Luokkaretkellä

Sunnuntaina Italiattaren luokkaretkellä satuin seuraamaan sivusta keskustelua josta minulle valkeni että opettajatar on rasisti. Asia ei tullut täysin yllätyksenä, sillä tietämättömillä ja sivistymättömillä ihmisillä on usein omat etnosentriset tulkintansa niiden muiden tavoista, mutta siitä huolimatta opettajattaren analyysi afrikkalaisesta yhteiskunnasta jätti sanattomaksi. Monet voivat hiljaa mielessään ajatella etteivät ne ole yhtä korkealla multtuurisella tasolla kuin me, mutta useimmille lienee sentään valjennut niiden olevan ihmisiä.

Minä jään harvoin sanattomaksi, ja yleensä niissäkin tilanteissa joissa tiedän taitavan argumentoinnin hyöyttömäksi olen avannut sanaisen arkkuni, jos en muusta syystä niin ainakin horjuuttaakseni natsisian vakaumusta kansan syvien rivien tuesta. Vaikka yhden ruman lesbokommari-neekerinhyysääjän mielipide on tietenkin vain poikkeus säännöstä.

Rasismi on typerää ja kuvottavaa. Jos rasismi on geneettistä, olisi se mielestäni varsin käypä syy raskaudenkeskeytykseen. Ja entäs nyt? Puhutaan asiasta kotona? Opettajarta oiotaan tilaisuuden tullessa? Kärsin vaikenemisestani, vaikka tilanteessa ainoa oikea vastaus olisi ollut sylkäisy päin kasvoja.

Time is money

Aika on rahaa, sanovat, mutta karkeasti jaettuna maailmassa on paikkoja joissa on vain jompaakumpaa.

FAL:n aikatauluja tutkiskellessani mieleeni palautui moleskineen kirjaamaton ohikiitänyt lausahdus raikolmosen dokkarista jossain jumalan selän takana Brasiliassa: On paikkoja, joissa aika ei karkaa. Hitaasti eteenpäin mateleva tyhjyys täytetään kohtaloonsa alistumisella ja fatalismilla.

Jotkut ostavat rahalla aikaa, toisaalla tehdään itse koska rahaa ei ole. Minulla on aikaa vaikka kuinka, mutta kaksi vapaata kättä puuttuvat. Kestän melko hyvin seisahtanutta aikaa ja vuorenkupeessa tuntemattomasta syystä pysähdyksissä olevaa junaa.

Toripäivä

Italiatar palasi eilen kouluun pääsiäislomalta, ilman toppatakkia, ja suuri oli äidin yllätys kun välikausitakin hiha oli noin kymmenen senttiä liian lyhyt. No mutta... onneksi huomenna on toripäivä...

Tuppukylän INA-talojen kortteli muuttuu joka perjantaiaamupäivänä markkinapaikaksi, ja läheiset kadut taistelutantereeksi, jossa rouvat pienisylinterisine kauppakasseineen taistelevat pysäköintipaikasta. Torilla myydään kaikkea, ja harjaantunut torinkävijä tietää jo mistä ostaa pyykkilaudan, kattilan, kengännauhat, pohjalliset, valoverhot, vaahtomuovia metrihintaan, vessan maton... Merkittävimpiä myyntiartikkeleita ovat kuitenkin vaatteet, kengät ja asusteet. Glitteri on kovassa kurssissa, valkoinen ja kulta tämän kevään muotivärejä.

Ihmettelin pientä afrikkalaispoikaa joka istui äitinsä selässä siivosti kiskomatta kojuista roikkuvia huiveja mukaansa; Huhtipoika pudotti laatikollisen aitoja lasisia timanttisormuksia, ja kauppias kirosi berberiksi. Pikkutyttöjen takkivalikoima oli tällä kertaa kehnonlainen. Kesää pukkaa.

Nojatuolimatkailua

Äidin joutilaana istuskelu herättää yleensä jälkikasvussa tarpeen, jos ei muuta tarvetta niin tarpeen kiivetä syliin ja mahdollisesti ottaa huikat, ja ketjureaktiona sisaruksen takertumisen vapaaksi jääneeseen polveen. Ei siis neuleita, kirjoja, kirjoittelua moleskineen. Unelmani rauhaisasta lukuhetkestä ruumiillistuu kolmeen nojatuoliin, joista kaksi on kodissamme, kolmas muuttokuormasta jäänyt Mamma Marialla.

Parvella, kirjahyllyn vieressä lukulampun alla on BKF, tunnettu myös nimillä BFK, Hardoy, Butterfly... tai lepakkotuoli. Kolme argentiinalaista arkkitehtia, Grupo Australin Jorge Ferrari-Hardoy, Juan Kurchan ja Antoni Bonet suunnittelivat tuolin vuonna 1938 Edificio Charcasin sisustukseksi. Tuolia ja sen kopioita on tuotettu teollisesti vuodesta 1947 lähtien. Omassa lepakossani on alkuperäisen mustan kankaan korvannut nonnan ompelema musta nahkaistuin, ja tuskin runkokaan on MoMAn shopista ostettu. Veikkaisin ostopaikaksi Anttilaa, ajankohta 1970-luvun loppu ehkä?

Olohuoneessa talon keskilinjalla aivan sisäänkäyntiä vastapäätä on Amazonasin riipputuoli, joka pyörivään koukkuun ripustettuna mahdollistaa alakerran tarkkailun kolmesataakusikymmentä astetta katvealueita lukuunottamatta. Sulttaanin TV-tuoli, Italiattaren keinu, vauvanliekutin, kestää konepesun. Oivallinen kaluste.

Mamma Marian imetystuoli, tanskalaisen Hans J. Wegnerin (1915–2007) Bamse löytyi muistaakseni keväisenä iltana 1990-luvun alkupuoliskolla roihuvuorelaisen vuokratalon roskiksen vierestä, verhoilultaan lohduttomassa kuosissa. Seurassani noihin aikoihin viihtynyt salskea nuorimies sai nostaa tuolin harteilleen ja kantaa ylämäkeen; tuolin nimestä saati suunnittelijasta ei ollut tietoa, mutta hyvin tehdyn huonekalun tunnistaa roskalavaltakin.

Kevättä

Koulun pääsiäisloma, seurauksena että aikaa on vielä vähemmän kuin työpäivinä. Nettitauko. Sylissäni nukkuu yksivuotias, silkkipainetusta lakanakankaasta tehdyssä hinnakkaassa kauluspaidassa.

Pääskyset ovat palanneet.

Kirkkotiellä

Hämärtyvän piazzan poikki palaavat rouvat iltamessusta, aina kaksikkain käsikynkkää, tummissa takeissa ja polvimittaisissa hameissa, hopeiset kutrit kampaajan järjestäminä. Naapurinrouvan, sisaren, commaren kanssa, yhtä rouvaa saattaa tytär tai miniä, paljon hoikempi ja pidempi, epätasainen pari.

Malkamaanantai

Viime vuonna, ei tietenkään samana päivämääränä mutta suunnilleen tällä kellonlyömällä, pääsiäisviikon maanantaina syntyi Huhtipoika. Nyt on ilmassa kuuhulluutta, seitsemättä hammasta pukkaa, kiire oppia kävelemään ennen yksivuotispäivää. Ei suorituspaineita vanhempien taholta, mutta sohvapöytää kiertävä ja kiertävä jätkänpätkä on ottanut haasteen tosissaan. Levotonta.

Hattuset

Nostalgisissa 1970-luvun muistoissa Hattuset ja Hattusten surrealistinen palikkamaa pääsee palkintosijoille. Onneksi niitä voi katsella netissä, ja yllätys yllätys, ne ovat vielä parempia kuin muistin.

Colpo della strega

Kuinka monta kertaa päivässä pikkulasten äiti kumartuu ottamaan jotakin maasta, usein jotain painavaa kuten väärään paikkaan kontanneen pikkulapsen? Toissapäivänä jouduin lopulta noidannuolen lentoradalle. Kaikista vaikeinta oli ryömiä ulos vessasta vauvamies kainalossa, ei hätää, Italiatar tuo kännykän äidin laukusta, ei pelottanut mutta vitutti ihan armottomasti. Että pitäisi aina nostaa polvista taivuttaen, ei senegalilaisen pyykkärin linkkuveitsiasennosta nousten. Ja minulla on sentään ihan hyvä selkä valkoiseksi naiseksi. Paikalle hälyytetty Sulttaani auttaa sohvalle, johon kerrankin joudutaan tekemään tilaa. Työpäivä menetetty, joutuu ruokakauppaan ja palaa sulkemaan studion saracinescan virkaa toimittavan uloimman puuportin, kolme varttia ainakin, sitten uudestaan studiolle hakemaan läppärin hiirtä, saman verran aikaa kuluu, sillä välillä makaan sohvalla ja arvioin ehdinkö pudottautua lattialle kieriäkseni hätiin jos poika yrittää portaita yläkertaan. Suureksi yllätyksekseni lapsi uskoo puhetta. Yhtä lailla yllättyy puoliso palatessaan hiiri kassissa; juuri ja juuri tiedoston avaamiseen tarvittava aika ja sitten onkin ruokittava lapset, patisteltava isompi pisulle, pesulle ja nukkumaan, laitettava ruokaa.

Joka jumalan mobilaatissa lukee ehkä hätävarjelun liioittelun vuoksi ettei lääkettä tule käyttää jos imettää. Sauna, viina ja terva auttaisivat.

Uussanat

Seuratkaa suomen kielen muuttumista.

• Metsästäkää uusia sanoja. Hyviä lähteitä ovat esim. netti, ilmaisjakelulehdet – ja tietysti Suomessa asuvat kaverit.

Luen päivittäin suomenkielisiä blogeja, joten tuskin tulen koskaan olemaan täysin pihalla, saati pihan perällä. Vuosien varrella ovat ihmetyttäneet metroseksuaalit, pissikset ja kun kaikki on ihq, no, teeveestä levinneet sanonnat ja kun yhtäkkiä kaikki kehottavat toisiaan hankkimaan elämän. Toista se oli ameriikantädillä joka vielä vuonna 2000 meni vuokra-autolla soittoruokalaan.

Sohva

Viime kuukausina olen huomannut sohvamme hautautuneen vaatekasan alle; aluksi kalusteen päälle oli sijoitettu neljä tyynyä sisustamaan, sitten joukkoon liittyi vauvansängyn futon joka aina niin toiveikkaasti heitetään lattialle alakerran päikkäripaikaksi, lasketaan sammunut saunakynttilä liinasta ja... Kotimme sisäänkäynti aukeaa suoraan olohuoneeseen, kuten noin tuhatkuusisataalukuisessa italialaisessa asuntosuunnittelussa on hyväksi havaittu. Takka ja sohva ovat saaneet hoidettavakseen joitakin eteisen funktioita, sohvalle voi istuutua riisumaan kenkiä mikäli vaatekasalta siihen mahtuu, kengät nostetaan takanreunalle ettei vauva söisi niitä, avainten paikka takanreunalla on jo vakiintunut. Italiattaren toppatakin en toivoisi pesiytyvän sohvalle, ja onneksi kohta tulee kesä. Vaatenaulakkoa on suunniteltu jo viitisen vuotta.

