Halonen & neljän meemi

Huokaisen helpotuksesta Tarja Halosen vaalivoiton takia - en olisikaan halunnut kantaa syyllisyyttä siitä että Niinistö olisi voittanut yhdellä äänellä vain koska en jaksanut junailla Roomaan ja takaisin rustaamaan numeroa paperilappuun! Jos olisi hävinnyt, niin olisin tietysti todennut että hyvää poliitikkoa on turha haaskata niinkin vallattomalla paikalla. Sain Hallattarelta haasteen neljän meemiin, ja otan sen ilomielin vastaan. Meemit muistuttavat alakouluvuosina luokassa kiertäneitä vaaleanpunakantisia ystäväni-kirjoja, joissa vastailtiin tähdellisiin kysymyksiin kuten mikä on lempiruokani, horoskooppimerkkini, mikä minusta tulee isona, valokuvankin sai laittaa. Joskus pyydettiin poikiakin kirjoittamaan, se oli kynnyskysymys, vähemmän herkkätuntoiset pojat saattoivat repiä kallisarvoisen kirjan tai töhertää sen täyteen pippeleitä ;) 1. Neljä työpaikkaa jotka minulla on ollut elämäni aikana: Sairaala-apulainen Rakennussiivooja Oppilasassistentti Arkkitehti omassa lafkassa 2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan: Rosemaryn painajainen raskaana oleville ja raskautta suunnitteleville Il postino (nenäliinoja sohvapöydälle!) Tre uomini e una gamba (ja oikeastaan mikä tahansa samojen koomikkojen, Aldon, Giovannin & Giacomon pätkä) Le fate ignoranti 3. Neljä paikkaa joissa olen asunut: Helsinki Firenze Pescara Tuppukylä 4. Neljä TV-ohjelmaa joista pidän: Six feet under Twin Peaks Simpsons Infedele (la7) Telkkarin katselu on kaikenkaikkiaan jäänyt vähälle, joko nukahdan Italiattaren kanssa samaan aikaan - tai sitten sensuroin metrinpätkältä makaaberiin päin kallellaan olevat ohjelmavalintani. Simpsoneissa rakastan erityisesti planeetan omatuntoa, pikkuvanhaa Lisaa. Isompi pikkuveljeni muistutti pienenä Bartia mutta on jo hyvän aikaa saanut piirteitä Homerista. Lounastunnilla katsomme pakollisten uutisten päälle jotain kevyttä hömppää tyyliin Dawson's Creek, 7th Heaven, tai espanjalainen nuorisosarja Paso Adelante. 5. Neljä paikkaa joissa olen käynyt lomalla: Pärnu Amsterdam Leningrad Lontoo 6. Neljä suosikkiruokaani: orecchiette ja kikherneet muorin kaalikääryleet kermahaudutetut munuaiset (sian tai lampaan, marsalalla tai ilman) sipulipihvi Joo, on niitä muitakin... 7. Neljä saittia joilla käyn päivittäin: Yleensä lukaisen sivupalkkini blogit, usein käyn Yahoogroupsin kotisivuilla kun huomaan taas jääneeni ilman postia, Hesaria tutkin jos Suomessa on tapahtunut jotain mielenkiintoista. En ehkä käy millään saitilla päivittäin, mutta tiheästi tarkastettuja aurinkoenergia-, imetys- ynnämuita sivustoja on aika liuta! Helka- ja Helmet-haut, Amazon (en päivittäin mutta liian usein ;), Wikipedia 8. Neljä paikkaa joissa olisin mieluummin juuri nyt: Sunnuntai-iltana totesin olevani mielelläni siinä missä olin, mieluummin toki takan äärellä tai lepakkotuolissa lampaantaljalla... mutta läppäri on pöydässä kiinni liian monella johdolla! Unten maillakin voisi olla mukavaa, ja varsinkin nyt maanantaiaamuna kaipuu futonille on kova. Eilisillan varma hitti olisi tietysti ollut Työväentalo Helsingissä, ja milloin tahansa olisin mieluusti Akateemisessa kirjakaupassa muutaman tuhannen ylimääräisen euron kanssa... 9. Neljä blogia joita mainostaa: Komposti RitaMaestra Uniprojekti Ruggi Ja näiden blogien kirjoittajat haastan mukaan Neljän Meemiin!

