Trasparenza

Läpinäkyvyys. Luonnostelen loppukäyttäjän suojelemiseksi tarkoitettua tiedonantoa siitä kuka olen ja mitkä ovat kirjoittamiseni motiivit. Lisäksi minun pitäisi mitä pikimmin käydä poliisiasemalla otattamassa sormenjäljet itseltäni ja kakaroiltani ja tiedustelemassa lasketaanko henkilö romaniksi Mussolinin ajan rotulakien perusteella, vai onko etnisen taustan luokittelusta vetämässä uusi päivitetty lakiesite, joka hyödyntää uusinta perinnöllisyystieteen tutkimusta. Se olisi valtava edistysaskel, sinnemminkin kun matriarkaalisen sukuhaaran polveutumisesta eteläpohjalaisesta hevos- ja povausalan yrittäjäsuvusta ei ole muuta kuin suusanallista tietoa.

Lu menzanu

Mezzanino, välikerta, puolikerros. Sen sijaan että olisi jäänyt hellan ja nyrkin väliin, kuten ikäpolvensa naiset ainakin siinä yleisessä mielikuvassa, vietti anoppini suuren osan elämästään työhuoneessaan jonne ei päivä paistanut tai kuu kumottanut, leskeksi jäätyään vielä enemmän kun ei ollut kukaan käskemässä. Anoppini rakasti työtään, siinä määrin että Sulttaanin tavoittelema mielikuva "tomaattikastikkeesta niin kuin äiti sen teki" oli pohjaanpalaneen maku, kun äiti vielä lounasta valmistaessaan laskeutui puoli kerrosta keittiöstä ompelemaan viimeisen sauman, neonvalon loisteessa, polkusingerin kolkkeessa, Pompeijin Madonnan ja Jeesuksen Pyhän Sydämen katsellessa laupeina seinältä.

Anoppini korjasi ja muodisti turkkeja, pimeänä, kuten monet naiset Etelässä, ompelijoina, kotipartureina, kosmetologeina, kirjojina. Vaatetangolla roikkui työn alla olevia ja lähes kokonaisia turkkeja ja nahkatakkeja; isossa vihreässä matka-arkussa, puisessa arkkupenkissä, vanhoissa matkalaukuissa ja kaiken kalustuksen välisen tilan täyttävissä muovipusseissa oli vuorikankaita, nahkatakin hihoja, häntiä, käpäliä, tilkkuja ja vaikka mitä.

Olen käyttänyt Huhtipojan viimeiset tarhapäivät välikerran raivaamiseen, ja vaikkei Augeiaan tallien siivoaminen enää vaarivainaani kuolinpesän perkaamisen jälkeen pelotakaan, on nahkojen lajittelu silti käynyt työstä minkin, soopelin, kultalampaan ja karakulin karvan, pölyn ja nöyhtän tarttuessa hikiseen ihoon. Lupaan polttaa majani kerran seitsemässä vuodessa ja raivata kaiken etukäteen ettei perillisille jää turhanaikaista pään pyörittämistä, mutta totta puhuen ei hyvältä näytä, ja voihan tuotakin vielä tarvita, ja entä jos kaiken tämän turkkurille ja nahkurille könttäsummaan myytyäni joudunkin ostamaan vuodan Pocahontasin mokkasiineille? Kannan muovipusseja kadunkulmaan jätelaatikkoon, ja lopulta suoraan autolehtien aiheellisesti ylistämään Yarisin takakonttiin, koska kadulla on liian kuuma kävellä: viisi paria after-ski-moonbootseja paikassa jossa sataa lunta kerran kahdessakymmenessä vuodessa, anoppi oli pienenä tyttönä katsellut Vesuviuksen lumihuippuja ja ehkä siksikin rakasti lomamatkoja vuoristoon, Suomessa kieri saunan päälle hangessa, ei pelännyt ketään eikä mitään.

