Trasparenza

Läpinäkyvyys. Luonnostelen loppukäyttäjän suojelemiseksi tarkoitettua tiedonantoa siitä kuka olen ja mitkä ovat kirjoittamiseni motiivit. Lisäksi minun pitäisi mitä pikimmin käydä poliisiasemalla otattamassa sormenjäljet itseltäni ja kakaroiltani ja tiedustelemassa lasketaanko henkilö romaniksi Mussolinin ajan rotulakien perusteella, vai onko etnisen taustan luokittelusta vetämässä uusi päivitetty lakiesite, joka hyödyntää uusinta perinnöllisyystieteen tutkimusta. Se olisi valtava edistysaskel, sinnemminkin kun matriarkaalisen sukuhaaran polveutumisesta eteläpohjalaisesta hevos- ja povausalan yrittäjäsuvusta ei ole muuta kuin suusanallista tietoa.

Lu menzanu

Mezzanino, välikerta, puolikerros. Sen sijaan että olisi jäänyt hellan ja nyrkin väliin, kuten ikäpolvensa naiset ainakin siinä yleisessä mielikuvassa, vietti anoppini suuren osan elämästään työhuoneessaan jonne ei päivä paistanut tai kuu kumottanut, leskeksi jäätyään vielä enemmän kun ei ollut kukaan käskemässä. Anoppini rakasti työtään, siinä määrin että Sulttaanin tavoittelema mielikuva "tomaattikastikkeesta niin kuin äiti sen teki" oli pohjaanpalaneen maku, kun äiti vielä lounasta valmistaessaan laskeutui puoli kerrosta keittiöstä ompelemaan viimeisen sauman, neonvalon loisteessa, polkusingerin kolkkeessa, Pompeijin Madonnan ja Jeesuksen Pyhän Sydämen katsellessa laupeina seinältä.

Anoppini korjasi ja muodisti turkkeja, pimeänä, kuten monet naiset Etelässä, ompelijoina, kotipartureina, kosmetologeina, kirjojina. Vaatetangolla roikkui työn alla olevia ja lähes kokonaisia turkkeja ja nahkatakkeja; isossa vihreässä matka-arkussa, puisessa arkkupenkissä, vanhoissa matkalaukuissa ja kaiken kalustuksen välisen tilan täyttävissä muovipusseissa oli vuorikankaita, nahkatakin hihoja, häntiä, käpäliä, tilkkuja ja vaikka mitä.

Olen käyttänyt Huhtipojan viimeiset tarhapäivät välikerran raivaamiseen, ja vaikkei Augeiaan tallien siivoaminen enää vaarivainaani kuolinpesän perkaamisen jälkeen pelotakaan, on nahkojen lajittelu silti käynyt työstä minkin, soopelin, kultalampaan ja karakulin karvan, pölyn ja nöyhtän tarttuessa hikiseen ihoon. Lupaan polttaa majani kerran seitsemässä vuodessa ja raivata kaiken etukäteen ettei perillisille jää turhanaikaista pään pyörittämistä, mutta totta puhuen ei hyvältä näytä, ja voihan tuotakin vielä tarvita, ja entä jos kaiken tämän turkkurille ja nahkurille könttäsummaan myytyäni joudunkin ostamaan vuodan Pocahontasin mokkasiineille? Kannan muovipusseja kadunkulmaan jätelaatikkoon, ja lopulta suoraan autolehtien aiheellisesti ylistämään Yarisin takakonttiin, koska kadulla on liian kuuma kävellä: viisi paria after-ski-moonbootseja paikassa jossa sataa lunta kerran kahdessakymmenessä vuodessa, anoppi oli pienenä tyttönä katsellut Vesuviuksen lumihuippuja ja ehkä siksikin rakasti lomamatkoja vuoristoon, Suomessa kieri saunan päälle hangessa, ei pelännyt ketään eikä mitään.

Vanhassa roinassa on viehätyksensä, sillä esineisiin kiteytyy kokonaisen sukupolven läpikäymät historian etapit: pahvinen matkalaukku, siirtolaiset, sveitsinfrangeilla ostetun avoTriumphin Blaupunkt autoradio, polaroidkamera. Kiirekö tässä, pakkaan osan aarteista takaisin arkkupenkkiin ja suodatan uudelleen seitsemän vuoden kuluttua, kunnes päätyvät kaikki samaan paikkaan niiden valokuvien kanssa, joiden henkilöitä ei kukaan elossa oleva enää tunnista. Unholaan.

