Tuppulasta maakunnan pääkaupunkiin ja toisiin tuppuloihin voi pienellä onnella ja aikataulujen sen suodessa matkustaa kaakkoisradan lättähatulla tai linja-autolla. Kaksi iltapäivää viikossa työmaaturvallisuuskurssilla provinssipääkaupungin keskustassa, viisi euroa bensiiniä ja kolme kuusikymmentä pysäköintimaksua kerralta puhuvat julkisen liikenteen puolesta. Sulttaani saa saattaa minut naapurikaupunkiin, jonka läpi ajaa aikataulunsa puolesta kivuttomin onnikka. Linja palvelee lähinnä yläkoululaisia, mutta muutama aikuinen mies on päätynyt laskuissaan samaan tulokseen kuin minä, ajanut autonsa seinään, menettänyt pisteet ajokortistaan kenties? Huomaan henkilöautonormittuneeni, kuten valtaosa tuppulalaisista. Appivainaa matkusti töihin linja-autolla kunnes aikataulut kääntyivät häntä vastaan.
Linja-auton pleksi-ikkuna on sisäpuolelta naarmuinen, ulkoa sateentuoman erämaan pölyn läikittämä, kerrosten välistä vesihöyryssä. Katselen sen suodattamaa maisemaa ja mielessäni siteeraan Minniä joka siteeraa Frank McCourtia: Te kirjoitatte joka hetki, koko elämänne. Jopa unissanne te kirjoitatte. Kun kävelette tämän koulun käytävillä, tapaatte ihmisiä ja kirjoitatte koko ajan ajatuksissanne. Kolmessa vartissa tunnelma vaihtelee huikaisevan kauniista murheelliseen; peltojen punainen multa on vasta aurattu, oliivilehdoissa puiden juurelle punaisen mullan vastaväriksi ovat nousseet kellanvihreät kukat. Superstradan rinnalla kulkee complanare, sen pengertä ajaa vanha mies vaaleanpunaisella naistenpyörällä, tarakallaan pieni kuokka. Tienristeyksessä aleppomäntyjen alla vähäpukeinen afrikkalaisnainen lämmittelee peltitynnyrissä palavan tulen äärellä, vieressään valkoinen muovituoli johon voi istahtaa odottamaan asiakkaita. Jos maailma on näkkileipä, tunnen silti olevani sen voidellulla puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti