Työn ja rentouttavan vapaa-ajan, lue: blogaamisen, välinen suhdeluku on ollut viime aikoina luvattoman kehno. Itse työn määrä ei ole kasvanut, mutta työtehtävät ovat tiivistyneet vähemmille tunneille, kiitos koulun vapaa-, poikkeus- ja piazzallatanssimispäivien. Yhtä lasta pystyy vielä töiden lomassa kaitsemaan, mutta iltapäivät kotona vierähtävät touhukkaasti liikkuvan vuosikkaan pitämisessä erossa tapaturmista. Isollesiskolle annetaan valitettavan vähän huomiota, ja suuri osa siitäkin kielteistä. Eilen pyysin kylään toverin seitsen- ja kuusivuotiaat tyttäret, yllättäen neljää lasta on helpompi vahtia kuin kahta. Tai, eihän tuota isompaa juuri tarvitse vahtia, kunhan vähän viihdyttää, ja porukassa viihdyttävät toinen toistansa. Sosiaalinen tukiverkko on harva, puolisoa ei voi sättiä vähäisestä osallistumisesta kotityöhön ja lastenhoitoon, sillä hänelläkään ei ole vuorokaudessa tunteja kahtakymmentäneljää enempää. Ainoa sukulainen joka voisi auttaa meitä tarvitsee itse nyt apuamme.
Ilahduttavia asioita: uusi Toyota on saapunut ja otettu käyttöön. Toivon nonnan ehtivän näkemään pojan ensiaskeleet, toiveikkaan mahdolliselta se tuntuu vaikka inshallah; se on herrassa, sanoivat esiäidit.
1 kommentti:
Voin lohduttaa, että pian se helpottaa. Minä olin ihan hajoamispisteesä, kun kuopus oli pieni. Kahenlapsen kanssa oli rankkaa.
Nythän niitä ei huomaakaan juuri, keskenään touhuavat.
Tosin, kun isompi on koulusa, pieni itkee monta tuntia ikävää. Laulaa, että Oula haluaa mennä kouluun, minä en saa mennä. Taikka tulee ilmoittamaan 2v uholla minulle, että mennään hakemaan Oula, Nyt heti!
Lähetä kommentti