Äidit ja pojat

Äidit ne yleensä poispilaavat poikansa, mietin silittäessäni pieniä kauluspaitoja sen kolmen vartin hyppytunnin aikana joka syntyy kun toimeksiantaja soittaa ja ilmoittaa joutuvansa siirtämään sovittua tapaamista työmaalla. Minkähän ikäisenä ne pitäisi laittaa silittämään itse, mietin, ei ihan vielä kaksivuotiaana.

Huhtipoika on hurmaava valkoisissa boksereissa ja hihattomassa aluspaidassa. Syntyvät maailmaan, alkavat vaatia, kävelevät sisään sydämeen pyyhkimättä jalkojaan ovenpielessä.

Ekolokerointia

Feikkicrocsien kuvia etsiessäni piipahdin yhdessä jos toisessa trendiblogissa, jossa ilmiölle alkoi löytyä metatasoa. “You’re no one til someone copies you”, julistavat, mutta siitä huolimatta Tuppulassa on päässyt käymään niin että feikkarit ovat rantautuneet kylään ennen merkkituotetta, ja yllättävän syviin kansan riveihin, kuten linnanpuutarhan kupeessa vanhankaupungin laidalla sijaitsevaan Premion myymälään, jonka pääasiallisia myyntiartikkeleita ovat kumisaappaat, kammesta veivattavat pastakoneet ja lihamyllyt sekä niiden lisävarusteet kuten tomaattisalsasuutin ja makkaran valmistamiseen käytettävä sarvi, patenttikorkilliset lasipullot, umpiotölkit, oliiviöljykanisterit viiden litran pienperhekoosta ylöspäin. Feikkarit ovat arvatenkin löytäneet oman ekologisen lokeronsa, kuten tarhasta karanneet luonnonvaraisen vesikon syrjäyttäneet minkit tai Meksikosta alun alkaen tuotu viikunaopuntia, eikä Premion myymälän keskivertoasiakkaalla välttämättä edes juolahda mielessä että on hankkimassa itselleen feikkiversiota jostakin elämää suuremmasta, kunhan ostaa perheelle uudet rumat muovikengät rannalle niinkuin on joka vuosi tapana tehdä entisten hajottua tai jäätyä pieniksi. Kalliorantaa suosiva tarvitsee rantatossua koska aaltojen rosoiseksi kuluttama kalkkikivi pistelee ja veden alla voi astua merisiiliin, hiekkarantaperheet suojaavat jalkansa paitsi polttavalta hiekalta myös ns. sattumilta. Tässä tapauksessa en järin itke syrjäytyvien lajien perään, ne läpinäkyvät kovahkosta muovista tehdyt sandaalit eivät koskaan pysyneet lasten jaloissa alkuitkua pidempään, kun taas feikkareita käyttävät mielellään ja vielä omasta aloitteesta, mikä onkin aika paljon sukkiin ja jalkineisiin epäluuloisesti suhtautuvalta jälkikasvultani.

Olen nähnyt aidot crocsit provinssipääkaupungin kauppagalleriassa, arkkitehtiliiton vieressä sijaitsevan Toticchio Tennissportin näyteikkunassa. Mutta minä olenkin kiertänyt maailmaa. Liikkeen nimi juontaa juurensa kahdeksankymmentäluvulle, sillä kuka enää pelaa tennistä? Meillä oli ala-asteen luokalla useampiakin, Tammisalon tenniksenpelaajat, sanottiin, sillä se rimmasi Marjaniemeä paremmin, ja ryhmänmuodostuksessa oli kovin tarkkaa minkälainen krokotiili kenelläkin oli taskun päällä. Haistatin pitkät koko porukalle, olin punk ja ikihippi vieläkin, vaihdatin napit serkuilta perityistä MicMacin housuista enkä kovin mielelläni ole muiden nimikirjaimia päälläni kantanut. Elokuvasta Paluu tulevaisuuteen, muistinvaraisesti siteerattuna: Hän nukkuu. Mikä hänen nimensä mahtaa olla? - Calvin Klein; se on kirjailtu hänen alushousuihinsa. Katselen näyteikkunaa enkä kuollaksenikaan muista onko minulla joskus ollut aidot Conversit; ne muistuttavat minua jostakin jotka tuskin kuitenkaan olivat Elannon kenkäkaupan BeFreet, sillä BeFreessä ei ollut tähteä.