Tilastokosmetiikkaa

Olen kirjoittautunut yritysrekisteriin, saanut ALV-numeron sekä liittynyt arkkitehtien ja insinöörien eläkekassaan. Berlusconi voi lisätä vaalipuheeseensa yhden uuden työpaikan, tai, en minä tiedä mihin minut on tätä ennen tilastoitu! Pikaisen laskutoimituksen mukaan pääsen eläkkeelle jo 70-vuotiaana. Lohdukseni todettakoon ettei eläkkeellä olevista arkkitehdeista ole ennenkään kuultu puhuttavan, ja jos urakehitykseni seuraa kassan julkaisemia käppyröitä, toimisto tulee pyörimään parhaimmillaan siinä viiden-kuudenkympin hujakoilla... mikäs kiire tässä... 30.1.2006 Edelliseen on pakko vielä lisätä: nyt meillä on kaksi yksityisyritystä perheessä, ja me olemme sentään molemmat jäsenkirjallisia kommareita :) Ei helkkari, sanon!

Giornata della memoria

Tänään 27.1. vietetään vainojen uhrien muistopäivää, niin italialaisen kuin suomalaisen kalenterinkin mukaan. Italiassa ovat tietysti tapetilla omat muistot, fasistien rotulait, keskitysleireillä kuolleet ja niistä eloonjääneet Italian juutalaiset, ja päivän nimi onkin monissa dokumenteissa täsmennetty Giorno della memoria della Shoah. Muistopäivän nimi suomalaisessa kalenterissa on yleisempi, ja siksi uhraisin muutaman ajatuksen myös leireillä tapetuille mustalaisille (sinti, rom sunmuut kiertolaiset, sen tarkemmin erittelemättä, ei eritellyt Gestapokaan), homoille, kehitysvammaisille, toisinajattelijoille, vääränväristen miesten kanssa lapia tehneille saksalaisnaisille jotka pakkosteriloitiin, kyllä, myös Stalinin ja muiden kommunistidiktaattorien vainoamille... sekä lukemattomille muille unohdetuille, vaietuille tai tuntemattomille kansanmurhille, tälläkin hetkellä käynnissä oleville.

Energiapolitiikkaa

Ylemmiltä tahoilta, ei nyt siis ihan Ylimmältä :) mutta jostakin ministeriportaasta, on kehotettu italialaisia vastaamaan energiakriisiin vähentämällä asunnon vuorokautista lämmitysaikaa tunnilla ja laskemaan sisälämpötilaa asteella. Ei niinkään houkuttava neuvo, jos lämmitystunteja tähänkin mennessä on ollut vain kolme ja asteita neljätoista... hmm hmmm... forza Kilspindie of Scotland! Talot pitäisi eristää paremmin, se on selviö, meidän mökissämme heikoin linkki on 80-luvulla edellisen omistajan uusima katto. Mitä kansalliseen energiapolitiikkaan tulee, maa on aivan liian riippuvainen tuontienergiasta ja hyödyntää aivan liian vähän uusiutuvia energianlähteitä. Kuluneen viikon aikana olen yllättäen kuullut kolmesti televisiosta sanan aurinkolämpö, niin ohimennen että epäilen sen olleen virhe. Aihe on jäänyt toimittajien ja ehkä poliitikkojenkin sokeaan pisteeseen, onhan se helkkarin hienoa että auringonvalosta voidaan tuottaa sähköä, mutta lämmitys- ja käyttöveden lämmittäminen aurinkosähköllä silloin kun sen voisi yksinkertaisempaa ja halvempaa tekniikkaa käyttäen lämmittää suoraan auringolla... hölmöläisten puuhaa, sanokaa minun sanoneen! Yksityistalojen pääasialliset lämmönlähteet ovat polttoöljy ja maakaasu, niiden osittainenkin korvaaminen aurinkolämmöllä vähentäisi hiukkas- ja kasvihuonekaasupäästöjä. Bolzanossa olisi juuri nyt kiinnostavat messut aiheesta, harmi kun ei ole ihan nurkan takana.

Kaksi kalenteria

Seinälläni kirjoituspöydän vieressä roikkuu kaksi kalenteria, suomalainen ja italialainen, tilansäästösyistä samassa naulassa. Joutessani tarkastan nimipäivät. Toisinaan pyhät täsmäävät: olin jo ehtinyt ihmetellä miksi Pietarin ja Paavalin päivästä kesäkuun lopulta on Paavali heivattu tiesminne, kunnes löysin sen tämän päivän kohdalta. Italialainen pyhimyskalenteri on omistanut päivän Paavalin kääntymykselle Damaskon tiellä: nauratti, olin juuri nimennyt miekkosen Kopsille jättämässäni kommentissa muutama päivä taaksepäin. Täytyypä olla varovainen liikenteessä... Päivä alkoi loistavissa merkeissä: Italiatar ei olisi halunnut nousta vuoteesta, ja lopulta koulutielle päästyämme astuin valtavaan pehmeään koiranläjään jäädessäni inhoamaan Forza Italian vaalimainosta. Melkein huvitti.