Emme ehkä ole sohvaihmisiä, tai sitten kaluste on väärässä paikassa, tai vieläkin todennäköisemmin on hävinnyt kilpailussa riipputuolille. Yhtä kaikki se kaipaa uutta verhoilua. Sohvakankaaksi ei kelpaa ruokailuryhmän seepra, sillä voimakas kuvio toistuisi suurella pinnalla kuvotukseen saakka.

Sohvasta ei voi luopuakaan, kun siinä on tuo vierasvuodefunktio, ja kahdenmaattavana lepotuolina se on mukava ainakin kesäisinä iltapäivinä lounastunnin kevyttä teeveetarjontaa silmäillessä.

Saxo

Monissa Italian kaupungeissa tavaksi tulleen autottoman sunnuntain sijaan olemme viettäneet autotonta maaliskuuta; Tuppukylässä ja varsinkin tuppukylien välisessä liikenteessä se ei ole täysin mahdollista, mutta onneksi pakollisiin ajoihin olemme saaneet lainaksi kärryn, vuoroin Huhtipojan kummitädiltä Puutaheinäämaisterilta, vuoroin eräältä kollegaltamme jota myös Kaupungin Pisimmäksi Palmuksi kutsutaan. Puolipäiväauto on vastannut tarpeitamme melko mukavasti, ja lisäksi olemme hyödyntäneet ajopelin luovutukset lounastamalla tai illallistamalla yhdessä.

Perjantai-iltana, karatesalilta ja nonnan luota palatessa olen irrottamassa kuopusta normit täyttävästä turvaistuimesta, kun kuulen ruttaantuvan pellin rusahduksen selkäni takaa. Kuten kiireisillä ja hermostuneilla autoilijoilla on tapana, tämä pienisylinterisellä kauppakassilla ajeleva keski-ikäinen mies, vakuuttuneena siitä että mahtuu sujahtamaan kapealla kadulla avoimen oven ja vastapäisen seinän välistä, on kääntänyt laina-automme takaoven koirankorvalle. Pysähtyy arvioimaan oman autonsa vauriot, ja kuten kahden lapsen ja kauppakassin kanssa kadulla seisovalle naiselle on tapana vahvemman oikeudella puhua, syyttää minua siitä että olin avannut oven yhtäkkiä, nousee autoonsa ja häipyy. Pistän muistiin rekkarin.

Käyn poliisiasemalla, jossa minulle selviää että syytettä on lähes turha nostaa ellei ole tullut henkilövahinkoja, vakuutusyhtiössä on minun sanani hänen sanaansa vastaan, peltivahinkojen maksu puoliksi molempien osapuolten vakuutuksesta, bonusten menettäminen. Päätän maksaa omasta pussistani, mutta tarkkailen yhä piazzalle pysäköiviä autoja toivoen että tapaisin sedän uudelleen. Haluaisin kysyä olisiko hän poistunut paikalta samaan tapaan jos auton alle olisi jäänyt seinän viereen odottamaan komennettu esikoinen, ja olenko minä ollut yksinkertaisesti typerä maksaessani aiheuttamani vauriot paikallaan olleita kohteita kolhittuani? Parasta nostaa kytkintä ja toivoa ettei kukaan näe rekisteriä, ja vaikka näkeekin niin väliäkö hällä? Seuraavalla kerralla kurkotan kättä niin että pääsen ensiapuasemalle ja korvausrahoja perimään, ammun renkaat puhki luparalla että naapuruston miehillä on aikaa tulla baarista leipomaan epäkunnioittavasti käyttäytyneen öykkärin turpavärkkiä, tervetuloa sivistyneeseen rinnakkaiseloon?

Caro diario

Pitäkää päiväkirjaa, yhdessä tai erikseen.

• Tehkää sukulaisten ja ystävien sähköpostiviesteistä ja omista vastauksistanne leikekirja. – Sitä on hauska selailla jälkeenpäin.*

En tiedä miksi tämä kuulostaa minusta jotenkin määräaikaisesti ulkomailla asumiselta: luetaan nyt sitä leikekirjaa kun olimme kolme vuotta Brysselissä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä, sitten sähköposteja joita ehkä tunnollisesti saattaa joku arkistoidakin, muuten kaikki sanominen ja sanottu katoaa niinkuin muistista pyyhityt tekstiviestit... tai esi-isien jorinat kannonnokalla istuessa.

Tässä ehkä olisi moleskine paikallaan? Tiedän joidenkin kirjoittaneen muistiin saamansa tekstiviestit, arvatenkin rakkaalta, ja kun rakkauden kohde vaihtuu voi muistikirjankin jättää pölyttymään. Ehkä siitä keskeneräiseksi jääneet päiväkirjat?

Matkapäiväkirjat ovat hauskoja, taidan tarjota perinnettä eteenpäin Italiattarelle. Tytössä on ainesta, silmän välttäessä pihistää laukusta äidin kynän ja koulumatkalla luottamuksellisesti keskustellessamme kertoo ettei koulussa käytetty piirustuspaperi ole niin hyvää kuin kotona – pitävät tuhlauksena sitä että ostan tytölle Fabrianon lehtiön toisensa jälkeen, mutta kyllä Todellinen Prinsessa erottaa laadun.

Blogin pitäminen on mainiota kielenvirkistystä. Lapsia voi kannustaa pitämään omiaan, ja siinä samassa opettaa netikettiä ja turvallista elämää verkossa. Etteivät jakele osoitetietojaan tuntemattomille tai skannaa kuvaa pyllystään planeetanlaajuisesti leviteltäväksi. Aikuisenakaan ei kannata, sillä skannerin lasin kappaleita on ikävä käydä nypityttämässä pois ensiapuasemalla.

*Äidinkielenopettaja Eeva Salomaa-Jagon antamat kielenhuolto-ohjeet löytyvät teoksesta Kotimaana suomen kieli – Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla. Kommentit ovat omiani.

Moleskine

(Kuvan muistiinpanoväline ei ole omani, sillä en laittaisi rahaa viivoitettuun paperiin. Kynävalinnan allekirjoitan, Pigma Micron on hyvä.)

Kuumeisen vauvan tai ärtyisän toipilaan kanssa ei voi juuri tehdä mitään missä tarvittaisiin kahta kättä, mutta yön pitkinä tunteina riipputuolissa liekutellessa voi ajatella, ja toivoa että käsien vapautuessa muistaa vielä kirjoittaa tai piirtää muistiin ajatuksen juoksun, ehkä toteutumiskelpoisimmat, yön rakennelman sulaessa aamun auringossa kuin lumipälvet. Olen aina ollut heikkona taskukokoisiin muistikirjoihin ja luonnoslehtiöihin, joihinkin niistä kiintyy eikä koskaan enää löydä samanlaista. Jotkut eivät kuitenkaan löydä paikkaansa kuten Fabrianon tehtaalta kymmenen vuotta sitten ostamani taskuakvarellilehtiö, josta ehkä yhteen sivuun on luonnosteltu lyijykynällä, akvarellia ei ainuttakaan. Tyhjän paperin kauhu.

Ylihinnoitelluksikin haukuttua mustakantista italialaisvalmisteista muistikirjaa voi vihata tai rakastaa. Kulttiesineen hankkiessaan voi olla varma ettei ole tehnyt mitään omaperäistä, sillä kirjalle on omistettu blogeja joissa intohimoisesti keskustellaan eri malleista ja niihin sopivista kirjoitusvälineistä. Viivyttelin hankintaa ja ostin ensimmäiseni viikko sitten jo pitkään jatkuneen hypistelysuhteen päätteeksi, kirja tuntuu hyvältä käteen. Sen takakannessa on pieni tasku johon voi sujauttaa muutaman lehden origamipaperia, sillä kukkaa tai perhosta voi tarvita hetkenä minä hyvänsä. Toivon että suhteemme kukoistaa, pitkään ja onnellisena.

Tiedän olevani vanha kun puhun nykyajan nuorista, mutta olemme puhuneet niistä Muorin kanssa. Kirjoittavat kaiken näppiksellä, eikä niille ole vielä yliopistolle tullessa muodostunut Käsialaa. Minä pidän kirjoittamisesta, kynän jäljestä paperilla. Jotkut kynät ja jotkut paperit antavat enemmän tyydytystä kuin toiset.

Sesta malattia

Sesta malattia; vauvarokko (exanthema subitum). Kolme päivää kestävän kuumeen jälkeen lapselle ilmestyy vaaleanpunaista pienitäpläistä ihottumaa, ensin rintaan ja kaulaan ja vähitellen muuhun vartaloon. Samalla kuume laskee.

Vihreän saaren mietteitä

Everyone wants to be Irish on St. Patrick's Day, sanovat, ja mitä se käytännössä tarkoittaa? Puetaan päälle messevä villapaita ja pilipalimusiikin tahdissa juodaan Guinnesia niin paljon että sitä tulee korvista? Amerikanirkut ja wannabe-sellaiset käyttävät vihreää väriä, liikemiehet vaihtavat yhdeksi päiväksi tavanomaisen solmionsa vihreään, mutta Italiassa siitä syntyisi vain ikäviä väärinkäsityksiä. Todella ikäviä. Pois se meistä.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten liftasimme pitkin ja poikin Irlantia, se ei ollut lainkaan tavatonta sillä kahdeksankymmentäluvun Eiressä nunnatkin liftasivat ja jos takin napeista yksi oli korvattu hakaneulalla, ei sitä pidetty marginalisoivana. Joka ikinen päivä jossakin vaiheessa alkoi sataa, ja sadetta paettiin kylän pubiin jossa paddyt ottivat meidät riemulla vastaan: olette SUOMESTA, sittenhän olette yhtä kovia juomaan VIINAA kuin me.

Paddyn juhlinta alkoi lukioaikana, sillä Mamma Maria ja minä emme koskaan ole päästäneet sivu suun hyvää tekosyytä syöpöttelyyn ja juopotteluun. Juhlinta on jatkunut virtuaalisena viimeisen kymmenen vuoden ajan. On onni omata ystävä skypenkantaman päässä, lähelläni joka ikinen työpäivä.

Nörttihuumoria

Minusta nämä olivat hauskoja, monikin niistä.

Puisto

Olen aina suhtautunut epäillen leikkipuistoihin, pitäen niitä lapsille suunnattuna keinotekoisena ympäristönä: kersat aitaukseensa, koirat omaansa ja koko jäljelle jäävä kaupunki autoille. Ei tule töyssyjä asfalttiin. Vaan kun koko kaupunki on peltilehmien hallussa, ei vaihtoehtojakaan ole, paitsi tietysti lasten kasvattaminen sisätiloissa tai yksityispuutarhassa.