Pohdimme miehen kanssa ovatko aidot crocsit feikkejä paremmat, ja jos ovat niin ovatko kymmenkertaisesti niinkuin hinta. Mies on perheessä ainoa joka ei vielä ole hankkinut feikkareita, ei osaa päättää väriä, tai sitä haluaisiko sittenkin aidot. Miehen velcrotarralla säädettävät solumuovisandaalit ovat myös todella rumat, kuten rantatossun ekologisessa lokerossa kuuluukin. Toticchion ikkunassa ei ole hintoja, jolla vältetäänkin sellainen ikävä sattumus että sisään tunkee ties mitä persaukista rupusakkia joka ei tunne oikeaa paikkaansa... josta juolahtaa mieleeni Julia Roberts Pretty Womanissa, sekä eräs lecceläinen lastenvaateliike jossa julkesin piipahtaa männäviikolla, kolmen nenänvarttaan pitkin mulkoilevan myyjättären tyrmistykseksi. Ei siellä muita asiakkaita ollutkaan, ellei joku sheikki tahi veronkiertäjä sattumalta pistäydy visiitille. Aidon ostaminen on idean ja brändäyksen tunnustamista, vaikka alkuperäinenkin näyttää kopiolta leikkaussalin välinehuoltotiskikoneessa pestävistä kumikengistä, ja denim on denimiä, osti sitten kolmen euron Livesit, kolmenkympin Levisit (joo, halvalla menee) tai kolmensadan mitkä lie TrendyPradat. Minähän en sinisestä denimistä juuri pidä, tai joo, jonkun muun päällä ehkä, mutta jos joku brändäisi sellaiset farkut jossa lukisi Elanto niin varmasti ostaisin, kun niistä on iät kaikki haaveiltu.

Oranssia

Perjantain toripäivänä täytin lähes-kansalaisvelvollisuuteni hankkimalla rantakengiksi oranssit feikkicrocsit. Samaan tarmonpuuskaan pelastin Rosabellan tuomista aprikoosinpudokkaista pelastettavissa olevat keittämällä niistä hilloa, kiitos kysymästä Fruttapecin voimin. Lyhensin Italiattaren liian pitkän vyön ja ylijäävästä palasesta ompelen vyöt MyDoll-nukelle ja tummaihoiselle MyDoll-kaltaiselle, kunhan ensin saan nukkeneitien kimonot kaava-astetta pidemmälle. Oudon on hiljaista, soitan puolentusinaa kertaa mummolaan mutta kukaan ei vastaa sillä serkukset ovat metsässä maistelemassa ketunleipiä.

Feikkicrocsia äyskärinä käyttänyt Huhtipoika on palannut terassin vesileikeistä ja syö scorranolaista luomuporkkanaa keltaoranssiin kylpytakkiin kääriytyneenä. Pitäisikö siirtyä kannattamaan Hollannin maajoukkuetta?

Kuvassa aidot Crocsit

Peltiä ruttuun

Italian liikenteestä ovat viime päivinä kirjoittaneet sekä Milanon Karkki että Modenan Keksi; meidän perheessämme autoilun saralla on lähes hyvä uutinen että saimme viimeinkin stopin takaa kylkeen yhteystietonsa antaneen ja paikalta pakenemattoman maksumiehen, sen jälkeen kun Sulttaani itse raapi kyljen paikallaan olevaan kohteeseen ja minä sain pysäköidyn auton ovesta, tilanteen dynamiikan jäädessä hatarien todistajanlausuntojen varaan kun olin itse keskittynyt varomaan toiselta suunnalta pakittavaa pakettiautoa. Korjautetaan, ainakin kolmasosa lommoposkesta. Ei kai ovea voi vain puoliksi oikaista ja maalata? Mustaa volkkaria jäi ainakin kahteen kylkisektoriin, joista toisessa oli jo vähän punaista maalia.

Päivittäisten SUV-eukkojen lisäksi olen riidellyt muidenkin kalle kaasujalkojen kanssa; toissapäivänä pysähdyin antamaan tilaa suojatietä pitkin katua ylittäville kahdelle jalankulkijalle sillä seurauksella että takanani ajanut pikkufiat-epeli ohitti minut, melkein ajoi jalankulkijoiden yli ja kaarsi vielä tienposkeen huutamaan pää punaisena miksi pysähdyn keskelle katua noin vain näyttämättä vilkkua. Eilen provinssipääkaupungista palatessa edessämme ajoivat isolla rellulla nuoret sankarit, jotka kaasuttivat valoista maksamatta mahdollisesti pyytämättään osakseen langennutta tuulilasinpesua, sadan metrin päässä heittivät ikkunasta tyhjän muovipullon ja vielä viisi kilometriä edempänä meinasivat ajaa meidät strada statalen reuna-aitaan valuessaan kaistalta toiselle, kuljettajan katsoessa pelkääjän paikalla istuvan kanssasankarin hänelle esittelemää videokännykkämateriaalia.