Valmennusta

Olen nyt sitten aloittanut synnytysvalmennuskurssin, tai oikeastaan jo viikko sitten. Koomista asiassa on se, ettei sairaala jonka neuvolassa olen käynyt järjestä kursseja, koko provinssissa kursseja on tietääkseni kahdessa sairaalassa (joitakin yksityisklinikoiden kalliita kursseja lukuunottamatta), ja että kahdesta olemassaolevasta valitsin sen kaukaisimman. Autoilun riemua strada provinciale kolmekuusseiskalla: vettä tulee kun Esterin sanonko mistä, kanssa-autoilijat ovat järjestään sekopäitä, kuolonkolareiden paikoista muistuttavat omaisten tienposkeen tuomat kukkakimput joita on joillakin tieosuuksilla taajalti. Olen omituinen, tietenkin vain suhteellisesti. Olen kymmenpäisessä pallomahakatraassa ainoa toista kertaa asialla oleva. En tiedä missä sairaalassa aion synnyttää. En tiedä lapseni sukupuolta. Minulla ei ole omaa, uskottua gynekologia. Todellinen motiivi valita etäämpi ryhmä oli, että tunnen toisen kurssia vetävistä kätilöistä. Ehkä sairaalakin voisi hätätapauksessa kelvata, kymmenen kurssi-iltaa voivat juuri ja juuri riittää kysymyksiini... ja vallitsevissa olosuhteissa arvostan jo vaatimatontakin yritystä dialogiin. Keitä synnytyssalissa on? Kaksi kätilöä, gynekologi, pediatri, vauvalan hoitaja (helkkaristi sakkia). Mitä sairaalaan täytyy ottaa mukaan? Saatte myöhemmin täydellisen listan tarvittavista (omat yöpaidat ja verkkopöksyt). Saako vastasyntyneen mahan päälle? Riippuu siitä kuka lääkäri kohdalle osuu. Onko pakko kiivetä siihen helkkarin kaavintatuoliin? Kuka minut voi siihen pakottaa? Nostavatko ne, ja sitovat? Monille äideille on kerrottu ettei synnytysvalmennuskurssiin osallistumisesta ole mitään hyötyä. Näin sanovista kälyistä ja kumminkaimoista kukaan ei tietenkään ole itse käynyt kurssia. Tilastot puhuvat toista: kurssitetuilla on muunmuassa pienempi todennäköisyys joutua sektioon. Kurssit ovat yleisempiä Pohjois- kuin Etelä-Italiassa, kursseille osallistuvat naiset ovat keskimääräistä koulutetumpia.