32 000 asukkaan Tuppukylän puistotilanne vuonna 2007 on seuraava: yksi julkinen leikkipuisto, jossa pitää baaria yksityinen yrittäjä: 2 keinua, 3 liukumäkeä, 2 karusellia, rullaluistelurata ja kolikoilla toimivat vimpaimet. Linnanmuurin suojissa kasvitieteellinen puutarha: ei viihdykkeitä lapsille, koska kersat voisivat tallata istutuksia, ei penkkejä saati roskiksia. Kasvitieteelliseen tullaan opiskelemaan kasvitiedettä, ei eväitä syömään! Muurinympärystietä sairaalaan yhdistävän vilkkaasti liikennöidyn kadun jalkakäytävällä bensa-aseman vieressä on aidattu lämpäre, jossa pari keinua; sosiaalisen rakentamisen korttelissa vastaava, mutta aitaamaton. Sosiaalitapaukseksi syntynyt lapsukainen voi perheen tilannetta arvioidessaan valita arvokkaan tavan poistua, auton alle loikaten. Rantapaikassa yksi liukumäki.

Kevätaurinko on houkutellut meidät ulos, mutta puistokavereita on vaikea löytää. Olen tukeutunut Italiattaren luokan albaanivahvistukseen. Tuppulalaiset vierastavat leikkipuistoja, siksi niitä ei vaaditakaan. Aiemmin äijiä täynnä ollut puiston baari oli viime näkemästä naisistunut, siellä oli puolalaisia lähihoitajia ansaitulla iltapäiväkaljalla... ja oikeastaan aika kotoinen tunnelma.

Factotum

Factotum, tuttologo, yleismies Jantunen, jokapaikan höylä. Ihanteellisessa tapauksessa factotum toimii verkostoliimana erilaisten fakki-idioottien välillä, pahimmillaan tekee itse, huonosti ja pitää asiantuntijat loitolla, ei osaa delegoida kollegoilleen saati kotona perheenjäsenille koska osaa kuitenkin itse paremmin.

Tunnustaudun taipuvaiseksi tuttologiaan; en tiedä mistään mitään, mutta olen hyvä pelaamaan Trivial Pursuitia. Läheisissä ystävässäni on myös muita tuttologeja. Hyvä tuttologo ymmärtää oman kaikkitietoisuutensa ja –taitoisuutensa rajat ja ymmärtää milloin on parasta kutsua ammattilainen paikalle. Tuttologia on lähellä yleislääketiedettä. Kotiparturi ei saa aikaan tuhoa joka ei ajan kanssa korjautuisi, harva yrittää leikata itse umpisuolensa, yllättävän useat uskovat että yrityksensä sivuston käännöksen voi tehdä Googlen käännöskoneella.

Tuttologia on Tuppukylän asukkaiden helmasynti, yhdistettynä individualismiin, yhteistyökyvyttömyyteen ja sooloiluun. Tuppula muistuttaa orkesteria jossa kaikki haluavat soittaa ensiviulua, vaikka vain harvat osaavat.

Arkisuomea

Naurakaa ja itkekää suomeksi yhdessä.

• Älkää antako kodin arkisuomesta tulla pelkkien käskyjen ja kieltojen kieltä. Puhukaa tunteista.

Osui ja upposi: Älä huuda, älä laita suuhun, lapsi rakas, älä.

Lounasseteli

Kouluruokailu Tuppukylän scuola maternassa on järjestetty lounasseteleillä, ja uuden vihon hankkimiseen vierähtää usein koko aamupäivä: ensin täytetään tiedot postimaksulomakkeeseen kolmena kappaleena, sitten jonotetaan postissa ja lopulta kuitin kanssa mennään jonottamaan kunnantoimistoon. Vihossa on 22 lounasseteliä joihin jokaiseen erikseen täytetään vielä oppilaan nimi, koulun osoite ja päivämäärä. Lappu annetaan aamulla opettajalle, ja jos lounarirumbassa on jotakin myönteistä niin ehkä ainakin se ettei joudu maksamaan niiltä päiviltä jolloin lapsi on kotona.

Lounassetelien hinta on porrastettu niin että alennukseen oikeutetut hakevat ensimmäisen vihon kirjanpitäjän takaaman verotustodistuksen kanssa. Täyshintaisen vihon saa suoraan kuittia vastaan.

Aina pystyssä

Lapsia ei voi tuuppia kasvamaan, mutta kun luonto sanelee niin jarruttaminen on turhaa. Ylös on pienen mieli, eteenpäin, ryömien, nelivetona, pystyyn ja puita pitkin. Portaisiin. Hyllyt tyhjäksi, tukeva ote pöytäliinannurkasta, sormet videonauhurin kasettipesään. Yksitoista kuukautta; kymmenkunta kiloa raakaa voimaa ja määrätietoisuutta.

Fino de la Fiesta

Eilen sitten tapahtui se mitä tapahtuvaksi odotettiin, eli kytkinvaijeri ja muu siihen liittyvä romurauta sanoivat itsensä irti. Starttimoottori kesti loppuun asti. Autoton kuukausi Tuppukylässä edellyttää tasapainoilua ja julkisen liikenteen puuttuessa ystävien apua. Puoluesihteeri poimi tienposkesta viiden litran oliiviöljytanikkaa kantavan Sulttaanin. Milanoon lähtevä kollega jättää Sitikkansa päivähoitoon viikoksi.

Naistenpäivää juhlisti marokkolainen sitruunakana ja illan loppunumerona Sulttaani imuroi syöttötuolista heittoetäisyyden säteelle levinneen couscousin. Parempi kuin miesstrippari, tuumimme, ja tällaistahan katselisi vaikka joka ilta.

Kansainvälisen naistenpäivän muisteloita

Halventaako miehen katse naista? Suihkuboksin tiivistesilikonista ilmastointipumppuun, jokaikiseen mainokseen on tungettu alaston naisvartalo, ja konetekniikan messustandin paneelissa ilmastointiputken päällä kahareisin istuvien alastomien tätien katseleminen aiheuttaa – tähän on lainattava Petjan keksimää hienoa sanaa – kiusallisen myötänolouden tunteen niitä mainostoimiston ihmisiä kohtaan: eivätkö ne parempaa keksineet, vai tuonko tilaaja valitsi? Messuemännät on puettu lyhyisiin hameisiin, heitäkin nolottaa teekkarityttöjen pelmahtaessa osastolle. Elämme noin vuotta 1990. Ulkona kaksikymmentä astetta pakkasta, pieni ja sirovartaloinen kurssikaveri on pukeutunut hissiasentajan haalariin, kikatamme mainostolpassa komeilevalle persettä nostavien sukkahousujen mainokselle. Ei relevanttia tässä ilmanalassa.

Jos katse halventaa niin miksi tälläytyä katseltavaksi? Ja jos tälläytyy eivätkä miehet siltikään vihellä perään työmaan tellingeiltä, kuka korjaa kolhiutuneen itsetunnon? Plastiikkakirurgi?

Miehet katselevat, naiset antavat katsella. Tuppukyläläisten mukaan kaikki paitsi oman kylän tytöt ovat huoria ja oman kylän tytöistäkin noin puolet. Koska skandinaavinaiset tunnetaan helppoina, olen väärinkäsitysten välttämiseksi valinnut teheranilaisen muotitalon linjan.

Hauskanpitoa

Pitäkää hauskaa suomeksi.

• Leikkikää kielellä. Anagrammit, Aliakset ym. sanapelit ovat sitä hauskempia, mitä enemmän niitä tekee.
• Ratkokaa sanaristikoita yhdessä.
• Tehkää omia sanoja; kirjoittakaa ne muistiin.
• Vertailkaa kieliä. Miettikää: ”Mitähän tämä olisi suomeksi?”

Olen mahdottoman huono pelaamaan seurapelejä. En tarkkaan osaa sanoa milloin olisin valinnut paikkani sivustaseuraajana, mutta niin kauas taaksepäin kun muistan näen itseni koulun takametsässä pinoamassa kiviä kekoon sillä aikaa kun muut hyppäävät narua. Alias ei näyttänyt ollenkaan pahalta. Mikähän on Pictionaryn nimi suomeksi? Voiko Sanaseppo-ohjelmaa kuunnella podcastina?

Omat sanat ovat hauskoja: Italiatar sanoo olen uninut, minua unittaa.

Caritas

Italiassakin kierrätetään lastenvaatteita, mutta hienotunteisesti, lähinnä sukulaisten kesken. Kirpputori-ideologia ei ota tuulta siipiensä alle, torilta löytyy muutama myyntipöytä mutta käytettyjen vaatteiden julkinen tonkiminen on vähintäänkin arveluttavaa, leimaavaa tai peräti noloa. Hyväkuntoisia vaatteita on kuitenkin sääli heittää roskiin, ja kun ystävät ja toverit ovat saaneet vahvistukseni siitä ettemme loukkaannu käytettyjen vaatteiden tarjoamisesta, niitä on sitten kärrätty meille kassikaupalla. Otan sen mitä tarvitsen, käytän kunnes jäävät pieniksi. Jatkosijoituspaikka on ratkaisematta. Vaatekasseja on nonnalla, vaatekaapissa, siivouskomerossa, studion vessassa. Suomeen lähettäminen ei maksa vaivaa, parhaimpia olemme vieneet väestöräjähdyksestä vastuussa oleville serkuille Napoliin. Jotain olen laittanut itselleni talteen, jos vaikka tarvis olisi tai ihan vain muistoksi.

Studiolta on matkaa Tuppukylän katedraalin sivulaivan ovelle noin kaksikymmentäviisi metriä. Piipahdin kysymässä papilta ottaako Caritas vastaan lastenvaatteita mutta sain vastaukseksi eioota: vain uusia vaatteita, koska köyhät eivät halua käytettyjä.

Tavallaan minä tuonkin ymmärrän. Comprendo ma non condivido.

www.italia.it

Italian uusi verkkoportaali on avattu pari päivää sitten, ja aiheuttanut melkoisen älämölön. Budjetillaan. Onhan siinä useampi kieli, tekijöitä monta, ja tiimi joka tuottaa ja päivittää sisältöä. Palvelintilaa ja kaikkea. Kertokaa nyt rehellisesti, hyvät ystävät jotka työskentelette grafiikan, koodauksen tai sisällön parissa: millaisen sivuston saisitte aikaan jos teille annettaisiin budjetiksi 45 miljoonaa euroa? Ei ole pakko tehdä yksin, saa palkata kaverinkin.

