Petja mietti miksi kutsua lastaan vaille jäänyttä, kun leskelle ja orvolle on omat sanansa. On tätä ennenkin sähköpostilistalla mietitty, ja vastaus on: äidiksi tai isäksi, lapsen kuolema ei ole muuttanut statusta... ja lisäksi se oli ennen niin hirveän yleistä, köyhässä maailmassa edelleen.
Äidin surua on kuvattu taiteessa, kirkollisessa etenkin sitä kuuluisinta. Italiattaren koulumatkalla on niitä kaksikin, kadunvarren alttarissa naiset surevat ristin juurella ja katedraalin sivulaivassa on mustapukuinen paperimassaneitsyt jota pitkänäperjantaina kannetaan ympäri kaupunkia yhtälailla surupukuisten naisten saattamana.
Minä olen syntynyt edeltäjäni jättämään tyhjyyteen, ja se pieni mies jonka piti taapertaa veljensä Sulttaanin perässä uupui ennen kuin matka alkoikaan, ja ne veljet ja sisaret jotka eivät syntyneet tähän maailmaan koska appiukko ei enää halunnut lisää samaa tuskaa, ja se pieni veljeni joka ei koskaan elänyt keskoskaapin ulkopuolella... käyn tervehtimässä paperimassaneitsyttä, ymmärrän sivustakatsojana ja toivon etten koskaan pääse tämän lähemmäs surun mysteeriä.
Matkatavat – Mitä voin viedä lentokoneeseen?
7 vuotta sitten
1 kommentti:
Kyllä se oman lapsen kuolema taitaa olla niitä kaikkein suurimpia suruja.
Olen sivusta katsellut muutamia tapauksia. Todella järkyttävää. Kun se ei ole oikein luonnon mukaistakaan.
Tosin vielä 1800-luvulla se oli erittäin yleistä. Esimerkiksi satusetä Topeliukselta kuoli kolme lasta, Walter Runebergilta taisi mennä kaksi jne. Itselläni on sukukirja, jota selaillessa huomasin, että eräältä yhdeksänlapsiselta perheeltä oli vain ensimmäiseksi syntynyt elänyt aikuiseksi asti. Yksi oli kuollut 11-vuotiaana, ja ne muut 1-3-vuotiaina.
Todella järkyttävää. On vaikea ymmärtää, miten siitä ovat selvinneet tulematta hulluiksi.
Lähetä kommentti