Omituisuusmeemi

Komposti ja Uniprojekti haastoivat minut omituisuusmeemiin, eli nimeämään viisi omituista tapaani. Toivottavasti tuplahaaste ei edellytä kymmenen omituisuuden nimeämistä :) Kysyin tietysti heti viereisen kirjoituspöydän äärellä istuvalta kollegalta ja aviopuolisolta olenko omituinen, no totta helkkarissa, miten? en minä tiedä, olen jo tottunut. Itseni on vaikea nimetä omituisia tapojani, sillä omituisuuden voi mielestäni jakaa absoluuttiseen ja relatiiviseen: voihan sitä olla omituinen ympäristöönsä nähden, vaikka olisikin kotimaassaan (tai jossakin muussa maailmankolkassa) normaali. Rohkenisin väittää että olen päätynyt ulkosuomalaiseksi siksi että voin olla rauhassa omituinen, ja kaikki voidaan laittaa ulkomaisuuden piikkiin ;) Italiattaren mielestä minä tietysti olen normaali ja muut omituisia; Italiatar on aika merkillinen lapsi. Relatiivista elikkä suhteellista omituisuutta voisi olla se, etten juuri kahvista perusta (omituista Suomessa ja Italiassa) ja siemailenkin teetä vuorokaudenajasta riippumatta (tapa, joka tuskin pistäisi silmään Lontoossa tahi Pietarissa). Intohimoinen riippuvuussuhteeni kirjoihin ja lukemiseen ei ole Suomessa mitenkään poikkeavaa, Etelä-Italiassa kyllä (italialainen lukee keskimäärin yhden kirjan vuodessa). Pitkässä imetyksessä tai perhepedissä nukkumisessa ei ole mitään äimisteltävää, jos tapoja tarkastelee historiallisessa tai maailmanlaajuisessa perspektiivissä. Vallitsevan käytännön kyseenalaistaminen ei ole omituisuutta, vaikka voinkin olla intohimoisen innostunut löytämistäni paremmista metodeista, kuukupista aurinkolämpöenergiaan. En tykkää nukkua korkeassa sängyssä, heivasin sängyn huoneestani kaksitoistavuotiaana. Nykyisissä olosuhteissa kosteuden ja patjan tuulettuvuuden sitä edellyttäessä olen suostunut huikeaan yhdentoista sentin runkoon. Orjatiuku eli rannekello koki samanlaisen kohtalon varhain: jos minulla ei ole kiire mihinkään niin voin rauhassa odotella piazzan tornikellon lyöntiä varttitunnin välein. Absoluuttista omituisuutta voisi olla 1) pidän pyhimystenkuvista ja rukousnauhoista vaikken ole uskovainen: asiaa on yhtä vaikea selittää uskoville kuin maallisillekin. Ateistiksi en toki itseäni määrittele, se on turhan iso ja itsevarma sana. Jumalaton ekumeeninen ikonimaalari? Mangiapreti eli papinsyöjä? Provosoituna ajaudun helposti teologisiin väittelyihin tyyliin jos Jumala ei pidä homoista, niin miksi helkkarissa hän on luonut heidät? 2) nostan jalat tuolille istuessani, ainakin toisen. Se on kai geneettistä, äitini ja tyttäreni tekevät samoin. 3) inhoan supermarketteja (joko minä olen omituinen, tai sitten kaikki muut) 4) minulla on kallis maku, mutten osaa, jaksa tai viitsi ansaita riittävästi rahaa. Yllämainitut omituisuudet kummastuttavat itseänikin. Muuten en tunnista itsessäni mitään erityisiä tapoja, kuten voisi olla autojen rekisterikilpien numeroiden yhteenlasku. Otan mielelläni vihjeitä vastaan tutuilta! En myöskään tiedä kenet haastaisin, ehkä kaikki tuntemani on jo haastettu sillä aikaa kun olen sahannut Strada Statale Lecce-Leucaa edestakaisin synnytysvalmennuskurssin ja LLL:n väliä? Kahdessa päivässä melkein kaksisataa kilometria mittarissa, aika paljon ihmiselle joka ei juuri ratin ja penkin välissä viihdy, ja aika paljon autovanhuksellemmekin. No, Keksin nyt ainakin keksin haastaa, saadaan vähän lisää omituisuuden suhteellisuusteoriaa mukaan tähän soppaan...

Kokko

Tammikuun 17. päivänä juhlitaan Pyhää apotti Antoniusta (S. Antonio abate), suomalaisessa nimipäiväkalenterissakin Tonin ja Anttonin nimillä. Kyseessä onkin vanha pyhä, pyhimyshakemistoni tietää kertoa että apotti eleli askeesissa Egyptin erämaassa noin vuosina 251-356. Pyhimyksen suojeluskohteisiin kuuluvat eläimet, etenkin karja, ja häntä kutsutaan apuun myös tulipaloissa. Perheemme pakolliseen vuosiohjelmaan kuuluu Antonion kokko, ja kilpailevia tulia sytytetään siellä sun täällä. Provinssin suurin juhla järjestetään Novolissa, jonka suojeluspyhimys S. Antonio on. Siellä kokko sytytetään jo aattona, ja komean risukasan tuleen tuikkaamista edeltää ilotulitus. Piipahdin eilissäiltana tyttökaverin kanssa tarkastamassa juhlan, ja koska emme olleet ainoita katsojia, sai parkkipaikkaa etsiä naapurikylästä. Kokon sytytyksen venyessä yli ohjelmassa ilmoitetun, muuttui oma ohjelmamme tyttöjen vapaaillaksi. Voin tyytyväisenä todeta että Sulttaani sai siitä huolimatta lapsen ja itsensä kunnialla nukkumaan. Tänään vuorossa on vaatimattomampi risukasa, valtava toki sekin kolmivuotiaan silmissä.