***

45 miljoonaa euroa on jaettu seuraavasti:

21 miljoonaa euroa Italian kahdellekymmenelle alueeelle (regioni), jotta voisivat aloittaa portaaliin integroitavan turismisisällön tuottamisen. Sitähän ei alueilla ole jo ennestään, saati että sitä voisi tehdä toimistotyönä jo joku kuukausipalkkaa nauttiva. Todennäköisesti tekeekin.

7,8 miljoonaa teknologisille yhteistyökumppaneille, lähinnä IBM:lle.

4 miljoonaa portaalin toimitukselle

Loput 12,2 miljoonaa sivuston viimeistelyyn, mm. kielten lisäämiseen neljästä kahdeksaan.

Jaksan edelleen olla asiasta tuohduksissani.

Ulko- ja sisälukua

Sopikaa Suomeen salainen agentti, joka auttaa luettavan hankinnassa.

• Lukekaa laidasta laitaan: Aku Ankasta astianpesukoneen käyttöohjeisiin.
• Oikeita kirjoja ei kuitenkaan korvaa mikään.

Salainen agenttimme on ilman muuta mummu. Agentille lähetetään sähköpostilla määräyksiä juosta milloin minnekin kirjakauppaan, kun kaupan verkkomyymälä pyytää niteistä kohtuuttomia toimituskuluja. Laadin kirjalistoja, ja minusta tuntuu jatkuvasti siltä että jonkun loistavan teoksen nimi on melkein mielessä, näkökentän äärilaidalla, mutta se katoaa kun yritän fokusoida. Divareissa pitäisi hypätä ahkerasti Suomen loman aikana. Matkalaukut täyttyvät. Joku kunnollinen tukeva satukirja olisi saatava, taidan kylmäverisesti nyysiä mummolan hyllystä Andersenin sadut ja jos joku niitä kaipaa niin painukoon kirjastoon!

Kun illan lukuhetken käytännön ongelmat on ratkaistu, voin tunnustaa rakastavani kirjoja. Olen viettänyt lapsuuteni Roihuvuoren sivukirjaston hyllyjen välissä. Kielestä ja kielenhuollosta riippumatta toivon voivani siirtää lapsilleni rakkauden kirjoihin; kuulin televisiosta että italialaiset lukevat keskimäärin yhden kirjan vuodessa. Lukutaidottomuus ei tosin ole este sadunkerronnalle. Olen lukenut paljon, liikaa, olen lukenut kolmevuotiaasta, olen kasvanut vinoon liiasta lukemisesta. Rautaisannos suusanallista kulttuuria ei olisi pahitteeksi. Yhden illan viikosta voisi omistaa kerronnalle, ja mahdollisesti sähkölaitteiden käytönkin voisi kieltää.

Äh, en minä osaa kertoa satuja ilman kirjaa, tai ainakin tarvitsen muistinvirkistystä. Grimmin satuarteiden painos on Södikalta loppu, harmikseni. Bruno Bettelheimin teoksesta Satujen lumous on kulunut niin paljon aikaa että vakuuttavasta argumentoinnista on jäänyt jäljelle vain hienoinen epäluulo klassisten satujen siloteltuja, siistittyjä ja kaunisteltuja versioita kohtaan. Olen unohtanut alkuperäisen perustelun tai ottanut sen omakseni. Lapsi tarvitsee ristiriitaisten tunteittensa työstämiseen pahan äitipuolen ja ruman noita-akan. Väkivaltaa ei kitketä maailmasta väkivaltaa sensuroimalla. Muistin virkistämiseksi löydän netistä Bettelheim-sitaatin ja laitan sen nyt tännekin:

"Punahilkka oli minun ensirakkauteni. Minusta tuntui, että jos olisin voinut mennä naimisiin Punahilkan kanssa, olisin saanut kokea täydellisen autuuden." Tämä Charles Dickensin lausuma osoittaa, että hän kuten miljoonat lapset kautta maailman kaikkina aikoina oli satujen lumoissa. Vielä maailmankuulunakin Dickens tunnusti sen suuren vaikutuksen, joka satuhahmoilla ja satujen tapahtumilla oli ollut häneen ja hänen luovaan mielikuvitukseensa. Hän ilmaisi yhä uudelleen halveksuntansa niitä kohtaan, jotka valistumattoman ja pikkumaisen rationalismin nimissä vaativat noiden kertomusten järkeistämistä, sensuroimista tai kieltämistä ja siten riistivät lapsilta kaiken sen tärkeän, mitä sadut voivat heidän elämäänsä antaa. [...]

Aivan erityisesti nykyisessä maailmassa lapsi kaipaa moraalista kasvatusta, joka hienovaraisesti ja vain viitteellisesti välittää hänelle tietoa moraalisen käyttäytymisen eduista, eikä tee sitä abstraktien eettisten käsitteiden välityksellä vaan puhumalla sellaisesta, minkä lapsi tajuaa konkreettisesti oikeaksi ja joka sen vuoksi tuntuu hänestä merkitsevältä. Tällaisen merkityksen lapsi löytää satujen välityksellä. Runoilijat ovat oivaltaneet tämän jo kauan sitten, kuten niin monta muutakin nykyaikaisen psykologian esiintuomaa asiaa. Saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Friedrich Schiller kirjoitti: ”Saduissa, joita minulle lapsuudessa kerrottiin, on syvempi merkitys kuin totuudessa, jonka elämä opettaa”.

Akkarin tilasin, toivoin ehkä jotain kosketuspintaa lastenkulttuuriin Suomessa, vaikka en minä tiedä mitä suomalaiset kersat tekevät. Käyvät puistossa, mutta muuten niitä kärrätään harrastuksiin samalla lailla kuin täälläkin. Meille ei aikanaan tilattu imperialistista Aku Ankkaa.

Kodinkoneiden kielisiä käyttöohjeita saa nykyään aika vaivattomasti netistä pdf-tiedostoina.

Todellinen prinsessa

Olipa kerran prinsessa, joka kahdenkymmenen patjan ja kahdenkymmenen haahkanuntuvaisen pieluksen läpi tunsi vuoteen pohjalle piilotetun herneen. Prinsessalle diagnosoitiin sensorisen integraation häiriö.

Luku, leikki, laulu

Lukekaa, leikkikää ja laulakaa suomeksi. Ennen muuta, lukekaa!

• Lukeminen laajentaa sanavarastoa.
• Lukemalla jo saatu sanasto pysyy aktiivisena.
• Lukeminen kehittää ajattelua ja empatiaa.

Lukemisesta postasin jo, leikkimisen ja laulamisen suhteen olisi parantamisen varaa; kirjavinkkejä muskarinopettajille tarkoitetusta materiaalista otetaan vastaan! Tai ehkä mielummin videona, että näkee koreografian ja kuulee musiikin. Fröbelin palikat? Nuoteistalaulu prima vista ei ole vahvimpia puoliani, pienenä ihmisenä minua kuskattiin musiikkiopistoon mutta totta puhuen fuskasin aina vähän ja soitin korvakuulolta. Eikä minusta tullut musisistia, ei pitkäjänteisyyttä asteikkoharjoituksiin.

Eilissäiltana luimme Aku Ankkaa ja keskustelimme sohvaperunoista: kun olen studiolla ja katson tietokoneelta Gino il Polloa, minä olen tuoliperuna? Kyllä, rakkaani, toimistotuoliperuna. Onko isä sohvaperuna? Isä on riipputuoliperuna.

Rutiinit

Rakentakaa heti alussa Rutiinit isolla ärrällä.

• Lukekaa aina iltasatu.
• Lukekaa tai kuunnelkaa uutiset netistä säännöllisesti.

Kuulostaa helpolta, ja Italiattaren ollessa vielä vauva kuvittelin mielessäni niitä pitkiä ihania lukuhetkiä joita tyttäreni kanssa viettäisin. Käytännössä iltapuuhat venyvät, on kiire nukkumaan ettei aamulla oltaisi vanukkaana sängyn pohjalla. Huhtipoika syntyy, tahtoo olla rinnalla kun luetaan, sisko romppaa vauvaa ja kirjaa niin että kirjan kulma hakkaa vauvan otsaa. Vauva kasvaa ja tahtoo Osallistua; tänne se kirja, tai kiskon yölampun yöpöydältä. Sähköjohdoista irrotettu vauva huutaa kuin höyryhinaaja.

Äänikirjoja voisi kokeilla. Satunetti.fi tarjoaa ilmaiseksi ladattavia mp3-satuja sadunkerrontakilpailun voittajien lukemina. Italiatar saattaa silti kaivata kuvaa tueksi, ja satuja olisi mukava soittaa jostain pelistä jossa on kaiutin, niin että äitikin kuulee. Yksin ipodin kuulokkeet korvillaan nukahtava pikkulapsi on... no, murheellinen mielikuva kuitenkin. Olen kokeillut myös omasta muistista kertomiani satuja vauvaa eestaas kanniskellessa, mutta sadunkerrontakilpailuun minulla ei ole vielä asiaa.

Uutiset eivät nelivuotiasta kiinnosta, ja – yllätys yllätys – kotona ei surffailla. Suomen uutiset eivät jaksa pitää yllä minunkaan uteliaisuuttani, maitoauto kaatui Janakkalassa. Olen ollut täällä liian pitkään. Ehkä suomalaiset mainokset kiinnostaisivat tytärtä... vai? Osta makkaraa, se on hyvää. Yle tarjoaa nihkeästi ilmaismateriaalia lapsille, ei mitään mp4-Melevisioneen verrattavaa. Sulttaani haukkuu Suomen televisiota TeleDurazzoksi. Italian kanavilla on visuaaliseen puoleen laitettu rutkasti enemmän rahaa, ihmekö tuo kun katsojaluvut ovat ainakin kymmenkertaiset. Tiuskaisen että Suomessa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin telkkarin tuijottaminen, siitä vain kipin kapin ihastelemaan kirjastoautoa!

Rutiinien merkityksestä lastenhoidossa ollaan monta mieltä, mutta impulsiiviselle ja peruslevottomalle Italiattarelle niistä tuntuu olevan apua.

Kielenhuoltoa

Olen aina ollut mahdottoman ylpeä kahdella kielellä sanavalmiista Italiattaresta, mutta nyt olen sivustaseuraajana joutunut toteamaan italian puskevan päälle ylivoimalla. Paniikissa olen pyrkinyt korjausliikkeisiin; olen tilannut Aku Ankan, katselen netistä TV Finlandin ohjelmistoa, entä jos sittenkin lautanen katolle ja Pikkukakkosta? Parhaimmillani maltan rauhallisesti toistaa lauseeseen sujahtavan italiankielisen sanan suomeksi, pahimmillani reagoin tunteellisesti siihen ettei edes suomea voi äidilleen puhua, ja miksi olen haaskannut aikaani jäämällä kotiin kolmeksi vuodeksi. Oma lehmä on rähmällään ojassa, paljon syvemmällä kuin vain utareitaan myöten. Olen surkea suomikoulun ope.