Vanhassa roinassa on viehätyksensä, sillä esineisiin kiteytyy kokonaisen sukupolven läpikäymät historian etapit: pahvinen matkalaukku, siirtolaiset, sveitsinfrangeilla ostetun avoTriumphin Blaupunkt autoradio, polaroidkamera. Kiirekö tässä, pakkaan osan aarteista takaisin arkkupenkkiin ja suodatan uudelleen seitsemän vuoden kuluttua, kunnes päätyvät kaikki samaan paikkaan niiden valokuvien kanssa, joiden henkilöitä ei kukaan elossa oleva enää tunnista. Unholaan.

Äidit ja pojat

Äidit ne yleensä poispilaavat poikansa, mietin silittäessäni pieniä kauluspaitoja sen kolmen vartin hyppytunnin aikana joka syntyy kun toimeksiantaja soittaa ja ilmoittaa joutuvansa siirtämään sovittua tapaamista työmaalla. Minkähän ikäisenä ne pitäisi laittaa silittämään itse, mietin, ei ihan vielä kaksivuotiaana.

Huhtipoika on hurmaava valkoisissa boksereissa ja hihattomassa aluspaidassa. Syntyvät maailmaan, alkavat vaatia, kävelevät sisään sydämeen pyyhkimättä jalkojaan ovenpielessä.

Ekolokerointia

Feikkicrocsien kuvia etsiessäni piipahdin yhdessä jos toisessa trendiblogissa, jossa ilmiölle alkoi löytyä metatasoa. “You’re no one til someone copies you”, julistavat, mutta siitä huolimatta Tuppulassa on päässyt käymään niin että feikkarit ovat rantautuneet kylään ennen merkkituotetta, ja yllättävän syviin kansan riveihin, kuten linnanpuutarhan kupeessa vanhankaupungin laidalla sijaitsevaan Premion myymälään, jonka pääasiallisia myyntiartikkeleita ovat kumisaappaat, kammesta veivattavat pastakoneet ja lihamyllyt sekä niiden lisävarusteet kuten tomaattisalsasuutin ja makkaran valmistamiseen käytettävä sarvi, patenttikorkilliset lasipullot, umpiotölkit, oliiviöljykanisterit viiden litran pienperhekoosta ylöspäin. Feikkarit ovat arvatenkin löytäneet oman ekologisen lokeronsa, kuten tarhasta karanneet luonnonvaraisen vesikon syrjäyttäneet minkit tai Meksikosta alun alkaen tuotu viikunaopuntia, eikä Premion myymälän keskivertoasiakkaalla välttämättä edes juolahda mielessä että on hankkimassa itselleen feikkiversiota jostakin elämää suuremmasta, kunhan ostaa perheelle uudet rumat muovikengät rannalle niinkuin on joka vuosi tapana tehdä entisten hajottua tai jäätyä pieniksi. Kalliorantaa suosiva tarvitsee rantatossua koska aaltojen rosoiseksi kuluttama kalkkikivi pistelee ja veden alla voi astua merisiiliin, hiekkarantaperheet suojaavat jalkansa paitsi polttavalta hiekalta myös ns. sattumilta. Tässä tapauksessa en järin itke syrjäytyvien lajien perään, ne läpinäkyvät kovahkosta muovista tehdyt sandaalit eivät koskaan pysyneet lasten jaloissa alkuitkua pidempään, kun taas feikkareita käyttävät mielellään ja vielä omasta aloitteesta, mikä onkin aika paljon sukkiin ja jalkineisiin epäluuloisesti suhtautuvalta jälkikasvultani.

Olen nähnyt aidot crocsit provinssipääkaupungin kauppagalleriassa, arkkitehtiliiton vieressä sijaitsevan Toticchio Tennissportin näyteikkunassa. Mutta minä olenkin kiertänyt maailmaa. Liikkeen nimi juontaa juurensa kahdeksankymmentäluvulle, sillä kuka enää pelaa tennistä? Meillä oli ala-asteen luokalla useampiakin, Tammisalon tenniksenpelaajat, sanottiin, sillä se rimmasi Marjaniemeä paremmin, ja ryhmänmuodostuksessa oli kovin tarkkaa minkälainen krokotiili kenelläkin oli taskun päällä. Haistatin pitkät koko porukalle, olin punk ja ikihippi vieläkin, vaihdatin napit serkuilta perityistä MicMacin housuista enkä kovin mielelläni ole muiden nimikirjaimia päälläni kantanut. Elokuvasta Paluu tulevaisuuteen, muistinvaraisesti siteerattuna: Hän nukkuu. Mikä hänen nimensä mahtaa olla? - Calvin Klein; se on kirjailtu hänen alushousuihinsa. Katselen näyteikkunaa enkä kuollaksenikaan muista onko minulla joskus ollut aidot Conversit; ne muistuttavat minua jostakin jotka tuskin kuitenkaan olivat Elannon kenkäkaupan BeFreet, sillä BeFreessä ei ollut tähteä.

