sanoa ei mutta jos jo ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana törmää viisaisiin lausahduksiin vanhempiaan itkulla manipuloivista yhdeksänviikkoisista lapsista, voi äiti...
9. Kirja jonka aiot lukea?
Lukemista odottavat Ina May Gaskinin Spiritual Midwifery ja Reggio Emilia -pedagogiikkaa käsittelevä I cento linguaggi dei bambini.
10. Haasta viisi bloggaajaa
Tiina, Keksi, Paperivuorineuvos, Uniprojekti, riittänee.
Kannoimme luisevan, kylmissään olevan otuksen kotiin, pesimme ja kuivasimme hiustenkuivaajalla, annoimme lääkeruiskulla ensi hätään sokerivettä, myöhemmin kerääjämaitoa. Kaapissa ei ollut mitään. Majoitimme löytölapsen kenkälaatikkoon. En uskonut sen selviävän yön yli, mutta aamulla minua odotti yllätys: potilas oli virkistynyt, siinä määrin että jouduin laittamaan henkilövaa’an painoksi kannen päälle konsultoidessani Ylisulttaania elikon sijoituspaikasta. Terassille, nyt ja loppuelämäkseen mikäli parempaa kotia ei löytyisi. Talomme takana aukeaa hylättyjen puutarhoiden viidakko, ja terassilta terassille kulkemalla pääsee ties mihin. Italiatar oli innoissaan, vaikkei saanutkaan koskea potilaaseen.
Lähdin kauppaan ostamaan lehmänmaitoa (koska kissanmaitoa ei kaupassa myydä) ja kissanruokaa, mikäli potilas osaisi jo syödä moista. Iltapäivällä terhakoitunut kissapoika pääsi eläinlääkäriin; aliravittu, kuivunut, gastroenteriitti, tulehdus hengitysteissä ja silmissä, huonossa kunnossa mutta elinvoimainen, lääkäri varovaisen toiveikas. Rääpäle sai antibioottiruiskeen ja glukoosiliuosta ihonalaisesti, ostin apteekista boorivettä ja vauvanruokaa. Kissa ei syönyt, otti vain vettä ja maitoa lääkeruiskusta.
Seuraavana aamuna en kuullut naukumista: potilas oli väsähtäneen näköinen, mutta otti aamumaitonsa ja virkistyi jonkun verran. Nesteytin säännöllisesti, puhdistin silmiä ja sieraimia.
Iltapäivällä kissa ei enää tullut minua vastaan, etsin ja löysin sen makaamasta nurkasta, häntä lattiakaivossa. Raatokärpäset olivat jo munineet, kissanrääpäle hengitti vaivalloisesti. Onneksi Italiatar oli jäänyt nonnan luokse. Soitin kummitädille, joka käytännön ihmisenä poisti kärpäsenmunat kamman, pumpulitupon ja denaturoidun alkoholin avulla. Nesteytimme ja silitimme kuolevaa, peitimme kopan harsolla etteivät kärpäset pääsisi lähelle. Lauloin kissanpennulle ehkä surullisimman laulun jonka tiedän: tuonen lehto, öinen lehto… Appiukon kuolemasta oli kulunut tasan viisi vuotta, ja samaan aikaan kumminserkun pikkukeskonen taisteli elämästään napolilaisen sairaalan keskoskaapissa; kaikki murhe on suhteellista, mutta kyllä minä silti yhden kyyneleen tirautin.
Kirkonkellot soittivat iltamessua, pääskyset lentelivät hämärtyvällä taivaalla. Kissa ei enää hengittänyt. Kuolema elokuussa on julma, raatokärpäsen toukat kuoriutuisivat noin kahdeksassa tunnissa. Lyhyen neuvottelun tuloksena sovimme että tytölle syötettäisiin pajunköyttä: elämän tosiseikoille on aikansa, kissanraatoja maantien varrella ja ruumiinvalvojaisia naapurustossa joutaisi näkemään myöhemminkin. Ehdimme kuopata pikkutiikerin ennen pimeän laskeutumista viidakkoonsa, appelsiinipuun varjoon.
Ystäväni Onneli lähetti minulle Gloria-lehden kolumnistin, pappi Hilkka Ojanuoran kirjoituksen naisen omasta tilasta. Tässä:
Reippaanpuoleisella viiveellä vastaan Petjan haasteeseen. Mutta mikä on ulkomaan kaupunki, se jossa asun vai jossa asuin? Onko Suomi ulkomaa?
Kun olin pieni, oli ulkomaa täällä.
Perheen autolomilla kävimme myös täällä ja täällä ja täällä; tappelimme pikkuveljen kanssa vauvankakan värisen Saab ysikuutosen takapenkillä, kinusimme bensa-asemilta karkkia ja jos saimme söimme kunnes ällötti, karkin päälle suolaista, jano, piii-issahätä. Kyykkypissalla tundralla, vaivaiskoivuvarvikossa porojen ihmeteltävänä ja hyttysten syötävänä. Pystytimme soputeltan leirintäalueelle ja löysimme teltasta edellisen kesän urheiluleirillä kadonneet bestiksen farkut, mitähän niilläkään enää tekee jos koipi kasvaa kymmenen senttiä kesässä?
