Satelliittikarttameemi

Reippaanpuoleisella viiveellä vastaan Petjan haasteeseen. Mutta mikä on ulkomaan kaupunki, se jossa asun vai jossa asuin? Onko Suomi ulkomaa? Kun olin pieni, oli ulkomaa täällä. Perheen autolomilla kävimme myös täällä ja täällä ja täällä; tappelimme pikkuveljen kanssa vauvankakan värisen Saab ysikuutosen takapenkillä, kinusimme bensa-asemilta karkkia ja jos saimme söimme kunnes ällötti, karkin päälle suolaista, jano, piii-issahätä. Kyykkypissalla tundralla, vaivaiskoivuvarvikossa porojen ihmeteltävänä ja hyttysten syötävänä. Pystytimme soputeltan leirintäalueelle ja löysimme teltasta edellisen kesän urheiluleirillä kadonneet bestiksen farkut, mitähän niilläkään enää tekee jos koipi kasvaa kymmenen senttiä kesässä? Ala-asteen luokkaretkellä huomasin päihittäväni äidin kartanluvussa ja osasin jo niiden kieltä. Kaikenkirjava kaupunki oli täynnä turkkilaisia ja napolilaisia, suomalaisia ja jugoslaaveja. Ensimmäinen ulkomaanmatka omin nokin, tai melkein, kielikoulun siiven alla. Puolalainen lautta lähti Eteläsatamasta, laivalla kielikoululaisten lisäksi karvaisia bulgarialaisia rekkamiehiä, laivan ruokalassa suolatonta voita joka kellui annospaloina vesiämpärissä. Pian sen jälkeen pääsin perheen kanssa lentokoneeseen, ensin talvea pakoon ja sitten jo sukulaisiin rapakon taakse. Seitsentoistakesäisenä hippinä kiersimme Suomea poikaystävän kanssa. Interrail oli sukupolvellemme rippileiriäkin tärkeämpi initiaatioriitti, mutta himoitun lipun sain vasta täysikäisenä. Suomi on saari, Suomesta lähdetään autolautalla, mennen tullen pakollisina etappeina jo moneen kertaan nähdyt Skandinavian pääkaupungit. Ensimmäinen oikea ulkomaa alkoi täältä: söimme haisevia juustoja ja patonkia, joimme halpaa roseeta Eiffel-tornin alla. Jatkoimme etelään, etsimme Välimerta mutta eksyimme viinitarhoihin. Kuumuus ja kaskaiden sirinä kävivät pohjoismaisen miehen hermoille; olisin halunnut jatkaa Balkan Expressillä Bosporinsalmelle mutta mies veti pidemmän korren. Emme löytäneet sateenvarjoja, mutta näimme vihreän väläyksen kun aurinko laski Atlantin valtamereen. Pääsimme kauniille saarelle, jonne muuten en ehkä olisi koskaan ymmärtänyt matkustaa. Lukioluokan kanssa retkellä: jäiden lähtö Nevasta, palasimme valuuttabaarista kuka enemmän, kuka vähemmän päissään. Hotellin kerrosvahdit katsoivat pääsiäisyön messua televisiosta – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa, kuulin jälkeenpäin. Lähdin vastarakastuneen ystäväpariskunnan kolmantena pyöränä kakkosreilille todentamaan vastasortuneen rautaesiriipun raunioita, ja monista kauniistakin kaupungeista sydämeeni jäi tämä. Olen monta kertaa käynyt täällä, en ainoastaan siitä syystä mikä reppuselkäistä nuorisoa eniten houkuttaa. Rakastan kapeita julkisivuja, syviä runkoja, jyrkkiä ja kapeita portaita, barokkifrontaalien kruunaaman talorivin heijastusta kanavan savisenruskeassa vedessä. Oudon rationaalinen kansakunta, mutta pihejä ovat, peijakas. Opintoporukan kanssa kiertelimme kolme viikkoa Itärannikkoa. Onkohan matkan dioissa kuvaa Twin Towerseista? Mieleen on jäänyt matkan eteläisimmästä mutkasta taivaansininen puutalo, jonka kuistilla söimme jambalayaa, ja jonka vessassa, kylpyammeessa, oli yllätyksenä kultakaloja. Reissun päällä kannattaa käydä vessassa aina kun pääsee, oli hätä tai ei. Mieltäni kaihertaa se opintomatka jonne en ilmoittautunut, koska aioin kevätlukukaudella vaihtariksi, jonne taas en päässyt kun syyslukukaudeksi mennyt kiintiövaihtari ei tullutkaan pois. Lohdutuspalkinnoksi lähdin Italiaan, vaikken koskaan erityisemmin ollutkaan kaavaillut mitään sellaista. Yllätyin positiivisesti… miksi kutsuisinkaan sitä, pinnallisen kepeästä estetiikasta ja aperitiiveista? Vastakohtana Nuorille Vihaisille Miehille jotka istuvat Baarissa ja ottavat itsensä ja maailman ihan hirveän tosissaan? Onneksi tuli reissattua, en koskaan enää pääse ulkomaille koska ulkomaa on Suomessa; Sulttaani haluaisi toki nähdä Skandinavian pääkaupungit ja Nevansuiston metropolin. Ruotsinkielisten kalastajien asuttamalle tuulenpieksämälle silograniittiselle niemimaalle nousseesta venäläisestä kaupungista pääsee eurooppalaiseen hansakaupunkiin tunnissa… mutta vielä joskus haluaisin istua maalaamaan akvarellia Bosporinsalmeen heijastuvasta minareettien silhuetista, ah, niin pateettista!