Silittävä nainen synnyttää

Rita Maestra houraili silityslaudalla synnyttävästä naisesta, yritin kommentoida, katosi blogisfääriin. Onhan gynekologin tuoli aika kapea ja korkea, ei se silityslaudasta eroa muuten kuin että siinä on ne jalkatuet. Sain lähes paniikkikohtauksen nähdessäni ensimmäistä kertaa TV-dokumentissa gynekologin tuolissa jalat kohti taivasta synnyttävän naisen, suomalainen sairaalasänkykin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Olen miettinyt pääni puhki muistaisinko jotakin vanhaa elokuvaa jossa olisi synnytyskohtaus, ja kun en millään muista niin kirjoitan itse. Synnyttävä äiti makaa vuoteessa jossa on korkeat takorautaiset päädyt, vuoteen takana seinällä ristiinnaulittuja ja neitsytmarioita. Ikkuna on auki, mutta ikkunasäleikkö kiinni. Tuuli heiluttaa valkoista reikäommeltua verhoa, myös vuoteessa on samanlaiset kirjaillut lakanat. Huone on mammanan lisäksi tupaten täynnä naissukulaisia. Ikäneito mummeli lukee ruusukkorukousta latinaksi. Miehet odottavat kadulla, polttavat tupakkaa, niissä valkoisissa hihattomissa aluspaidoissa. Miehet ovat aina kadulla, ruumiinvalvojaisissakin. Synnyttävän naisen voihkintaa, hiljaisuus, lopulta vastasyntyneen parahdus. Ikkunasäleiköt avataan, mammana heittää lapsen pesuveden kadulle ja kiljaisee masculu! On syntynyt poika, perillinen, se nimetään isoisän mukaan. Tytön pesuvesi olisi kaadettu vähin äänin takannurkkaan takaamaan että pysyisi kotona, katutyttö näes on eri asia kuin katupoika ;)

Lauseenjäsenoppia

Toissapäiväisellä neuvolakäynnillä tunnustelin synnytystapasuunnitelman laatimisen mahdollisuutta, ja törmäsin siihen todellisuuteen ettei äideiltä kysytä, että sairaalan kynnyksen ylittäessä niin naisen ruumis kuin vauvakin muuttuvat sairaalan omaisuudeksi. Synnytysasento? Ei, rouva, meillä tehdään tällä yhdellä tavalla! Välilihan leikkaaminen? Jos se on tarpeen (neljällä viidestä: kuka päättää?)! Napanuora? Se leikataan heti, ja joka tapauksessa asia ei kuulu gynekologille (lasta koskevissa asioissa minun pitäisi varata lastentautiopin ylilääkäriltä aika... jotta voisin etukäteen anella lupaa saada vastasyntynyt oma lapseni syliini)! Kahden päivän ahdistuksen ja kiehumisen jälkeen oivalsin että ongelmani on kieliopillinen: täkäläiset eivä sano minä synnytin vaan Tohtori sejase, hieno mies ja ylilääkäri, sai syntymään. Ha fatto nascere, ei edes että olisi auttanut maailmaan. Ehdoton protagonisti. Tästä syystä useimmat sairaalat eivät järjestä minkäänlaista synnytysvalmennusta: tottelemiseen ei tarvitse valmistautua. Vastuu on delegoitu terveydenhoitohenkilökunnalle, suu kiinni ja sukella!

Arvottomat

Emme ehkä osaa ottaa kehuja vastaan, mutta palkankorotuksen kuitenkin: olemme oppineet mittaamaan omaa, tai ainakin suoritustemme arvoa rahassa. Kehuista viis, nunnan nännit, paavin pallit, johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta, niin kauan kuin leivästä jää reikä leipojan käteen jääköön rakkaudesta puhuminen pastoreiden houreeksi. Yksi vaikeimmista läksyistä uudessa kotimaassa oli kaiken siihenastisen osaamisen muuttuminen arvottomaksi pääomaksi, ja tyhjän päälle putoamista seurannut vuosien pohdiskelu siitä onko itselläni minkäänlaista arvoa; työpanokseni sentään kelpasi joillekin, mutta harvoin se oli niin arvokas että siitä olisi voinut maksaa palkkaa. Oman osaamisensa ja kelpoisuutensa todistaminen vieraalla maalla ei ole helppoa edes meritokratiassa, jossa jokaisen kuuluisi saada arvonsa ja ansionsa mukaan, vielä vaikeampaa se on aristokratiassa jossa kukaan ei edes kysy mitä osaat vaan kuka olet, kenen tytär (tai poika). Meriittien jyvittäminen toki epäilyttää minua muutenkin: jos kukaan ei lapioi paskaa hukumme paskaan, eikä kenenkään työ saisi olla niin arvotonta ettei siitä maksettavalla palkalla pysty elämään. Palkattoman työn tekeminen toisten vaurauden kartuttamiseksi, ei kiitos, siis mielummin palkatonta työtä oman perheen hyväksi. Vaikkei raha olekaan hipiksi syntyneelle kaksinen kannuste ;) tuntuu aika kornilta kuunnella paavin ja poliitikkojen juhlapuheita perheen merkityksestä yhteiskunnan kulmakivenä, jos yhteiskunnan apu ja rahallinen korvaus rajoittuu tuhannen euron kipurahaan kakkosesta, ja läjään raskaudenaikaisia laboratoriokokeita*. Viisi kuukautta äitiyslomaa palkansaajille: käytännössä koko Etelä-Italian hedelmällisyysikäinen naisväestö on työttömänä, pätkätöissä, pimeissä töissä, keikkapalkalla, epätyypillisessä työsuhteessa… proletariaatin tilalle on tullut precariato (eng. precarious). Keksi kirjoittaa naisen asemasta Italiassa. Mutkikas kysymys, johon palailen mieluusti. *… joista puolet on turhia, mutta täytyyhän laboranttienkin syödä jokapäiväinen leipänsä. Suomessa raskauden aikana tehtävät seurantakokeet ovat samat kuin Italiassa kolmekymmentä vuotta sitten, kaikki sen jälkeen kansalliseen protokollaan otettu kuuluu kategoriaan fysioterapiaa jo kuolleille potilaille; asevelvollisuuden lakkauttaminen oli kova isku sotilassukkatehtaille; sektio verottaa julkisen terveydenhoidon budjettia enemmän kuin alatiesynnytys, mutta jonkun etua palvelee se, että keisarinleikkauksien osuus synnytyksistä hipoo ja joissakin sairaaloissa ylittääkin viidenkymmenen prosentin, eikä ylilääkäri tai terveydenhuoltopiirin johto siitä huolimatta saa kenkää. Janiinedespäin.