Teoksessa Kotimaana suomen kieli – Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla äidinkielenopettaja Eeva Salomaa-Jago antaa ohjeita suomen suosimiseen ulkomaillakin. Koska tämä voi muitakin kiinnostaa, tiputtelen ohjeet tänne blogiin jatkokertomuksena ja kommentein varustettuna – tilastoista, oi, niistä kauniista tilastoista satun näet tietämään että minulla on lukijoita Kiinaa myöten!

Karnevaalin loppu

Italiattaren opettajatar on kunnianhimossaan pitänyt meitä kiireisenä, ensin keijuvaatteita ompelemassa, sitten kiertueella Tuppukylän ja lähikaupunkien karnevaalikulkueissa. Karnevaalikarhu oli menossa mukana, sunnuntaina liinassa, maanantaina rattaissa, tiistaina tekeydyin sairaaksi päästäkseni ruokakauppaan, siivoamaan, hellan ja pienen nyrkin väliin. Keijupukuun tarttunut sprayserpentiini istuu kuin paska Junttilan tuvan seinässä, pyykinkuivaajani pitää pientä lisähuuhteluohjelmaa.

Martedì grasso vietettiin ystävien kanssa illallistaen. Laskiaistiistain jambalayasta alkaa muodostua perinne, ei perin italialaista mutta harvoin vieraille mitään italialaista laitankaan. Onhan heilläkin oikeus vaihteluun. Salaattikastike on myös eksoottinen hitti jonka perään pöytävieraat vonkaavat, yleensä laitan siihen vähän mitä sattuu ja aina se on kelvannut. Hernekeittoa en ole tohtinut, ei se pahaa ole mutta alas mennäkseen kaipaa pikkupakkasta. Olemme neljä kertaa kaksikymmentäviisi kiloa nestekaasua alle vuotuisen keskiarvon. Pistän sen kasvihuoneilmiön piikkiin.

Tuhkakeskiviikkona kaatuu hallitus. Johan sitä kestikin, ja mitähän seuraavaksi? Minä veikkaan bipolarismin hautajaisia, Suuren Keskustan ylösnousemusta odotellessa kierrätetään hallituksen kappaleista Prodi bis.

Autokaupassa III

Arkitehdin nyrkkisääntö: kahdesta noin samanhintaisesta ja toiminnoiltaan toisiaan vastaavasta tuotteesta kannattaa yleensä ostaa japanilainen.

Uusi perheenjäsen saapuu noin kahden kuukauden kuluttua, sitä odotellessa maanittelemme Fiestan starttimoottoria kestämään. Resistere, resistere...

Kompromissiasento, eli myöhästynyt V-päivän blogaus

Articolo 1 Le prestazioni di controllo del dolore nel travaglio-parto, effettuate tramite ricorso a tecniche avanzate di anestesia locoregionale, sono inserite fra quelle i cui livelli essenziali di assistenza sono garantiti dal SSN secondo quanto previsto nel decreto legislativo n.502 del 1992 e successive modificazioni e determinati secondo le procedure attualmente in vigore.

Ministeri Livia Turco puolsi taannoin lakiehdotusta joka takaisi kivunlievityksen synnytyksessä kaikissa sairaaloissa, ilmaiseksi. Reipasta puuhastelua massa jossa Roomasta etelään on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käytännössä mahdotonta valita synnytystapaa ja -asentoa, ellei sitten omasta aloitteestaan (ja gynekologin tuella) valitse selinmakuuta leikkauspöydällä. Institutionaalista väkivaltaa.

Perinteisesti Italiassa kivunlievitykseen on suhtauduttu nurjamielisesti raamatullisista syistä, kivunlievityksen vaatiminen lailla on puolestaan nurinpäin-feminismiä jossa naisesta tehdään heikko, uhri. Kivunlievitys voi olla oikeus, mutta tapa jolla asia otetaan esille ei korjaa muita epäkohtia italialaisessa obstetriikassa, päinvastoin delegoi lisää vastuuta Tohtorin käsiin. Me emme voi kestää kipua, me emme voi päättää itse, me tarvitsemme apua ja tukea. Toisesta nappulasta kääntämällä lisää anestesiaa, toisesta synteettistä oksitosiinia. Empowermentin vastakohta.

Lapsen syntymä on kaunis, herkkä, ikimuistoinen tapahtuma, josta voisi toivoa jäävän muisteltavaksi muutakin kuin sen sankarillisen hetken jolloin selinmakuulla reidet tuulessa ja ajeltu alapää paljaana tusinan katsojan edessä kerää rohkeutensa ja tiuskaisee gynekologille jos repeää niin anna revetä, väliliha on minun ja päätän siitä itse.

Liitetiedosto

Kodinkonekaupassa

Koska autojen hintoihin tottuneessa silmässä mikään ei tunnu enää miltään, saimme lauantaina innotteen hurauttaa kodinkoneliikkeeseen. Rouva halusi höyrypesurin, rouva on jo vuosia haaveillut moisesta ja nyt se oli tarjouksessa.

Sunnuntaiaamuna laite ajettiin sisään ja se toimi periaatteessa niinkuin pitikin, höyrysi ja imuroi, jompaa kumpaa kerrallaan tai molempia yhtäaikaisesti. Pöly ja hiukkaset jäivät vesisäiliöön, pölypunkit saivat kyytiä, keraamisen laatan alkuperäinen kiilto palasi vuosien patinan alta ja koska laite pesee ilman pesuainetta ratkaisin viimeinkin dilemman kumpaa haluaisin vauvan nuolevan lattialta, kengissä kulkeutunutta koirankakkaa vai ajaxia. Toisin kun olin haaveillut työ ei helpottunut ja koko hommasta jäi ikävä jälkimaku: laitteen muotoilussa olisi parantamisen varaa, suuttimen ja varren välinen kulma on vakio ja jotta peli imuroisi veden lattialta saisi sitä pitää tarkalleen oikeassa kulmassa, muuten ei. Mielelläni olisin maksanut enemmänkin yhdestä liikkuvasta nivelestä, mutta esitteen tarkka tutkiminen paljasti että vaikka olisin valinnut superturbomallin, olisin saanut kaupassa vain enemmän sitä samaa paskaa, pesurin höyryä käyttävän silitysraudan ja jonninjoutavia kaakelinsaumasuuttimia. Jos autoja tehtäisiin samalla tarkkuudella, riittäisi että polttoaine menee moottorin sijasta sinne päin.

Jostain syystä naisille tuotetaan ja myydään skeidaa, ja jostain syystä naiset myös sitä ostavat. En tiedä miten tämän ilmiön voisin selittää naisia halventamatta, tottahan siivousvälineen hinnan täytyy pysyä kohtuudessa sillä siihen ei heitetä perheen budjetista puolta tonnia silmääkään räpäyttämättä. Kännykät, muu viihde-elektroniikka ja auton sporttiset alumiinivanteet ovat asia erikseen. Nainen ei anna itselleen lupaa sijoittaa hyvään ja kalliiseen, paitsi jos kyseessä on ihmeitä tekevä ryppyvoide. Ammattilaisten sopii käydä kotikeittiössä ihmettelemässä millaisilla veitsillä äidit nyhertävät päivästä toiseen jokapäiväisen aterian parissa.

Siivousvälineet paranevat jos parkettikosmetologia siirtyy miesten vastuualueelle, johan sen näkee lastenrattaista joihin on kahdessakymmenessä vuodessa tullut hiilikuitua, jousituksia, käsijarrua jos mitä. Italiassa trendinä on paskahommien jakamisen sijaan niiden teettäminen kolmannen maailman naisilla, luultavasti rätti ja ämpäri pysyvät kuvioissa vielä pitkään. Dolby Surround mp3 höyrypesuria odotellessa.

Kymmenen

Kymmenkuinen, kymmenkiloinen, nousee puita pitkin pystyyn ja tyytyväisenä suoritukseensa hymyilee kaikilla kuudella hampaallaan. Olen viimeinkin mies ja kohta lähden piazzalle.

Vaihtaisi silmääkään räpäyttämättä rakastavan vanhempansa toimivaan kassakoneeseen, kirjoittaa Anna Wahlgren. Kaikki vimpulat ja nappulat kiinnostavat, mutta illalla on parasta varmistaa itselleen makuupaikka non-stop-meijerin anniskelupuolen lähettyviltä. Iltakymmeneltä saapuu Nukkumatti, äiti hiipii alakertaan illalliselle, sitten petos huomataan ja alkaa uusintakierros. Äitiään etsivä poika kauhoo ison vuoteen poikki kuin Johnny Weissmuller krokotiileja kuhisevassa virrassa, märisee närkästyneeseen sävyyn, palautetaan keskivuoteelle, kiilataan tissin ja syleilevän käsivarren väliin. Raukeus, rauha.

Helmikuun mediakatsaus

Mediassa on puhuttu jalkapallo-ottelun yhteydessä mellakoinnista, semminkin kun viimeisissä rettelöissä tuli ruumiita. Yhden viikon pelitauon jälkeen meno jatkuu.

Berlusconin rouva Veronica lähetti Repubblican päätoimittajalle kirjeen jossa vaati puolisoltaan julkista anteeksipyyntöä naisten naurattamisesta (arvaa naurattiko?) Telegatto-gaalassa. Me haluaisimme medialta julkisen anteeksipyynnön siitä että Berlusconien perheasiat on lykätty illallispöytäämme. Itse asiassa samalla vaivalla koko planeetalta voisi pyytää anteeksi Lewinskyn mekon aikoinaan saamaa lööppitilaa. En edes muista kuulleeni lopullista totuutta tahrasta, liekö ollut vaniljajogurttia?

Autokaupassa II

Olemme päässeet autonhankinnassa jo niin hyvään pisteeseen että tiedämme mitä emme halua: pois liian pienet, liian suuret, kolmioviset, isoruokaiset. Loppupelissä vertailemme kahta suosikkia jotka ovat lähes tasoissa törmäystesteissä ja autolehtien vertailussa, hinnassakaan ei suuren suurta eroa. Sulttaani on tartuttanut minuun päättämättömyytensä, ja takerrumme pikkuseikkoihin kuten vaihdekepin nuppiin ja autokauppiaiden puhetyyliin: Fordin Anthony puhuttelee Sulttaania tuttavallisesti ja välimerkinomaisesti etunimellä, kuten autokauppiaiden kurssilla lie opetettu, Citroënin Gabriele on päättänyt ettei hinnasta tingitä enää euroakaan ja metallimaalin kahdensadan euron lisällä ylittänyt kipukynnyksen. Ja minkäs värisen auton herrasväki sitten haluaa? Ottakaa musta, se on halvempi ja elegantti - Aina likainen. - Eihän se ole kahdestasadasta eurosta kiinni. Uudet autot haisevat muovilta, ja kaikki, no, lähes kaikki autot ovat vanhoja ja rumia kymmenen vuoden kuluttua. Alamme ärtyä muovilistoista jotka kaksi vuotta sitten olivat mustia, viime vuonna korin värisiä ja uusimmissa kromattuja. Yritämme jälleen karsia inhokkeja: no ei ainakaan sinistä, ja vihreä sopii ainoastaan Miniin. Hieno tumma brittivihreä. Valkoinen - ei, alumiininharmaa - tylsä, punainen - taas? C3 on typerän pyöreä ja Fiesta ärsyttävän kulmikas. Autokauppiaat ovat järjestään kategoriana ärsyttäviä, paitsi tietty Automies joka luottamuksellisesti kertoo kaikkien autojen olevan paskoja, ja neuvoo valitsemaan kahdesta paskasta pienemmän.