Laiturilla vilkuttamassa

Äidin pieni lähti tänään maailmalle, mummun kanssa kesälomalle Suomeen. Lähtöpäivään saakka varma asiasta, sitten tuli hieman suru puseroon, lueteltiin mitä kaikkea kivaa voi mummulassa ja serkun luona tehdä, sovittiin että soitellaan skypellä. Marimekon repussa osoitekirjassa ystävien osoitteet, ja osaahan se, lukee, kirjoittaa ja puhuu kahta kieltä. Oranssi vyö, syksyllä ekalle. Äiti ja veljenjunttura tulevat parin viikon kuluttua perässä, mikäli eivät ikävältään siirrä lippuaan aikaisempaan päivämäärään.

Ei tuo koskaan irtaudu äidistä, sanoivat liinassa kannetusta kaksivuotiaasta ja tissiä lutkuttavasta kolmivuotiaasta. Parempi laittaa ne vastasyntyneenä omaan huoneeseen, kaksikuisina päivähoitoon ja teeskennellä infarktia jos ne sitten nelikymppisinä haluavat jo muuttaa kotoa pois ;)

Eurytmiatossut vinossa

Kiirusta pitää. Äidin kurssit alkavat olla paketissa, Italiattaren koulun loppuminen tietää kaikenlaista kevätjuhlaa ja päättäjäisillallista, matkalippujen varaamista, vyökokeita.

Saimme kutsun Tuppulan intelligentsian kanssa miettimään onko toisenlainen koulu mahdollinen. Eipä kai, sillä käytännössä steineri tarkoittaisi yli neljänkymmenen kilometrin koulumatkaa, lähes kahdensadan kuukausimaksua koulussa jota ei ole tunnustettu oppivelvollisuuskoulua vastaavaksi, ts. järjestelyä joka lain edessä vastaisi kotiperuskoulua, sillä oppivelvollisuus ei Italiassakaan tarkoita sitä että lasten olisi pakko mennä kouluun, jos vanhemmat suoriutuvat asiasta toisella lailla. Olisi tietysti noloa olla kommari joka lähettää pentunsa yksityiskouluun, myönteistä kutsun antama varmistus siitä että kuulumme kylän älymystöön. Seuraavana yönä näen puolivalveilla levottomia unia jossa rakennan keskelle punaista peltoa universumin energiavirtojen kanssa harmoniassa olevan saviolkimajan omaa yksityiskouluani varten. Opetusmetodi koostuisi taikinaterapiasta, joogasta ja kasvatusohjelmasta joka ottaa huomioon itse kunkin oppilaan auran värin. Reippaan itseironisesti.

Välipalaksi meemiä

Nappasin Sarilta: muuten elämä on aika tiiviin täynnä tylsää ja aikaavievää lainsanan opiskelua, jota kai ammatissa ajan tasalla pysymiseksi myös kutsutaan. Että nykyään täytyy päivittää tietojaan jatkuvasti, eikä jäädä prekariaatin laakereille - kuulalaakereita kai - lepäämään.

Miten haluat munasi? ...hihhihhiiii (kikatusta)

Kuinka nautit kahvisi/teesi? Mustana.

Suosikkiaamiaisruokasi? Jogurtti, leipä, nutella.

Maapähkinävoi? Takertuu kitalakeen.

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi? Oliiviöjyä ja balsamiviinietikkaa, suolaa tai sitten: kastike jossa edellämainitut, ruokosokeria, mustapippuria ja Dijonin sinappia.

Colaa vai Pepsiä? Colaa.

Laiskottaa, mitä teet? Perunakroketteja ja hevosenlihapullia Giuseppen trattoriasta.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat? Crudo, grana, rucola.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet? Kanaa rosmariiniperunoilla.

Saatko jostain ruuasta hyviä muistoja? Äidin ruuista.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja? Pinaattikeitosta.

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta? Silakkapihvit Mamma Mariasta ja V.I. Leninistä.