Nyt se on todistettu...

Your Inner European is Italian!

Passionate and colorful. You show the world what culture really is.

Who's Your Inner European?

minä vaan tällaisia pöytälaatikkoon

RitaMaestra, Kops ja Opettajankouluttajan päiväkirja pohtivat suomalaisten vaikeutta ottaa myönteistä palautetta vastaan. Kaikkihan me olemme oppineet että omakehu haisee (mutta toisaalta: kukas se kissan hännän nostaa, ellei...), tunnemme jonkun joka koskaan ei mielestään onnistu paitsi ehkä tuurilla, jolla tapahtuneen vaivautuneesti kuittaa mikäli joku vielä ilkeää kehua retostamaan. Itsensä vähättelyn takana on tietenkin vanhanaikainen kasvatusideaali: paitsi että yhteiskuntakelpoiselta yksilöltä edellytettiin vaatimattomuutta ja matalaa profiilia, on monen lapseninto hyvää tarkoittaen latistettu, ettei lapsi vaan kasvaisi itserakkaaksi, -riittoiseksi ja leuhkaksi. Kun on riittävästi vähätelty ja latistettu, täytyy hakeutua itsehyväksyntä- ja omakehukurssille laatimaan CV:tä. Totuuden nimissä, on Suomessa myös leuhkittu ja uhottu, brassailtu ja trossailtu, on vaikeaa olla nöyrä kun on niin v**un hyvä! Siis, pitääkö pentuja kehua vai ei? Kehun puolustajat uskovat niin luovansa lapselle hyvän pohjan, itsetunnon ja –luottamuksen, kehun vastustajat, paitsi vanhaa ylpeyden syntiä, pelkäävät ulkoaohjutuvaisuutta, sitä että lapsi luulee että häntä rakastetaan suoritustensa takia, Lahjakkaan lapsen tragediaa. Huippupyöräilijä Marco Pantanin kuoltua huumeisiin yksin hotellihuoneessaan kysyivät journalistit miksei kaiken saavuttanut urheilija ollut onnellinen elämässään. Minä en ihmetellyt: ehkä riittämättömyys ja paha olo olivat kannustaneet huippusuorituksiin, itsensä kanssa sinut oleva Pantani olisi saattanut olla Uuno Turhapuroa muistuttava tyytyväinen sohvaperuna! Maria Montessorin mielestä lapselle riitti kannustimeksi oppimisen ja oivaltamisen ilo, Jean Liedloff uskoo lasten luontaiseen yhteistyöhaluun, jota ei tule hetkeksikään kyseenalaistaa (epäilys muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi: lapsi huomaa ettei vanhempi itsekään usko hänen ”osaavan käyttäytyä” ja käyttäytyy sen mukaan: ”älä vain nyt kaada sitä maitolasia” – ”oho” – ”katso nyt, mitä minä sanoin, ei sinusta ole mihinkään”) tai alistaa manipuloinnille. Itse olen päätynyt jonkunlaiseen kompromissiratkaisuun, en käytä sanoja tuhma tai kiltti, voin pitää tai olla pitämättä Italiattaren teoista, mutta hänestä itsestään pidän aina. Toivon Continuum Conceptin tarjoamien eväiden ja niiden loogisten johdannaisten, sylin, perhepedin, lapsentahtisen imetyksen, vvv:n, jättäneen perusluottavaisen hyvänolontunteen. Haluan olla saatavissa mutten kimpussa, haluan lapsen olevan mukana tapahtumien keskipisteessä, vaikkei keskipiste olekaan. Kehun jos kehuja pyydetään, Italiatar rakastaa aplodeja. Äitien kehut voi tietysti jättää omaan arvoonsa. Bertolt Brecht kirjoittaa (Lukukirjasta kaupunkilaisille, suom. Brita Polttila) Heittäkää unelmanne, että te olisitte poikkeus. Äitinne muinaiset puheet ovat katetta vailla. […] Heittäkää vaan toiveenne että teidät olisi ennalta määrätty presidentiksi. Pankaa hihat heilumaan mutta ihan toisella vauhdilla jotta teitä siedettäisiin kyökin puolella.