Pohdimme miehen kanssa ovatko aidot crocsit feikkejä paremmat, ja jos ovat niin ovatko kymmenkertaisesti niinkuin hinta. Mies on perheessä ainoa joka ei vielä ole hankkinut feikkareita, ei osaa päättää väriä, tai sitä haluaisiko sittenkin aidot. Miehen velcrotarralla säädettävät solumuovisandaalit ovat myös todella rumat, kuten rantatossun ekologisessa lokerossa kuuluukin. Toticchion ikkunassa ei ole hintoja, jolla vältetäänkin sellainen ikävä sattumus että sisään tunkee ties mitä persaukista rupusakkia joka ei tunne oikeaa paikkaansa... josta juolahtaa mieleeni Julia Roberts Pretty Womanissa, sekä eräs lecceläinen lastenvaateliike jossa julkesin piipahtaa männäviikolla, kolmen nenänvarttaan pitkin mulkoilevan myyjättären tyrmistykseksi. Ei siellä muita asiakkaita ollutkaan, ellei joku sheikki tahi veronkiertäjä sattumalta pistäydy visiitille. Aidon ostaminen on idean ja brändäyksen tunnustamista, vaikka alkuperäinenkin näyttää kopiolta leikkaussalin välinehuoltotiskikoneessa pestävistä kumikengistä, ja denim on denimiä, osti sitten kolmen euron Livesit, kolmenkympin Levisit (joo, halvalla menee) tai kolmensadan mitkä lie TrendyPradat. Minähän en sinisestä denimistä juuri pidä, tai joo, jonkun muun päällä ehkä, mutta jos joku brändäisi sellaiset farkut jossa lukisi Elanto niin varmasti ostaisin, kun niistä on iät kaikki haaveiltu.

Oranssia

Perjantain toripäivänä täytin lähes-kansalaisvelvollisuuteni hankkimalla rantakengiksi oranssit feikkicrocsit. Samaan tarmonpuuskaan pelastin Rosabellan tuomista aprikoosinpudokkaista pelastettavissa olevat keittämällä niistä hilloa, kiitos kysymästä Fruttapecin voimin. Lyhensin Italiattaren liian pitkän vyön ja ylijäävästä palasesta ompelen vyöt MyDoll-nukelle ja tummaihoiselle MyDoll-kaltaiselle, kunhan ensin saan nukkeneitien kimonot kaava-astetta pidemmälle. Oudon on hiljaista, soitan puolentusinaa kertaa mummolaan mutta kukaan ei vastaa sillä serkukset ovat metsässä maistelemassa ketunleipiä.

Feikkicrocsia äyskärinä käyttänyt Huhtipoika on palannut terassin vesileikeistä ja syö scorranolaista luomuporkkanaa keltaoranssiin kylpytakkiin kääriytyneenä. Pitäisikö siirtyä kannattamaan Hollannin maajoukkuetta?

Kuvassa aidot Crocsit

Peltiä ruttuun

Italian liikenteestä ovat viime päivinä kirjoittaneet sekä Milanon Karkki että Modenan Keksi; meidän perheessämme autoilun saralla on lähes hyvä uutinen että saimme viimeinkin stopin takaa kylkeen yhteystietonsa antaneen ja paikalta pakenemattoman maksumiehen, sen jälkeen kun Sulttaani itse raapi kyljen paikallaan olevaan kohteeseen ja minä sain pysäköidyn auton ovesta, tilanteen dynamiikan jäädessä hatarien todistajanlausuntojen varaan kun olin itse keskittynyt varomaan toiselta suunnalta pakittavaa pakettiautoa. Korjautetaan, ainakin kolmasosa lommoposkesta. Ei kai ovea voi vain puoliksi oikaista ja maalata? Mustaa volkkaria jäi ainakin kahteen kylkisektoriin, joista toisessa oli jo vähän punaista maalia.