Selitykseni päättämättömyydellemme on se, ettemme todellisuudessa pidä autoista. Niin sen täytyy olla.

Kiviset ja Soraset

Yöllä imutusten välillä ei aina tule uni silmään, sängystä ei viitsi noustakaan kun se huomattaisiin, ja sitten vain nautin hiljaisuudesta, omien keskeyttämättömien ajatusteni kanssa olemisesta. Että tästäkin voisi kirjoittaa. Miten maailma on muuttunut, ja mitä kaikkea muinaista teknologiaa on ehtinyt käyttää. Rapidograph. Siirtokirjaimet. Retussiruisku. Mustavalkotelkkari. Kasimillinen kaitafilmi. Sarjaporttihiiri. Sadan megan Iomega Zip. Perspektiivinkorjausobjektiivi.

Kaikki vimpaimet muuttuvat auttamatta vanhoiksi. Yleensä olen hankkinut teknologisen lelun siinä vaiheessa kun sen yleisyys saavuttaa kriittisen massan, tahtoo sanoa hinnat laskevat, en tosin tiedä mitä prosenttiosuutta väestöstä se edellyttää. Joissakin asioissa olen vitkutellut keskimääräistä pidempään, joitakin leluja en ole hankkinut vieläkään, jotkut eivät ole koskaan saavuttaneet laajaa yleisöä. Vinyyliä ostin niin pitkään kun älppäreitä tehtiin, ja sen jälkeen omaisuuteni oli pahvilaatikossa erinäisiä vuosia. Ensimmäisen CD-soittimeni ostin äitienpäivälahjaksi vuonna 2003. LP on kiva koska siinä on enemmän pintaa grafiikalle, mutta vuosien jälkeen levyn kääntäminen kahdenkymmenen minuutin välein tuntuu omituiselta. Rytmit muuttuvat.

Ensimmäinen tietokoneeni oli Macintoshin linnunpönttö, ostin sen ystävättäreltä käytettynä vuonna 1992. Lauluamme on tallennettu kelanauhurin kiekoille, missähän ne ovat, millä piuhalla ne saa siirretyksi koneelle? Taivas, kuinka aika on kulunut!

One apple a day

Ken muistaa, muistanee lukion bilsanmaikan paidan johon oli englanniksi kirjottu terveysslogan "omena päivässä". Nykyään suosittelevat kuitenkin viittä päivittäistä annosta tuoreita hedelmiä tai vihanneksia, tuleekohan luku täyteen?

Hedelmät ovat painavia. Vajaan kymmenen kilon vauva ja neljä kiloa appelsiineja, voin ottaa rattaat tai auton mutta silti koko lasti pitää kantaa portaita ylös. Pikainen vilkaisu Citroen C1:n tavaratilaan: tuonnehan mahtuisi juuri ja juuri se appelsiinikassi. Emme ole vieläkään ostaneet uutta kärryä, mutta vähän appelsiinikassia isompi se saisi olla.

Multitasking

Monilla - joskaan ei kaikilla - miehillä on vaikeuksia suorittaa samanaikaisesti useampaa tehtävää, kuten kävellä ja pureskella purukumia. Yksilöiden väliset erot ovat tässäkin suurempia kuin sukupuolten väliset, poikkeusyksilöitä sopii käydä ihastelemassa ravintolassa kyökin puolella.

Multitasking-testin suoritat seuraavasti: 1) Anna miehelle joku yksinkertainen tehtävä: lattian lakaisu, perunan kuoriminen tai imurointi käyvät mainiosti. 2) Puhuttele miestä. Jos hän keskeyttää toimensa joka kerta vastatakseen, ei hänen käyttöjärjestelmänsä tue multitasking-toimintoa.

Tiettävästi useat naiset pystyvät samanaikaisesti juoksemaan, kusemaan ja kutomaan sukkaa, jotkut jopa imettämään lasta kantoliinassa siinä sivussa. Jos samalla laittaa telkkarin tai stereot päälle, on kyseessä vapaa-ajan toimintoja lähenevä kotityö. Syntyvä ajansäästö on huomattava.

Valaisinsuunnittelua

Äijät ovat vääntämässä lattaraudasta kattokruunua ruokapöydän ylle. Ensimmäinen luonnos muistuttaa kärrynpyörän vannetta, kehällä kolmessa pisteessä sähkölamppu arkiateriointiin ja kynttilänjalat ympäri koko matkalta tunnelmallisempaan illastamiseen. Työn alla suunnitelma paranee ja täsmentyy: valoa tarvitaan enemmän keskellä, laitetaan yksi lattarauta ympyrän halkaisijaksi. Ruokapöytä on pitkä, ovaali muoto vastaa paremmin tarkoitusta.

Aamuyöllä Automies herää. Mutta... sehän on...

Taidetakojan tekemä rautainen kirkkovene ruokasalin katossa!

Autokaupassa

Perheen peltilehmä vetää viimeisiään, tai odottaa suurta remonttia joka ajopelin arvon huomioiden tuskin kannattaa: akku latautuu juuri sen verran mikä riittää starttimoottorin pyörittämiseen, ja mikä tahansa ylimääräinen sähkönkulutus kuten takaasin vastusten pitäminen päällä aiheuttaa sen että seuraavassa startissa työnnetään. Toinen pakkivaloista ei toimi, kytkinvaijeri on löystynyt, pakoputki on vähän poikki, pulunkakka on syövyttänyt maalin. Kori on klommoinen joskaan ei ruostunut, ja sivupeilit on menetetty kovassa pelissä jo vuosia sitten. Italialaista tarinassa on se, että auto läpäisi katsastuksen ilmankin. Renkaat on vaihdettu vuosi sitten, moottori periaatteessa ok. Uuteen Euro4:n vaihtaessa saisi 800€ tapporahaa ja 3 vuoden helpotuksen autoverosta, oh, mikä oiva täky!

Yleensä pyrin hoitamaan asiani jalan, kaupunginmuurin sisäpuolella tai sen välittömässä tuntumassa, mutta tyttären karate ja erilaiset joulujuhla/karnevaalikeikat kangaskaupassa edellyttävät samoilua asutuksen laidoilla, siellä missä omakotitalot vaihtuvat teollisuusalueeseen, oliivipöpelikköön ja autokauppoihin. Tavallinen lähtöproseduuri noudattaa seuraavaa kaavaa: ujuttaudun lapsi liinassa auton ja seinän väliin, avaan pelkääjänpuoleisen oven, laitan vauvan takapenkille turvaistuimeen, kurottaudun avaamaan kuljettajanpuoleisen oven sisäpuolelta sillä se ei aukea avaimella eikä nyt edes ilman avainta kun kahva irtosi. Toinen etupenkeistä kallistuu ainoastaan niin että vetää taikavaijerista samanaikaisesti kun työntää namikkaa: istutan Italiattaren veljen viereen omaan istuinkorokkeeseensa ja vöihin, istun ratin taakse, käännän avainta sytyttämättä valoja, kutsun kellosepän työntämään. Kotiportin edessä viettää onneksi loiva alamäki.

Harvassa perheessä vaimoa pyydetään päättämään autohankinnassa; olen imarreltu luottamuksesta, ja samanaikaisesti vilpittömän hämilläni siitä että joku voi kaivata minun neuvojani autoasioissa. Luki se eilen parturissa autolehteä, ja oli aidon innostunut uudesta miehisestä smalltalk-aiheesta. Kun ei sitä kiinnosta potkupallokaan, eikä aina voi puhua politiikasta, hardwaresta ja softwaresta.

Tekisi mieli viisiovista, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, sivupeilejä mikäettei. Urbanistiikka asettaa rajansa peltilehmän mitoitukselle. Silkkikalsarityttönä ymmärrän nahkaverhoillun ohjauspyörän ja vaihdekepin nupin aiheuttaman taktiilisen mielihyvän, mutta jos alan höpistä niistä tositarkoituksella, olen viettänyt liikaa aikaa autosivuilla.

2006

Sarilta osittain kopioiden:

Vuoden paras investointi: Ompelukone ja saumuri. Alle tuhannella eurolla saa vain leluja, mutta kelpaavathan nuo kodinsisustustekstiilien ja lastenvaatteiden ompeluun, ja vaikka kuulunkin pilkunnussijoiden sukukuntaan, en silti ole mikään petjajäppinen ;)

Vuoden paras tekele: karatekimono metrin mittaiselle karatekalle. Ovat kehuneet muutkin kuin minä itte.

Sulttaanin vuoden urotyö: lopetti tupakanpolton, kerrasta poikki, yhdessä Runoilijan ja Asianajajan kanssa.

Huhtipojan vuosi: Masuelämää komen ensimmäisen kuukauden ajan, sen jälkeen vauvaelämää kasvavalla vuorovaikutusintensiteetillä.

Italiattaren vuosi: Otti kunnialla harteilleen isosiskon roolin, muutti omaan sänkyyn, jatkoi maternassa, aloitti karaten, oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Vuoden kirja, konsertti, elokuva: No comment. Kävin Huhtipojan syntymää edeltävänä vaalipäivän iltana katsomassa Nanni Morettin Il Caimanon, leffa oli paska ja suppareita oli vartin välein.

Tuppulan kesäkonserttitarjonta oli tympeää ja volyymiltään tasapaksua pizzicaa, paras tapahtuma piazzalla oli jalkapallofinaali.

Paras lukemani kirja oli joulupukin vuoden 2005 puolella tuoma Jeffrey Eugenidesin Middlesex, suomennettu 2003, muut lukemiset ovat pikemminkin työjuttuja eikä niitä kait lasketa taide-elämysten piiriin.

Vuoden TV-tarjonta: Albero Azzurro, Melevisione, Gino il Pollo, Dr. House, TG3

Vuoden hittibiisi: Loituman Ievan polkka.

Vuoden ruoka: pane e pomodoro.

Vuoden vieraat: Muori, Kukkosen kanat.

Noususuunnassa: asukastiheys.

Laskusuunnassa: Ford Fiesta.

Vuoden sisustusuutuudet: prinsessaikäisen Italiattaren makuun vetoava vuoteen hyttysverkko ja D&G –henkinen ruokailuryhmän verhoilu.