Ala-asteen luokkaretkellä huomasin päihittäväni äidin kartanluvussa ja osasin jo niiden kieltä. Kaikenkirjava kaupunki oli täynnä turkkilaisia ja napolilaisia, suomalaisia ja jugoslaaveja.
Ensimmäinen ulkomaanmatka omin nokin, tai melkein, kielikoulun siiven alla. Puolalainen lautta lähti Eteläsatamasta, laivalla kielikoululaisten lisäksi karvaisia bulgarialaisia rekkamiehiä, laivan ruokalassa suolatonta voita joka kellui annospaloina vesiämpärissä. Pian sen jälkeen pääsin perheen kanssa lentokoneeseen, ensin talvea pakoon ja sitten jo sukulaisiin rapakon taakse.
Seitsentoistakesäisenä hippinä kiersimme Suomea poikaystävän kanssa. Interrail oli sukupolvellemme rippileiriäkin tärkeämpi initiaatioriitti, mutta himoitun lipun sain vasta täysikäisenä. Suomi on saari, Suomesta lähdetään autolautalla, mennen tullen pakollisina etappeina jo moneen kertaan nähdyt Skandinavian pääkaupungit. Ensimmäinen oikea ulkomaa alkoi täältä: söimme haisevia juustoja ja patonkia, joimme halpaa roseeta Eiffel-tornin alla. Jatkoimme etelään, etsimme Välimerta mutta eksyimme viinitarhoihin. Kuumuus ja kaskaiden sirinä kävivät pohjoismaisen miehen hermoille; olisin halunnut jatkaa Balkan Expressillä Bosporinsalmelle mutta mies veti pidemmän korren. Emme löytäneet sateenvarjoja, mutta näimme vihreän väläyksen kun aurinko laski Atlantin valtamereen. Pääsimme kauniille saarelle, jonne muuten en ehkä olisi koskaan ymmärtänyt matkustaa.
Lukioluokan kanssa retkellä: jäiden lähtö Nevasta, palasimme valuuttabaarista kuka enemmän, kuka vähemmän päissään. Hotellin kerrosvahdit katsoivat pääsiäisyön messua televisiosta – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa, kuulin jälkeenpäin. Lähdin vastarakastuneen ystäväpariskunnan kolmantena pyöränä kakkosreilille todentamaan vastasortuneen rautaesiriipun raunioita, ja monista kauniistakin kaupungeista sydämeeni jäi tämä.
Olen monta kertaa käynyt täällä, en ainoastaan siitä syystä mikä reppuselkäistä nuorisoa eniten houkuttaa. Rakastan kapeita julkisivuja, syviä runkoja, jyrkkiä ja kapeita portaita, barokkifrontaalien kruunaaman talorivin heijastusta kanavan savisenruskeassa vedessä. Oudon rationaalinen kansakunta, mutta pihejä ovat, peijakas.
Opintoporukan kanssa kiertelimme kolme viikkoa Itärannikkoa. Onkohan matkan dioissa kuvaa Twin Towerseista? Mieleen on jäänyt matkan eteläisimmästä mutkasta taivaansininen puutalo, jonka kuistilla söimme jambalayaa, ja jonka vessassa, kylpyammeessa, oli yllätyksenä kultakaloja. Reissun päällä kannattaa käydä vessassa aina kun pääsee, oli hätä tai ei.
Mieltäni kaihertaa se opintomatka jonne en ilmoittautunut, koska aioin kevätlukukaudella vaihtariksi, jonne taas en päässyt kun syyslukukaudeksi mennyt kiintiövaihtari ei tullutkaan pois. Lohdutuspalkinnoksi lähdin Italiaan, vaikken koskaan erityisemmin ollutkaan kaavaillut mitään sellaista. Yllätyin positiivisesti… miksi kutsuisinkaan sitä, pinnallisen kepeästä estetiikasta ja aperitiiveista? Vastakohtana Nuorille Vihaisille Miehille jotka istuvat Baarissa ja ottavat itsensä ja maailman ihan hirveän tosissaan?
Onneksi tuli reissattua, en koskaan enää pääse ulkomaille koska ulkomaa on Suomessa; Sulttaani haluaisi toki nähdä Skandinavian pääkaupungit ja Nevansuiston metropolin. Ruotsinkielisten kalastajien asuttamalle tuulenpieksämälle silograniittiselle niemimaalle nousseesta venäläisestä kaupungista pääsee eurooppalaiseen hansakaupunkiin tunnissa… mutta vielä joskus haluaisin istua maalaamaan akvarellia Bosporinsalmeen heijastuvasta minareettien silhuetista, ah, niin pateettista!