13.34

Ateenan aikaa järisi merenpohja jossakin Peloponnesoksen ja Kreetan välillä, ja hetkeä myöhemmin meilläkin heilui koko mökki. Keräsin itseni ja lapseni siihen oviaukkoon, jonka olen teoreettisissa pohdinnoissa turvallisimmaksi todennut; seinä on säilynyt pystyssä vuoden 1743 maanjäristyksestä, noista uudemmista rakenteista ei aina tiedä ;) Mutta onneksi mitään ei pudonnut, mitään ei hajonnut.

Befana/Epifania

Loppiaisena Itämaan Tietäjät lahjoineen ovat viimeinkin löytäneet tiensä Jeesuslapsen luokse; Espanjassa he tuovat jälkijoulun lahjat myös perheen pienille, Italiassa loppiaislahjat on jostakin syystä sälytetty luudalla lentävälle Befana-noidalle. Befanan säkissä - tai sukassa - on kilteille lapsille karkkia, tuhmille hiiliä ja tuhkaa, mutta TV-mainoksia tarkkaavaisesti seuraten tutustuu myös täsmäsukupuolitettuihin Barbie- tai Hot Wheels -sukkiin, jokaisella suurella leluvalmistajalla omansa. Itämaan tietäjien tai kuninkaiden lukumääräksi on vakiintunut kolme, ehkä kolmen evankeliumissa mainitun lahjan, kullan, suitsukkeen ja mirhamin mukaan. Legendojen mukaan heidän nimensä olivat Kaspar, Balthasar ja Melkior. Kolme tietäjää edustavat kolmea Vanhan Maailman maanosaa ja kolmea ikäkautta, nuoruutta, keski-ikää ja vanhuutta; nuorin tietäjistä, Melkior, esitetään usein tummaihoisena, Balthasar on aasialainen ja Kaspar eurooppalainen. Musta Melkior on tietysti sama henkilö kuin Tiernapoikien Murjaanein kuningas. Koulun joulunäytelmässä ei taida enää olla tarpeen turvautua kenkäplankkiin, ei ainakaan kotona Roihikassa. Kuusi on riisuttu ja palautettu paikalleen terassille. Huomenna puran seimen.

