Poliittinen välipala

Olen ollut harvinaisen välinpitämätön lähestyvien parlamenttivaalien suhteen, osittain koska vauvan kasvattelu mahassa on paljon kiinnostavampaa, osittain koska kansalaisuushakemukseni on edelleen ministeriön, Prefetturan tai jonkun muun byroon ö-, anteeksi, z-mapissa, osittain koska tietäisin kuitenkin minkä puolueen tunnukselle ruksin vetäisin, ja vielä lopuksi: ehkä siksi etten ole kuitenkaan varma muuttuvatko asiat. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet dramaattiset, olen aitiopaikalta seurannut keskiluokan katoamista, ja siitä huolimatta väittäisin että monet asiat jotka tarvitsevat muutosta tulisi muuttaa ruohonjuuritasolla, siellä missä yksittäiset ihmiset oikealta vasemmalle viljelevät omalla palstallaan huonoja tapoja, korruptiota, mafian kaltaisia strategioita. Maata on hallittu huonosti, mutta opposition vaaliohjelmakin on levällään kuin Jokisen eväät! Keskustelu on päälinjoiltaan ollut tylsää, osa vaalitaistelusta on jäänyt armollisesti San Remon laulukilpailujen ja talviolympialaisten varjoon. Iltaista osaa keskusteluista en ole nähnyt usein, koska yleensä illalla tainnun kolme- ja puolivuotiaan kanssa samoihin aikoihin. Silloin kun vaivaudun katselemaan on debatin linja seuraava: oppositio syyttää hallitusta viimeisten viiden vuoden politiikasta, ja hallituspuolueen edustaja vastaa että kaikki on hyvin, talous kasvaa, inflaatiota ei ole ja päinvastaiset väitteet ovat vain kommunistien propagandaa. Hohhoijaa. Lyhyt johdantokurssi Italian puoluepolitiikkaan: Italiassa on lukematon määrä pieniä puolueita, ja viimeisen vuosikymmenen aikana tavoitteena on ollut vähitellen siirtyä selkeään bipolariseen systeemiin, kuten Jenkkilässä ikään. Harmi vain, että vanhan systeemin yksi suurimmista, ehkä suurin poliittinen vallankäyttäjä oli Kristillisdemokraattinen puolue, joka jakautuessaan on jäänyt epämääräisenä mutta painoarvoltaan merkittävänä klönttinä vellomaan kahden koaliition välille, kuka yhdelle, kuka toiselle puolelle. Kahden navan kuvaavat nimet ovat keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto! Molemmilta puolilta löytyy hankalia petikavereita: taloudellista liberalismia kannattavat oikeistolaiset yhdessä populistirasistien kanssa, lippua ja puolustusvoimia rakastavat fasisteista siistiytyneet suoraselät trikolorinpolttajien, Pohjoisen separatistien kanssa rinta rinnan, isä Camillo samassa vaaliliitossa Pepponen kanssa, puhumattakaan sosialistien, eurooppalaisiksi sosiaalidemokraateiksi aikovien, ex-kommunistien, uuskommunistien ja puolueiden sisäistenkin kuppikuntien ryppyisestä rakkaudesta. Mutta vaaliliitossa on pysyttävä! Muutosta toivovat voivat ladata koneelleen pirteän punaisen ruudunsäästäjän, joka laskee päiviä, minuutteja ja sekunteja huhtikuun vaaleihin.