Bibliofiilin tunnustuksia

Yksi yksittäinen suomalaisen elämänmenon asia, jota Italiassa olen kaikkein eniten ikävöinyt, on kirjasto. Sitä on vaikea selittää, kun tuppulalaiset ovat ylpeitä omastaan vaikkei kukaan siellä käy, no, onhan siellä muutamia korvaamattoman arvokkaita ja harvinaisia vanhoja niteitä, muttei sellaista ihmisten käyttökirjastoa. Yritän välttää olemasta karkea, vaikka ensimmäinen mieleen tuleva lausahdus olisikin että arvaa minne voit tunkea sen vanhan niteesi. Helsingin Kaupunginkirjasto on jotakin aivan ihanaa, jotain sellaista eivät Italiassa osaa kuvitellakaan ellei sitten kommarien Bolognassa. Läjäpäin kirjoja, lehtiä ja äänitteitä ihan ilmaiseksi, nettihausta voi etsiä ja tilata. Jos ei Kaupunginkirjasto riitä, voi mennä rellestämään Rakennustaiteen museoon, Valtsikaan tai SKS:n etnografiselle. Stoasta olen kanniskellut lasten- ja äänikirjoja, Rakennustaiteen museosta Hassan Fathyn Natural Energy and Vernacular Architecturen. Ymmärtävätköhän sosiaalidemokraattisen Muumilaakson asukkaat onneaan?

Minusta on mahdottoman, tolkuttoman väärin että kirjat täytyy ostaa jotta niitä voi lukea, ja että jotkut perheet joutuvat tosissaan valitsemaan ostaako kirjoja vai leipää. Paikallisintelligentsia valittaa ettei nykyään lueta, vaikka historiallisessa perspektiivissä katsottuna nykyitalialaiset kuuluvat ensimmäisiin lähes sataprosenttisesti lukutaitoisiin sukupolviin. Italialaiset lukevat keskimäärin yhden kirjan vuodessa, kertoo tilasto. Ne nuoret, joiden kotona ei olla luettu eivät itsekään hakeudu kirjojen pariin. Tästä pitäisi kai kunnallispolitiikassa tapella, jos nimenomaan lasten- ja nuortenkirjoja, vaikka naapurikunnan kanssa yhteiseen kirjastoautoon. Utopiaa on vaikea selittää niille jotka eivät ole omin silmin nähneet ja kokeneet, sormeilleet hyllymetreittäin dinosauruksia ja intiaaneja, merirosvoja, kaappareita, ufoja ja puutarhanhoitoa, dekkareita ja kulttuurihistoriaa, Atlantin ylitystä kaislaveneellä.