Onko olemassa ruokaa josta kieltäytyisit? Ei kai.

Mikä oli lapsena lempiruokasi? Riisi ja munuaiskastike.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat? Ei.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota rakastit, mutta nyt vihaat? Ei.

Lempihedelmäsi ja -vihanneksesi? Veriappelsiini ja munakoiso.

Lempiroskaruokasi? Kinkku-ananas-aurajuustopitsa itähelsinkiläisellä reseptillä.

Lempivälipalasi? Muurarin aamiainen: sämpylä jossa mortadellaa ja kiukkuista provolajuustoa, mielellään oluen kanssa.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja? Ei kai.

Olet dieetillä. Millä ruualla täytät itsesi? Hapankaalilla.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla? Nutellaa.

Miten tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi? Tulisena.

Saako olla jotain juotavaa? Kylmää vettä.

Punaista vai valkoista? Periaatteessa punaista mutta käytännössä usein roseeta.

Lempijälkiruokasi? Sitruunasorbetti, cremè brule.

Täydellinen yömyssy? Albanialainen grappa.

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen

Kuva animaatiosta Mire Bala Kale Hin

Romanien asuntovaunu- ja parakkikylät palavat Napolissa; Italiassa on leimahtanut köyhien sota köyhiä vastaan. Sota tuntuu melkein virallisesti oikeutetulta, sillä mediassa ja vaalipuheissa on toitotettu aikaisemman hallituksen lepsun maahanmuuttopolitiikan seurauksia, peloteltu rikollisuudella, ryöstöillä ja raiskauksilla, puhuttu EU:n ulkopuolisista laittomista maahanmuuttajista mutta myös enenevässä määrin ongelmista Unionin alueelta eräästä tietystä maasta saapuvien erään tiettyyn etniseen vähemmistöön kuuluvien ihmisten maahanmuutossa. Heitä ei haluta, ja tuore hallitus on luvannut tiukentaa otteitaan ikään kuin laissa olisi pienellä painettuna pykälä jonka mukaan EU-maan kansalaisia voitaisiin kohdella eri tavoin riippuen siitä mikä heidän etninen alkuperänsä on. Onko mahdollista että joku fasisminaikainen laki on jäänyt kumoamatta? Yhtä kaikki, lähtömaa tuskin haluaa vähemmistöään takaisin, joukossa on väkeä jonka perään kukaan ei ole kysellyt sitten Jugoslavian hajoamisen, ja kolmasosa Italian romaneista on maan omia kansalaisia joita tuskin voi lähettää mihinkään, ellei sitten sovita taas ulkopuolisen tahon kanssa ns. lopullisesta ratkaisusta.

Antisemitismi ei ole enää poliittisesti korrektia, Alleanza Nazionalen Gianfranco Fini on jo vuosia sitten pessyt kätensä fasismista ja käynyt kippa päässä kumartelemassa holokaustin uhrien muistomerkkiä Jerusalemissa. Juutalaisten joukkotuhosta ei voi puhua liikaa, mutta ehkä siitä silti on puhuttu, on yksinkertaistetty, nähty annafrankit ja schindlerin listat ja siinä sivussa unohdettu natsismin keskeinen ajatus, ei Juutalainen vaan jako meihin ja muihin, herrakansan projektiin kelpaamattomiin, juutalaisiin, mustalaisiin, homoihin, hulluihin, vammaisiin, sekarotuisia lapsia maailmaan laittaneisiin arjalaisnaisiin jotka by the way pakkosteriloitiin etteivät jatkaisi pahoja tapojaan.

Piove, è colpa degli zingari. Samaan aikaan italialaiset nuoret kuristavat, raiskaavat ja heittävät kaivoon alaikäisen tytön, skinit potkivat pitkätukan hengiltä. He tekevät rikoksensa yksilöinä tai ehkä laumana, eivät koko etnisen ryhmänsä edustajina. Camorran sekatyömiehet, alaikäiset tai juuri ja juuri aikuiset pikkurikolliset ryöstelevät hylättyjen hökkelikylien savuavia raunioita; kai sieltä lautasantenni tai pari irtoaa.

Kuvia kodista: Lentonallen päiväunet

Lentonalle Finna näkee unta vallankumouksesta IKEAn lastentuoleista kyhätyssä sängyssä.

