minä vaan tällaisia pöytälaatikkoon

RitaMaestra, Kops ja Opettajankouluttajan päiväkirja pohtivat suomalaisten vaikeutta ottaa myönteistä palautetta vastaan. Kaikkihan me olemme oppineet että omakehu haisee (mutta toisaalta: kukas se kissan hännän nostaa, ellei...), tunnemme jonkun joka koskaan ei mielestään onnistu paitsi ehkä tuurilla, jolla tapahtuneen vaivautuneesti kuittaa mikäli joku vielä ilkeää kehua retostamaan. Itsensä vähättelyn takana on tietenkin vanhanaikainen kasvatusideaali: paitsi että yhteiskuntakelpoiselta yksilöltä edellytettiin vaatimattomuutta ja matalaa profiilia, on monen lapseninto hyvää tarkoittaen latistettu, ettei lapsi vaan kasvaisi itserakkaaksi, -riittoiseksi ja leuhkaksi. Kun on riittävästi vähätelty ja latistettu, täytyy hakeutua itsehyväksyntä- ja omakehukurssille laatimaan CV:tä. Totuuden nimissä, on Suomessa myös leuhkittu ja uhottu, brassailtu ja trossailtu, on vaikeaa olla nöyrä kun on niin v**un hyvä! Siis, pitääkö pentuja kehua vai ei? Kehun puolustajat uskovat niin luovansa lapselle hyvän pohjan, itsetunnon ja –luottamuksen, kehun vastustajat, paitsi vanhaa ylpeyden syntiä, pelkäävät ulkoaohjutuvaisuutta, sitä että lapsi luulee että häntä rakastetaan suoritustensa takia, Lahjakkaan lapsen tragediaa. Huippupyöräilijä Marco Pantanin kuoltua huumeisiin yksin hotellihuoneessaan kysyivät journalistit miksei kaiken saavuttanut urheilija ollut onnellinen elämässään. Minä en ihmetellyt: ehkä riittämättömyys ja paha olo olivat kannustaneet huippusuorituksiin, itsensä kanssa sinut oleva Pantani olisi saattanut olla Uuno Turhapuroa muistuttava tyytyväinen sohvaperuna! Maria Montessorin mielestä lapselle riitti kannustimeksi oppimisen ja oivaltamisen ilo, Jean Liedloff uskoo lasten luontaiseen yhteistyöhaluun, jota ei tule hetkeksikään kyseenalaistaa (epäilys muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi: lapsi huomaa ettei vanhempi itsekään usko hänen ”osaavan käyttäytyä” ja käyttäytyy sen mukaan: ”älä vain nyt kaada sitä maitolasia” – ”oho” – ”katso nyt, mitä minä sanoin, ei sinusta ole mihinkään”) tai alistaa manipuloinnille. Itse olen päätynyt jonkunlaiseen kompromissiratkaisuun, en käytä sanoja tuhma tai kiltti, voin pitää tai olla pitämättä Italiattaren teoista, mutta hänestä itsestään pidän aina. Toivon Continuum Conceptin tarjoamien eväiden ja niiden loogisten johdannaisten, sylin, perhepedin, lapsentahtisen imetyksen, vvv:n, jättäneen perusluottavaisen hyvänolontunteen. Haluan olla saatavissa mutten kimpussa, haluan lapsen olevan mukana tapahtumien keskipisteessä, vaikkei keskipiste olekaan. Kehun jos kehuja pyydetään, Italiatar rakastaa aplodeja. Äitien kehut voi tietysti jättää omaan arvoonsa. Bertolt Brecht kirjoittaa (Lukukirjasta kaupunkilaisille, suom. Brita Polttila) Heittäkää unelmanne, että te olisitte poikkeus. Äitinne muinaiset puheet ovat katetta vailla. […] Heittäkää vaan toiveenne että teidät olisi ennalta määrätty presidentiksi. Pankaa hihat heilumaan mutta ihan toisella vauhdilla jotta teitä siedettäisiin kyökin puolella.