Vuoden ajatus: Arjenhallinta? Arkea ei voi hallita, korkeintaan sitä pystyy ennakoimaan ja kanavoimaan. Luonto ei siedä tyhjiötä, lopussa kaaos voittaa ja rehevä viidakko kasvaa hautojemme ylle.

Latte della crescita

Italiassa myydään 1-3 -vuotiaille kasvumaitoa, ja etikettiä silmäilemällä olen todennut sen olevan rasvatonta tai vähärasvaista maitoa johon on lisätty sitten kaikenlaista, hyvistä kasvirasvoista aina vitamiineihin ja sokeriin.

Kuukautena muutamana on Mellin aloittanut ärhäkkään mainoskampanjan uudelle kasvumaidolleen, joka kuulemma auttaisi vahvistamaan lapsen immuunipuolustusjärjestelmää. Mainoksen teksti kuuluu suunnilleen näin: aluksi olet suojellut lasta maidollasi ja sen jälkeen jatkanut, joko omallasi tai tuttipullolla. Nyt kun hän on yksivuotias, miksi lopettaa? Appunto, vastaan, perché smettere?

Mainos ei kerro sen tarkemmin mitä taika-ainetta maitoon on lisätty. Minusta peräti kummallista on se, että arvon tohtorit Aamuteeveessä uskaltavat arvata ihmisenmaidon immuunisuojan loppuvan kuuteen kuukauteen, mutta että pullosta saisi.

Ihmisenmaito on lajispesifiä. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta minulle se oli aikoinaan suuri oivallus. Listasin kollegoita: on lehmänmaitoa, kissanmaitoa, hiirenmaitoa, valaanmaitoa, lepakonmaitoa, vesinokkaeläimen... – Kulta, mikä on kummallisin nisäkäs joka sinulle tulee mieleen? – Sinä.

Yhdeksänkuinen

Aamun sarastus kajastaa makuuhuoneeseen oviaukon verhotangon ja katonharjan välistä; katselen vuoteessa välissämme jötköttävää tasaraitaista toukkaa ja mietin, eikö yleisessä järjestyssäännössä ole kielletty olemasta noin nättejä. Nukkuvan lapsen kasvot ovat sileät, pyöreät, levolliset.

Yhdeksänkuinen juttelee: äii-ti, ta-ta, äi-jä-jä-jä. Ihan tosi, olet äijän näköinen. Neljä hammasta, persoonallisesti kuitenkin alaykköset ja yläkakkoset, suuta täytyy vääntää että saa narskutettua hampaita yhteen.

Kylläpäs pojalle ruoka maittaa, ihmettelemme. Kaikki tähän mennessä tarjoamamme on kelvannut ja lautanen syödään yleensä tyhjäksi. Ei muistuta lainkaan siskoaan, pikemminkin labradorinnoutajaa... anteeksi, kulta, jos vertaan sinua koiraan, se oli rakas koira. Hyväluontoinen, hyväruokainen, itsepäinen, näetkös, yhtymäkohtia riittää.

Yhdeksänkuinen tarkistaa äidin sijainnin nukkuessaankin noin kahdenkymmenen sekunnin välein, ja havahtuu näennäisen sikeästä unestaan jos yöllä yritän hiipiä vessaan. Vasta aamun koittaessa uni syvenee niin että pääsee keittämään kahvit, ripustamaan pyykit kukaties. Puen kantoliinan aamulla ylleni, ja yleensä riisun sen vasta yöpukuun vaihtaessani. Poika nostetaan liinaan, lasketaan lattialle, hetki ryömimistä, takaisin liinaan kun äidinkaipuu iskee, istutetaan hetkeksi syöttötuoliin kun käsitellään kuumaa vettä ja teräviä veitsiä, annetaan syliin jokaiselle vapaaehtoiselle. Poika ei ole pikkumainen seurastaan, vain isonsiskon kummisedän jeesusparta saa alahuulen mutrulle. Parta ajetaan joululoman lopulla mutta uusi naama epäilyttää vielä entistä enemmän: e voi chi minchia siete?

Sisko opastaa pikkuista Teletappien maailmaan: hetki telkkarin äärellä, edessä peltinen panettonerasia josta voi noukkia junaradan pätkiä TV-naposteltavaksi. Äiti kirjoittaa.

2007

Joululoma vietetty kotiarestissa kuumeisten räkänokkien kanssa; vauvalehtien mainoskuvat joissa tyytyväinen äiti imee niistovärkillä räkää seesteisen rauhallisen vauvan pikkunenästä lienevät photoshopilla tehtyjä, sillä tosikuva kaarella huutavasta pikkuihmisestä jota neljä raavasta miestä pitelee paikallaan tuskin myisi. Italiatar teki tuttavuutta napolilaisen lastenlääkärin kanssa ja sai elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin, mahdollisesti vielä turhaan mutta saumaa napolilaiselle nieluviljelylle ei vanhan vuoden viimeisinä päivinä ollut.

Aiempien postiseikkailujen säikäyttämänä ehdimme jo olla huolissamme suomalaisen joulupukin paketin kohtalosta. Saapumisilmoitusta ei löytynyt kodin eikä studion postilaatikosta. Mysteeri ratkesi vasta kun kohtasin tupakkakauppiaan piazzalla: siellähän paketti, hyvässä tallessa. Lähikauppias palvelee yhteisöä.

Joulupukki toi meille uuden Peugeotin. Pippurimyllyn.

Peugeotin sivulla suitsutetaan ylvään ranskalaisesti: Plus de 160 ans après, le moulin Peugeot est toujours la Référence dans les cuisines des plus grands chefs. Il ravira les plus fins gourmets et donnera à chaque table une touche originale. Pakkohan sen on hyvä olla, siis.

Capo Danno

Uutena vuonna Napolissa on tapana heittää ikkunasta kadulle kaikenlaista vanhaa roinaa. Uudenvuodenaatto alkoikin sillä että rautainen persiana, ikkunasäleikkö, irtosi ikkunaa avatessa ruosteisista saranoistaan ja putosi. Onneksi alle sattui vain klaanin esikoistyttären pyykkiteline, koira ja auto säästyivät.

Terveisiä Vesuviuksen juurelta, hyvää Uutta Vuotta ympäri palloa!

Klaani

Angelo-eno omistaa tontin Napolin provinssissa. Enon tontilla on kaksi paritaloa; toista taloa asuu eno vaimoineen sekä poika perheineen, toista tyttäret puolisoineen ja lapsineen. Poika tulee saamaan isänsä osuuden, vaivanpalkkana ikääntyvien vanhempien hoidosta.

Klaanin päämies on järjestänyt hyvin lastensa asiat. Käymään vain tänne tullaan eikä olemaan.

Kynnysmaton teksti suomennettuna olisi suunnilleen ironinen jo meitä olikin vähän.

Nonluogo*

En ole markettien ystävä, mutta tänään tunsin oloni oudon kotoisaksi Leccen Ipercoopin pitkien hyllyjen välissä, suunnilleen cous-cousin ja luomupolentan tienoilla. Hypermarketti on *epäpaikka, jossa ollessani voisin yhtä hyvin olla... Itäkeskuksessa? Paikallisväriä antoivat kauppakeskuksen postmodernin portaalin pylväät, ne oli tehty Leccen kivestä.

Huhtipojalle ostin Coopin broileria, jos siihen(kään) ei voi luottaa niin mihin sitten? Italiattarelle peitto, enemmän höyhentä kuin untuvaa, kyökin puolelle edellä mainitut viljatuotteet sekä pakasterasioita useaa kokoa.

Low cost

Todella smartit henkilöt matkustavat halpalentoyhtiöillä, miksen minäkin, tuumaan armon vuonna 2004. Varaan VolareWebin lipun Barista Roomaan. Lento perutaan sen ollessa jo kolme varttia myöhässä, soitan jatkolennosta Finskille, maksan sakkomaksut lentopäivän siirtämisestä, ostan junalipun Leccestä Roomaan makuuvaunussa minulle ja silloin reilut puolitoistavuotiaalle Italiattarelle. Lippurahat palautetaan toimistokuluja lukuunottamatta. Tuli tosi halvaksi.

Tänä vuonna päätämme kokeilla AirBerlinin palveluita, matkassa meidän perheemme lisäksi kummitäti puolisoineen ja kaksostyttöineen. Ostamme liput Rooma-Helsinki, lentoon kuuluu välilasku Berliinissä. Muutamaa kuukautta ennen lähtöä lentoyhtiö peruu menomatkamme, mutta myy paikkoja uudelleen kolminkertaisella hinnalla lennoille Rooma-Berliini ja Berliini-Helsinki. Helsingin lento on aikaistunut vartilla, vaihto ei ole varma, eihän se ole koskaan jos lentoa ei ole myyty yhtenä lippuna, low cost, you know. Perumme myös paluulennon.

Ostamme uudet liput sinivalkoisella ei-halpiksella, sillä kaksostytöille on lietsottu Joulupukki-kuumetta juhannuksesta lähtien. Lisäksi Suomen sisäiset lennot on jo varattu.

Kun kaikki alkaa olla niinsanotusti pulkassa, lähiomaisellamme todetaan vakava sairaus ja joudumme perumaan matkan. Joskus kohtalo haraa vastaan niin paljon että fatalisti minussa vakuuttuu: tätä ei ollut tarkoitettukaan onnistumaan.

Kuvat lumettomasta joulusta poronperseessä Rovaniemellä lohduttaisivat, saa vinkata ja linkata.

Lisähuuhtelua edelleen

Kuusi on tuotu terassilta sisään, koristeltu valoin ja olkikoristein. Jo ennestään harva näre on kärsinyt heitteillejätöstä, mutta onpahan aito. Sahaamme kuivaneet alaoksat ja päätämme rakentaa tämänvuotisen seimen kuusen juurelle.

Italiatar on tähän saakka suhtautunut lähestyvään jouluun välinpitämättömästi, mutta yllättäen kirjoittaa joulupukille

BABUO NATALE PORTAMI TANTE

COSE

Kuvitetussa kirjeessä on tanssiva barbi, barbiradio, barbitietokone. Jotain pinkkiä pukinkonttiin? Tyttö suututtaa minut vähintään kahdesti päivässä siihen pisteeseen että harkitsen- peräti jokaikisellä kerralla - Joulupukin Kostoa, sitten lepyn, en ole kovin pahoillani siitä etten pysty tarjoamaan lapsille tavarataivasta mutta jotain haluaisin ostaa... että olisi vähän niinkuin muissakin länsimaisen kulutusyhteiskunnan perheissä?? Uutisissa kerrotaan että italialainen perhe käyttää joulun ruokaostoksiin keskimäärin 750 euroa, mutta tänäkin vuonna joku on tainnut syödä omansa lisäksi meidän panettonen.