Luomua Scorranosta

Asiasta on puhuttu vuositolkulla, että tehdäänkö vai eikö tehdä, pitääkö olla luomua, kuka järjestää, kuinka yksityiskohtaisia tilausten tulisi olla. Lopulta ostosrinki pyörähti käyntiin vaatimattomalla ohjelmalla: ainakin vihanneksia ja hedelmiä, annetaan tuottajan päättää kassin sisällöstä sillä meillehän on oikeastaan yksi lysti, joka tapauksessa viikon ruokalista laaditaan vasta sen jälkeen kun on kaupassa ensin karsittu ostoslistaluonnoksesta tuotteet jotka paikan päällä osoittautuvat nahistuneiksi, ei-ooksi, tolkuttoman kalliiksi tai huomisaamuna saapuviksi. Kerran viikossa kympillä kauden vihanneksia, ja seuraavan viikon tilauspäivänä risut ja ruusut viljelijälle: salaatti hyvää ja rapeaa, perunoita kaivattaisiin. Scorranolainen luomuporkkana maistui scorranolaiselle luomulle.

Tulta ja tuhoa

On aina ilahduttavaa kun postiluukku kolahtaa ja saapuu myöntävä päätös rakennuslupahakemukseen, puoltava lausunto museovirastolta ja sensellaista. Maanantaiaamun kohdalle kalenteriin oli kirjattu lupapaperin hakeminen, sitten viikonloppuna kiiri uutinen että tuhopolttaja on tuikannut tuleen kaupunkisuunnitteluviraston. Motiiveista voisi kirjoittaa dekkarin, vaikka kaikki tähän asti esitetty on fiktiota niin kauan kuin toisin todistetaan. Kaavoittamisessa ja rakennusluvissa pelataan isoilla panoksilla. Upean Portoselvaggion rakennusmaaksi kaavoittamista vastustanut Renata Fonte maksoi rohkeudesta hengellään vuonna 1984.

Uusfasismia

Uusfasisteiksi itsensä mieltävät huonotapaiset räkänokat ovat käyneet spraymaalilla töhertelemässä kelttiristejä itsensä Ducen kansan toivoille rakennuttaman opinahjon melko tuoreeltaan peruskorjattuun julkisivuun. Tahattoman koomista, ja huvitan itseäni kuvittelemalla miten räkänokat oltaisiin vanhoina hyvinä aikoina teloitettu koulun edessä paraatikentällä, lauantaisulkeisia pitävien balillapukuisten fasistinversojen iloksi ja ylösrakentamiseksi.

En ole natsi

Sain tämän prenikan, muunnetussa kansainvälisessä asussaan, Keksin Sarilta.

Se tarkoittaa: Merkkiä jaetaan "kaikille sen ansainneille nettiskribenteille", niin kuin merkin lanseerannut Jack Honest sitä esittelee. Määritelmä "en ole natsi" tarkoittaa, että merkin kantaja vastustaa kaikenlaista syrjintää ja sortoa; edistää toimillaan tasa-arvoa ja erilaisuuden hyväksymistä.

Natsismi, fasismi ja rasismi eivät ole aivan synonyymeja, vaikka jos natsismista ottaa rotuopit pois niin ohkaiseksi jää kirja, jääkö muuta kuin kiiltävät sotilassaappaat ja pompöösia arkkitehtuuria? Rasismi kuuluu niihin ilmiöihin joita on hyvä ymmärtää mutta ainakin minulle ihan mahdotonta hyväksyä, ja koska en ole edes sataprosenttisesti väkivallan vastustaja, saatan jopa myhäillä vahingoniloisesti jos jossakin joku uusnatsi tai skininnilkki on saanut nekkuunsa.

Laitan prenikan eteenpäin monikulttuurisista liitoista kirjoittavalle RVC:lle ja Milanon Karkille jota on pyydetty ennakkoluulojen vastaiseen savottaan ihan kylän papin toimesta. Lisäksi lupaan jatkossakin edistää erilaisuuden hyväksyntää, en juuri tänään kirjallisessa muodossa sillä Huhtipojan päiväunet taitavat olla loppusuorallaan ja kohta saapuvat koulun kansantanssiharjoituksista myös Italiatar ja Albaanitar.

Mieru

Jatkoin mavron makustelemista suussani, kunnes mieleeni muistui toinenkin siitä johtuva sana: mieru. Sana merkitsee Tuppulan murteessa viiniä, ja kuten nimestä voi päätellä, se ei oletusarvoisesti ole valkoista.