Meemilaaksoon

Sanan meemi merkitys on minulle edelleen hieman hämärä, mutta löysin ystäväblogista tällaisen. Innostuin tarkastelemaan omaa napaani (joka sentään on jo edellistä blogimerkintää reilun vaaksan ylempänä): 1. mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? blogasin, matkustin Roomaan ilman lasta 2. piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle? en lupaa enkä kadu :) 3. synnyttikö kukaan läheisesi? hyvä ystävä juhannuksena 4. kuoliko kukaan läheisesi? ei onneksi. Tyttökaverin isä kuoli yllättäen ja oivalsin hänen olleen isin tyttö. 5. missä maissa kävit? Suomessa, peräti kahdesti 6. mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005? rahaa :) ja kansalaisyhteiskunnan. Ne aurinkopaneelit katolle viimeinkin. 7. mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi? Heinäkuun 22. jonka vietin lapsen kanssa Rooman päärautatieaseman matkatavarasäilytyksen jonossa. Päivän nimikkopyhimys on Magdalan Maria, mutta edes DaVinci-koodi ei siinä tilanteessa lohduttanut. 8. mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna? Salenton Suomikoulun perustaminen 9. mikä oli suurin epäonnistumisesi? totaaliraivarit silloin tällöin 10. kärsitkö sairauksista tai vammoista? allerginen nuha, atooppinen ihottuma, pustulosis palmoplantari 11. mikä oli paras asia, jonka ostit? nenänpesukannu 12. kenen käytös herätti hilpeyttä? lapsen 13. kenen käytös masensi? lapsen, ja oma reaktioni lapsen käytökseen 14. Mihin käytit rahasi? kirjoihin 15. mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi? kirjoittamisesta, kehuista, kirjoituskilpailupalkinnosta 16. mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005? Negroamaron Mentre tutto scorre, jonka putoaminen Sanremon finaalista ällistytti. 17. viime vuoteen verrattuna, oletko: a) onnellisempi vai surullisempi? plusmiinus samassa pisteessä ihmisvihan ja katteettoman optimismin välillä b) laihempi vai lihavampi? loppuvuodesta raskaampi c) rikkaampi vai köyhempi? stabiilin PA 18. mitä toivoisit tehneesi enemmän? jatko-opinnäytettä 19. mitä toivoisit tehneesi vähemmän? haaskanneeni aikaa standardivastauksien kirjoittamiseen standardiprovosointeihin eräällä sähköpostilistalla 20. kuinka vietit joulua? aatto anoppilassa, joulupäivä kotona 22. rakastuitko vuonna 2005? ...aina se sama tyyppi! 23. kuinka monta yhdenyön juttua? ...aina se sama tyyppi! 24. mikä oli suosikki tv-ohjelmasi? TV? Uutiset, vaikka huonoja nekin. 25. vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? En vihaa, korkeintaan olen vähän hapan ja pettynyt 26. mikä oli paras lukemasi kirja? Carlos Gonzálesin Il mio bambino non mi mangia... vai luinko sen jo edellisenä vuonna? Toinen hieno kirja oli Pia Peran L'orto di un perdigiorno. 27. mikä oli suurin musiikillinen löytösi? öh... 28. mitä halusit ja sait? masuvauvan 29. mitä halusit muttet saanut? Viettää kerrankin hauskaa kesää ystävien kanssa kotona Italiassa. Katin marjat, olisi ollut parempi jäädä Suomeen koko kesäksi! 30. mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna? Leffa? La marcia dei pinguini oli hieno, muuten kai näimme vain uusintoja telkkarista. 31. mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? mansikkakakkua, 35 32. mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? kunnollinen kirjasto ja leikkipuisto 33. kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005? housut ja paita, kylmänä vuodenaikana myös sukat, mustat. 34. mikä piti sinut järjissäsi? Pakko tunnustaa, blogi. Ja sähköposti. Scuola maternan alkaminen. 36. mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? maakunnan kuvernöörinvaalit 37. ketä ikävöit? äitiä ja tyttökavereita 38. kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen? Siiri sirpakka!

Vaginamonologeja

Loma jatkuu. Sain suoritetuksi yöpöydän kirjapinosta italiannoksen Eve Enslerin The Vagina Monologues:ista: olen vaikuttunut, vaikken voikaan täysin jakaa menneiden sukupolvien traumoja, navanalaisen maantiedon nimeämättömiä paikkoja. Häveliäisyys. Häpy. Tahdon lukea suomennoksen esi- ja jälkipuheineen, janoan viisaita oivalluksia suomen kielen välimerkiksi banalisoidusta, voimakkaasta, maagisesta, ehkä pelottavasta v-sanasta. Vittuvittuvittu. Vagina kuulostaa suomeksi aika kirjaviisaalta, emätin siistiltä ja varsin hyödylliseltä. Alatiesynnytys on vähän kainosteleva sana. Italian kielessä käytetään sektion vastakohtana yleisesti harhaanjohtavia parto naturale tai parto spontaneo vaikka tapahtuma olisi spontaanista ja luonnollisesta kaukana. Päätän tästälähin käyttää sanaa parto vaginale. Synnytykset Ensler on jättänyt vähemmälle, mutta onhan kirjassa sentään yksi pätkä. Kolmevuotiaat rakastavat pimppa-, peppu- ja pippelijuttuja, mikäli heitä ei liialla hävyllä pilaa. Italiatar on säveltänyt laulun pimpilleen ja laulaa sitä raikuvin äänin. Lallattelun joukkoon mahtuu Suuria Oivalluksia tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten eroista. Saunassa on oltu, ja kylvyssä, isot ovat karvaisia kuka mistäkin, otannan ollessa mitä on hän luuli pitkään että kaikilla lapsilla on pimppi, vastaväitteistäni huolimatta. Onneksi tarhakaveri Lorenzo ymmärsi järjestää koko luokalle oppitunnin omasta spontaanista aloitteestaan. Kysymyksiin vastaan sitä mukaa kun niitä esitetään, seurauksena pohdiskelua minä olen tullut äidin pimpistä, äiti on tullut mummun pimpistä, katkeamaton maatuskanukkejen ketju, sillä erotuksella ettei maatuskoja avatakaan keskisaumasta. Oivallan V-päivän olemassaolon vasta sen yhdeksäntenä vuonna. Italia puuttuu listalta, V-kirjain lie kai varattu Vatikaanille. Helsinki on kunnostautunut.