Lu menzanu

Mezzanino, välikerta, puolikerros. Sen sijaan että olisi jäänyt hellan ja nyrkin väliin, kuten ikäpolvensa naiset ainakin siinä yleisessä mielikuvassa, vietti anoppini suuren osan elämästään työhuoneessaan jonne ei päivä paistanut tai kuu kumottanut, leskeksi jäätyään vielä enemmän kun ei ollut kukaan käskemässä. Anoppini rakasti työtään, siinä määrin että Sulttaanin tavoittelema mielikuva "tomaattikastikkeesta niin kuin äiti sen teki" oli pohjaanpalaneen maku, kun äiti vielä lounasta valmistaessaan laskeutui puoli kerrosta keittiöstä ompelemaan viimeisen sauman, neonvalon loisteessa, polkusingerin kolkkeessa, Pompeijin Madonnan ja Jeesuksen Pyhän Sydämen katsellessa laupeina seinältä.

Anoppini korjasi ja muodisti turkkeja, pimeänä, kuten monet naiset Etelässä, ompelijoina, kotipartureina, kosmetologeina, kirjojina. Vaatetangolla roikkui työn alla olevia ja lähes kokonaisia turkkeja ja nahkatakkeja; isossa vihreässä matka-arkussa, puisessa arkkupenkissä, vanhoissa matkalaukuissa ja kaiken kalustuksen välisen tilan täyttävissä muovipusseissa oli vuorikankaita, nahkatakin hihoja, häntiä, käpäliä, tilkkuja ja vaikka mitä.

Olen käyttänyt Huhtipojan viimeiset tarhapäivät välikerran raivaamiseen, ja vaikkei Augeiaan tallien siivoaminen enää vaarivainaani kuolinpesän perkaamisen jälkeen pelotakaan, on nahkojen lajittelu silti käynyt työstä minkin, soopelin, kultalampaan ja karakulin karvan, pölyn ja nöyhtän tarttuessa hikiseen ihoon. Lupaan polttaa majani kerran seitsemässä vuodessa ja raivata kaiken etukäteen ettei perillisille jää turhanaikaista pään pyörittämistä, mutta totta puhuen ei hyvältä näytä, ja voihan tuotakin vielä tarvita, ja entä jos kaiken tämän turkkurille ja nahkurille könttäsummaan myytyäni joudunkin ostamaan vuodan Pocahontasin mokkasiineille? Kannan muovipusseja kadunkulmaan jätelaatikkoon, ja lopulta suoraan autolehtien aiheellisesti ylistämään Yarisin takakonttiin, koska kadulla on liian kuuma kävellä: viisi paria after-ski-moonbootseja paikassa jossa sataa lunta kerran kahdessakymmenessä vuodessa, anoppi oli pienenä tyttönä katsellut Vesuviuksen lumihuippuja ja ehkä siksikin rakasti lomamatkoja vuoristoon, Suomessa kieri saunan päälle hangessa, ei pelännyt ketään eikä mitään.

Vanhassa roinassa on viehätyksensä, sillä esineisiin kiteytyy kokonaisen sukupolven läpikäymät historian etapit: pahvinen matkalaukku, siirtolaiset, sveitsinfrangeilla ostetun avoTriumphin Blaupunkt autoradio, polaroidkamera. Kiirekö tässä, pakkaan osan aarteista takaisin arkkupenkkiin ja suodatan uudelleen seitsemän vuoden kuluttua, kunnes päätyvät kaikki samaan paikkaan niiden valokuvien kanssa, joiden henkilöitä ei kukaan elossa oleva enää tunnista. Unholaan.