Mustaa nahkaa

En ole noin kahteen vuosikymmeneen ostanut vyötä, mutta uuden hankinta tuli eteen kun entinen on lyhyt vyötäisille, saati sitten lanteille, muoti on nyt tämä ja minkäs voit. Itse tekeminen on vallitsevassa tilanteessa hiukan liian kunnianhimoinen hanke, pätee sekä vyöhön että housuihin, housunlahkeiden lyhentäminen onnistui juuri ja juuri vaikka sitten saikin lasketella superstradaa docmartens konehuoneen puolella että se varttitunti saatiin kurottua kiinni. Ei auta kuin tarkkailla vyömarkkinoita; provinssipääkaupungin näyteikkunassa roikkuu joitakin hienoja kappaleita mutta niissä on ainakin yksi nolla enemmän kuin torivöissä, eikä seitsemänkympin vyötä voi ostaa kolmen euron housuja varten. Perjantaina torille. Valisen mavrojen, kuten kreikkalainen sanoisi, myyntipöydältä teevadin kokoisten solkien, niittien ja strassien joukosta hillityimmän vaihtoehdon jossa kolmen millin vahvuisen muovieläimen vuodan päälle on liimattu millin paksuinen nahkaeläimen nahka. Saanee kelvata, ja oikeastaan tunnen itseni pukeutuneeksi. Vyötetyksi.

Mavro, moro, mauri. Sanan etymologia on kreikkalainen adjektiivi, Moro on käypä sukunimi Italiassa, ja tunnemme myös muutaman Negron. Pitäisikö sukunimi muuttaa poliittisesti korrektiin versioon Di Colore? Moro ja Negro johtavat juurensa tummahipiäisestä esi-isästä. Tuppulassa yleisiä alkuperään viittaavia sukunimiä ovat Greco ja Albanese, ja koska naapurikansat ovat edelleenkin läsnä ja lähellä joutuu puheessa usein täsmentämään oliko henkilö albanese di nazionalità vai Albanese di cognome. Virolainen, Karjalainen, Venäläinen, Ruotsalainen, Hämäläinen, Savolainen, Lappalainen.

Työn juhlaa, työtä ja juhlaa

Vapun viettäminen, siis vappuaatto, ei ole koskaan oikein napannut vaikka perinteiden velvoittamana olenkin raahautunut kerran jos toisenkin tupsulakki päässä juomaan viinaa, ja lapsena tietysti Mäntymäelle, mutta se on vapunpäivä eli työn ja työläisten juhla. Juhlapyhien pakkohauskasta kumpuaa muistikuva viattomilla lapsensilmillä ihmettelemästäni farkkuasuisesta nuorukaisesta oksentamassa tennareilleen nojaten koivuun pitkän kontulalaisen lamellitalon pihalla, vai oliko se mänty, ja yhtä kaikki juhlinnan kaava sopii myös juhannukseen.

Aioin tehdä rosetteja, sitten toukokuun ensimmäinen tuli yllättäen, kaupat olivat kiinni, maito lopussa, kakarat kotona keskellä viikkoa, raikolmosella pidettiin puhetta työtapaturmissa kuolleiden muistolle. Juhlayleisössä istuvat lesket, orvot ja uhrien vanhemmat puristivat kädessä kuolleitten omaisten kuvia. Kuvittelin vapun poistetuksi kalenterista nyt kun Italia on vapautunut kommunismista, mutta perustuslain ensimmäisen artiklan mukaan työ on tasavallan perusta. Italiassa kuolee työtapaturmissa vuosittain noin 1300 henkeä, ja koska aihe on viime aikoina ollut paljon esillä mediassa, luulevat monet että tapaturmien määrä olisi kasvussa. Ehei. Tapaturmien määrän lasku on pysähtynyt tai hidastunut.

Yksittäisistä aloista vaarallisin on rakennusala, ja kun syyllisiä etsitään tulee mieleen niitä melkoinen liuta: miesvaltaisella alalla painaa nuorten miesten oletettu kuolemattomuus ainakin kolmenkymmenen vuoden ikään asti, ja siitä vanhemmilla vaikuttavat vakiintuneet käytännöt eli näin ollaan ennenkin tehty, eikä koskaan ole käynyt mitäääääää... Apumiehiä otetaan pystymetsästä, kukaan ei välttämättä tarkasta onko turvavöitä tai osataanko niitä edes käyttää oikein, työtähän ne tunnetusti hidastavat ja kun urakka kusee... Kottikärryn päälle pystytetyt tikkaat tunnetaan Suomessakin, tee-se-itse -miesten menehtyminen kirjataan kotitapaturmiin ellei peräti alkoholikuolemiin.