Koulutielle on ilmestynyt näyttävä juliste jossa kerrotaan vanhan keskustan katukiveyksen kunnostustöiden alkavan, aikataulua täsmentämättä. Huonotapainen töhrijä minussa haluaisi lisätä spriitussilla si avvicinano elezioni amministrative; si chiude la discarica, si riapre l’ostetricia. Poleemista tottakai, mutta uutiset kaupungin kyljessä tuoksahtavan kaatopaikan sulkemisesta ja Tuppukylän sairaalan synnytysosaston uudelleenavaamisesta ovat varmoja merkkejä lähestyvistä kunnallisvaaleista. Saas nähdä, ja ans kattoo, chi vivrà, vedrà. Sade tekee happamaksi, ja toissailtana yllyin peräti huutelemaan anoppilan parvekkeelta kadulla autontorvea soittavalle miehelle ettei tarvitse ostaa niin helvetin isoa autoa jos ei osaa ajaa sitä, meidän kärrymme muka tukki kadun, pah, siirsin kuitenkin. Autoomme pääsee sisään enää vain pelkääjänpuoleisesta ovesta, ja takaluukusta tottakai.

Ei minun poikani nimeen

Ostin eilen uuden lapsiystävällisemmän miehityksen seimeen, tarkoituksena että tänä jouluna Italiatar saisi viimeinkin leikkiä seimiväellä sydämensä kyllyydestä ilman huolta siitä että joku Pyhän Perheen jäsenistä hajoaisi miljoonaksi kappaleeksi pudotessaan kivilattialle. Aitoa muovia siis, Made in China. Reilun kaupan perulaiset savifiguurit jäävät odottamaan parempia aikoja.

Viime päivien polemiikeissa seimi on nostettu uskonnollis-poliittiseksi kannanotoksi aikana jolloin hallitus uhkaa tuhota Ydinperheen ja suuret kauppaketjut ovat rähmällään ateistien ja vääräuskoisten edessä. Haluaisin kiukutella ettei heillä ollut oikeutta pilata iloani. En antanut lupaani Calderolin riemuun Italian jalkapallomaajoukkueen voitosta Ranskan neekereitä, muslimeja ja kommunisteja vastaan. Twin Towersin attentaatissa kuolleiden omaiset saavat päivästä toiseen kuulla että sotaa käydään heidän poikansa nimeen. Entä ydinperheeni, olenko tietämättäni ottanut kantaa, millä tavalla se on perheeltäni pois jos Janne vie Ilkkansa vihille?

Kemikaali- ja kimalluskaupassa oli toinenkin tarkemmin määrittelemättömästä kovasta massasta tehty seimi, joka oli mielestäni kauniimpi. Irrallisina myytävistä figuureista puuttui kuitenkin Joosef, ja Italiattaren kerätessä pieniin kouriinsa kolmenkymmenen sentin irtolampaita punnitsin hartaasti sitä vaihtoehtoa että tämän vuoden seimessämme olisi ollut yksinhuoltaja-Maria tai peräti kaksi Mariaa. Mutta, kuka on ostanut seimeensä Joosef-parin? Valitsin niistä kauniimmista kolme paimenta ja enkelin, joita ei muoviseimessä ollut: ensimmäiseltä paimenelta irtosi pää lattialle pudotessa jo kaksi minuuttia kotiintulomme jälkeen. Pikaliimaa!

Lisähuuhteluohjelma

Joskus ekologinen pyykinkuivurini pettää, ja pienet villahousut jäävät lohduttomina roikkumaan harmaan maan ja taivaan välille. Pyykki sumaantuu, ja vaatteille on annettava etuajo-oikeus. Supermarketteihin on sitten esikoisen vaippa-ajan ilmestynyt uusia halpoja vaippamerkkejä, ja vaikka uutiskatsaukset esittävätkin joulushoppailun huumaa Milanon gallerioissa, riittää vilkaisu ostoskärryyn toteamaan että italialaiset ovat löytäneet itäblokin pakkaussuunnittelusta muistuttavat aamiaiskeksit alahyllyltä.

Sade jatkuu iltaan, kuuntelen vesipisaroiden ropinaa auton kattoikkunaan odotellessani turvaistuimeen uinahtaneen Huhtipojan kanssa Italiattaren karatetunnin päättymistä. Kadun päässä, pimeän tyhjän tontin toisella puolella, liikuttelee jouluvaloista raskas palmu hämähäkinraajojaan.

Aamulla auto ei enää käynnisty, kelloseppä hälyytetään työntämään. Onneksi katu kotiporttimme edessä viettää loivasti alamäkeen.

Puolueeton vaippatesti

Stereotyyppisen mielikuvan mukaan äitien kuuluu puhua vaipoista hiekkalaatikon reunalla istuessaan, joten puhutaan sitten. Hetkittäin aihe on innostavakin, sitä en mene kiistämään.

Arkitehdin puolueeton vaippatesti on testannut seuraavat vaipat:

Harso, valmistaja Ruskovilla (12 kpl)

Harso, valmistaja Disana (8kpl)

Muotoonommeltu flanellivaippa, valmistaja Disana (1 kpl)

RainbowTots, valmistaja TotsBots (3 kpl)

Bamboozles, valmistaja TotsBots (4 kpl)

Ruskovillan harsot tulivat taloon erään itähelsinkiläis-sardinialaisen nuorenherran sisäänajamina, sen jälkeen niitä on käyttänyt Italiatar ja pari suomalaista tyttöä. Harso on iso, napakka, hieman kankea. Kaikki harsot kuivuvat nopeasti, siitä plussaa, taittelu teettää töitä ja lisäksi jotkut perheenjäsenet väittävät etteivät osaa napoa vauvalle vaippaa. NappiNippa on avuksi.

Disanan harsot ovat Ruskovillan harsoja pienempiä ja pehmeämpiä: siinä niiden plussat ja miinukset. Origamitaitoksella alkavat olla liian pieniä yhdeksänkiloiselle, mutta pötkönä niitä voi kyllä käyttää. Ostin ystävättärelle kun tämä oli laittamassa vauvaa maailmaan, ja opin että ihminen joko on rättivaippailija tai sitten ei. Ihmeekseni en tunne kovin monta rätteilijää IRL.

Disanan muotoonommeltu flanellivaippa on liikuttavan ohut, tarranauhat ovat hyvät, malli istuva. Tarvitsee lisäimun, sellaisenaan sitä voi käyttää osa-aikavaipattomalla. Ostin kokeeksi kun harkitsin vaippakauppiaan uraa, ei tosin taida olla nouseva trendi Italiassa.

RainbowTotsit ovat myös hyvän muotoisia, ja vain toisesta päästään kiinni olevana lerpakkeena toteutettu vaipan imuosa on nerokas: vaipasta ei tule liian paksua ja se kuivuu nopeammin. Lisäksi imua voi säädellä oikeaan paikkaan, riippuen millaisilla vehkeillä vauva on varustettu. Värit ovat herkullisia mutta haalistuvat nopeasti: lila on jo melkein valkoinen, oranssia näkyy vielä vähän, vain pinkki on pysynyt pinkkinä. Ja kyllä: Huhtipoika käyttää siskon vaaleanpunaista vaippaa.

Muori kävi keväällä hakemassa äiteelle Boobeja ja uteliaana osti Huhtipojalle kokeiltavaksi bambukuituisen Bamboozlesin. Seuraavilta kyläilijöiltä tilattiin niitä lisää. Bamboozle on tähänastisista vaipoista paras: siinä on muiden Totsien istuva malli, lerpake, tarranauhatkin laadukkaat, mutta plussana se että vaippa pysyy pehmeänä jopa kovalla vedellä ja narukuivatuksella.

Kahdeksankuinen

Osallistuu aktiivisesti seuraelämään, taputtaa käsiään, kikattaa. Sisko on mahdottoman hauska. Meidän aikuisten huumorintaju ei aina ylety näiden komiikan tasolle, tekisi mieli sanoa: hulluilla on halvat huvit, pähkähulluilla ilmaiset. Ryömii nopeasti; vaatii erityistä valvontaa. Mitä tekee pistorasian suojatulpilla, jos nappulan näppivoimat riittävät koko pistorasian kiskaisemiseen seinästä? Tavarataivaan äänenkantaja tarjoaa joulupukin konttiin vauvanukkeja jotka pissaavat, kakkaavat, itkevät oikeita kyyneliä, ääntelevät ja tulevat luokse kutsuttaessa. Veli veikkosessa on kaikki nämä toiminnot!

San Giovanni Rotondo

Skeptisinkin myöntää että Pietrelcinan Pyhä Pio (1887-1968) teki elinaikanaan ainakin yhden ihmeen, uskovien lahjoittamilla rahoilla nykyaikaisen sairaalan Garganon kivisille vuorille San Giovanni Rotondoon. Mittava ja vielä myöhemmin kasvanut rakennus on vielä valtaisampi jos sen kuvittelee alkuperäiseen kontekstiinsa viisikymmentäluvun Apuliaan keskelle ei-mitään. Vuorilla laiduntavat vuohilaumat, kansallispukuiset naiset kulkevat paljain jaloin ja kantavat vesiruukkuja pään päällä köyhyys, kurjuus, malaria ja kolera niittävät väkeä kuin heinää.

Pyhimyksen ympärille on kehittynyt kaikenlaista bisnestä, ja Renzo Piano on suunnitellut vuorenrinteelle uuden kirkon. Urheiluhallimainen rakennus on omiaan suurille uskonnollisille massatapahtumille, no, ei Rooman Pietarinkirkkokaan nyt niin kovin intiimi ole.

Kolmas ja neljäs

Viikonloppuna ei ehdi kirjoittamaan, viikonloppu on arkipäivääkin kiireisempää.

Lauantai-iltana isä oli kerrankin kotona jälkikasvun nukkumaanmenoaikaan, luki iltasadun ja sen jälkeen uinahdimme yhdessä isoon petiin, lapset keskellä, aikuiset reunoilla kukin pidellen kiinni yhdestä pikkuihmisestä. Vapaaksi päästettynä vuorovaikuttavat keskenään, eivätkä nukahda.

Sunnuntailounas nonnalla; illan hämärtyessä nonna mukaan kotiin, oleilua takkatulen äärellä, lapsien kylvetys ja kuivaus, hiilloksella paistettua kokolihamakkaraa ja bruschetaksi elvytettyä viikolta jäänyttä durumvehnälimppua valkosipulin, suolan, öljyn ja ricotta scanten kanssa.

Aamulla sorvin ääressä tarkistan postin, josko jotakin tapahtunut maailmassa. Tuoreessa Lääkärilehden artikkelissa Suomessa vauvoille annettavien lisäruokien suositusta aiemmasta ajankohdasta pistää silmään kulttuurinen yksityiskohta: poikalapsille annetaan aiemmin kiinteitä lisäruokia ja lihaa kuin tytöille. Pitäähän miehen jo kunnon ruokaa saada!