Päivittäisten SUV-eukkojen lisäksi olen riidellyt muidenkin kalle kaasujalkojen kanssa; toissapäivänä pysähdyin antamaan tilaa suojatietä pitkin katua ylittäville kahdelle jalankulkijalle sillä seurauksella että takanani ajanut pikkufiat-epeli ohitti minut, melkein ajoi jalankulkijoiden yli ja kaarsi vielä tienposkeen huutamaan pää punaisena miksi pysähdyn keskelle katua noin vain näyttämättä vilkkua. Eilen provinssipääkaupungista palatessa edessämme ajoivat isolla rellulla nuoret sankarit, jotka kaasuttivat valoista maksamatta mahdollisesti pyytämättään osakseen langennutta tuulilasinpesua, sadan metrin päässä heittivät ikkunasta tyhjän muovipullon ja vielä viisi kilometriä edempänä meinasivat ajaa meidät strada statalen reuna-aitaan valuessaan kaistalta toiselle, kuljettajan katsoessa pelkääjän paikalla istuvan kanssasankarin hänelle esittelemää videokännykkämateriaalia.

Laiturilla vilkuttamassa

Äidin pieni lähti tänään maailmalle, mummun kanssa kesälomalle Suomeen. Lähtöpäivään saakka varma asiasta, sitten tuli hieman suru puseroon, lueteltiin mitä kaikkea kivaa voi mummulassa ja serkun luona tehdä, sovittiin että soitellaan skypellä. Marimekon repussa osoitekirjassa ystävien osoitteet, ja osaahan se, lukee, kirjoittaa ja puhuu kahta kieltä. Oranssi vyö, syksyllä ekalle. Äiti ja veljenjunttura tulevat parin viikon kuluttua perässä, mikäli eivät ikävältään siirrä lippuaan aikaisempaan päivämäärään.

Ei tuo koskaan irtaudu äidistä, sanoivat liinassa kannetusta kaksivuotiaasta ja tissiä lutkuttavasta kolmivuotiaasta. Parempi laittaa ne vastasyntyneenä omaan huoneeseen, kaksikuisina päivähoitoon ja teeskennellä infarktia jos ne sitten nelikymppisinä haluavat jo muuttaa kotoa pois ;)

Eurytmiatossut vinossa

Kiirusta pitää. Äidin kurssit alkavat olla paketissa, Italiattaren koulun loppuminen tietää kaikenlaista kevätjuhlaa ja päättäjäisillallista, matkalippujen varaamista, vyökokeita.

Saimme kutsun Tuppulan intelligentsian kanssa miettimään onko toisenlainen koulu mahdollinen. Eipä kai, sillä käytännössä steineri tarkoittaisi yli neljänkymmenen kilometrin koulumatkaa, lähes kahdensadan kuukausimaksua koulussa jota ei ole tunnustettu oppivelvollisuuskoulua vastaavaksi, ts. järjestelyä joka lain edessä vastaisi kotiperuskoulua, sillä oppivelvollisuus ei Italiassakaan tarkoita sitä että lasten olisi pakko mennä kouluun, jos vanhemmat suoriutuvat asiasta toisella lailla. Olisi tietysti noloa olla kommari joka lähettää pentunsa yksityiskouluun, myönteistä kutsun antama varmistus siitä että kuulumme kylän älymystöön. Seuraavana yönä näen puolivalveilla levottomia unia jossa rakennan keskelle punaista peltoa universumin energiavirtojen kanssa harmoniassa olevan saviolkimajan omaa yksityiskouluani varten. Opetusmetodi koostuisi taikinaterapiasta, joogasta ja kasvatusohjelmasta joka ottaa huomioon itse kunkin oppilaan auran värin. Reippaan itseironisesti.