Vietimme lauantaina kuusvuotishääpäivää palaten konkreettisesti takaisin jälkiämme, asumaan anoppilan yläkertaan. Nonnaa ei enää voi jättää yksin, ikävää se on, nyt apuamme tarvitaan. Sairaan ihmisen siirtäminen omista ympyröistään meidän kotiimme tuntui julmalta. Muutto tapahtuu pikkuhiljaa, tarpeellisia tavaroita haetaan kotoa sitä mukaa kun ne tarpeellisuutensa osoittavat. Käytännön ongelmia on ratkottava: viikonlopun tuuli irrotti viimeisetkin nonnan pyykkinarut koukkuine päivineen, kymmenkunta vuotta taaksepäin ostamani silityslauta oli hylätty terassille, ruostunut ja heitetty pois, silitysraudan lämmönsäätö ei toimi, lisäksi minulla on keittiössä kummallisia preferenssejä kuten kartioraastimen stainless steel made in Sweden käyttäminen, terävistä kokkiveitsistä nyt puhumattakaan. Nettiyhteyttä tarvittaisiin, kotopuolesta ensihätään kai musiikkia ja muumiteekkia.
Anoppilan yläkerran vaatekaapeissa on kummia lumppuja, osa meidän itsemme sinne jättämiä. Nostelen lajittelua odottavat kirjoituspöydälle viitisen vuotta sitten henkensä heittäneen printterin seuraksi. Koko jengi ei mahdu kapeaan parivuoteeseen. Mistä vitusta nämä kaikki ovat tänne tupsahtaneet? Sieltäpä juuri.
3 kommenttia:
Forza e coraggio!
Myötätuntoni on puolellasi/puolellanne.
Toivotan onnea ja menestystä. Itse olin siinä tilanteessa melkein heti tänne tultuani eli vuonnan 1986. Kun mieheni veli kuoli perimme vanhemmat.
On se aika rankkaa, kun joutuu äkkiä ihan ventovieraiden ihmisten hyvinvoinnista vastaamaan. Appiukolta sai yksitavuisia vastauksia, ja anoppi kutsui ensin minua journalistiksi, kunnes joku sanoi, että oli mulla nimikin. Vähän vanhuuuden höppänöitä kumpikin. Mutta harmittomia. Mitä nyt ukko kävi salaa pullolla. Sille annettiin lounaalla viiniä piripintaan, mutta joskus se onnistui kälyltä kähimään, ja kerran naapuritalosta soitettiin, että äijä vienyt tikapuut parvekkeelle.
Pian ne kuitenkin menivät ne neljä vuotta, ja kolmen kuukauden väliajoin kuolivat. Tuntui vähän tyhjältä kuitenkin.
Voimia Sinulle ja miehellesi. Ja toivon, ettei anoppisi ole se italialainen anoppityyppi, josta paljon puhutaan!
Meillä on anopin kanssa riidat riidelty, tuskin enää mitään riideltävää jäljellä. Olen tehnyt suloiset lapsenlapset ja osoittanut että suurinpiirtein suoriudun myös pyykistä, asunnon peruspuhtaanapidosta ja jotakin ruuaksi laskettavaa saan pöytään noin kahdesti päivässä :)
Lähetä kommentti