Ei sen kummempaa juhlistamista, siis, pääsimme sentään kahden perheen voimin kävelylle rantapaikkaan ja jäätelölle keskelle ei-mitään rakennettuun parkkipaikkojen, suihkulähteiden ja liukumäkien ympäröimään lapsiperhemagneettiin. Rosabella on saanut miehensä takaisin, Karpaattien Karpaasille löytyi kesätyöpaikka maakunnasta.

Koulutiellä

Sirokko kirjoitti hauskan postauksen liikennemerkeistä eri maissa, ja niin vain minäkin oitis tarkistamaan mikä on meno italialaisessa merkissä, yhtä kiire kouluun kuin algerialaislapsillakin. Pojalla taitaa olla polvihousut.

Italiatarta tyrmistyttää kovin Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan loppukohtaus jossa Heinähattu kulkee yksin reppu selässä maantienpiennarta kouluun. Tuppulassa käytäntö on se että vanhempi, yleensä äiti mutta monesti myös nonna, saattaa, useimmiten autolla, mahdollisuuksien puitteissa niin että autolla pääsee koulurakennuksen kynnykselle asti. Autoja onkin sitten koulun alkamis- ja sulkemisaikana puussa ja maassa, toisessa ja kolmannessa rivissä. Kadunylitys on turvattu suojatietä valvovalla poliisilla. Kuulopuheiden mukaan jonkun alaluokkalaisen vanhemmat oli asetettu syytteeseen siitä että lapsi oli lähetetty yksin koulutielle. Viisivuotias Italiatar on varmasti vielä pieni, mutta päätöstä siitä milloin olisi oikea aika, edeltänee sosiaaliviranomaisten ja asianajajan konsultointi.

Pormestari on yllättäen tiputtanut lehdistölle kissanristiäisissä lausunnon, että vanhakaupunki suljettaisiin autoliikenteeltä syyskuussa. Odotamme sanan toteenpanoa kuin kuuta nousevaa.

Arkitehdin synttärikakku

Kaikenlaisia juttuja voi kokeilla kerran, mutta jos saman tekee toistamiseen tulee siitä pahe tai perinne; juuri näin on päässyt käymään syntymäpäiväkakun kanssa. Perinteen olisi säilyäkseen hyvä löytää jonkinlaista tukea tai vastinetta ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa, tarkoittaa sitä että saa olla aika masokisti jos vuodesta toiseen näkee hirveästi vaivaa lanttulaatikon tai mämmin eteen, eikä kukaan muu ymmärrä miksi. Mutta että mansikkakakkua huhtikuussa, mikäpä ettei?

Todistettavasti ensimmäinen mansikkakakku tarjoiltiin vieraille Pescarassa vuonna 1998, ja kakun reseptistä on jäljellä vain hajanaisia todistajalausuntoja, joita voi käydä tivaamassa ympäri maailmaa hajaantuneilta läsnäolijoilta Tuppulassa, Tokiossa, Jerusalemissa, Ateenassa, Milanossa, eri puolilla Abruzzon aluetta.

Edellisenä iltana tehdään sokerikakkupohja, pestään ja lajitellaan mansikat täyte- ja julkisivumansikoihin. Täytemansikat pilkotaan, sokeroidaan ja jätetään marinoitumaan sitruunamehuun. Sokerikakkupohjaksi kelpaa mikä tahansa koulun köksänkirjan resepti, itse käytän kaavaa saman verran kutakin, eli mittaan rikotut munat litran mitassa. Vehnäjauhoja, noin kolmannes perunajauhoa, sokerista puolet tulee sieltä tölkistä jossa vaniljatankojani säilytän, ja varmuuden vuoksi laitan Pan di Angelin leivinjauhetta vastaavaa.

Seuraavana aamuna kakku leikataan kolmeen kerrokseen, mansikat valutetaan, sekoitetaan jogurttiin, kostutetaan kakku mansikkaliemellä jota tarvittaessa jatketaan sokerivedellä ja sitruunamehulla. Jogurttina olen käyttänyt yleensä bianco mulleria tai kilpailevaa etelätirolilaista merkkiä. Kostutettu ja täytetty kakku saa olla jääkaapissa viime hetkiin, jonka jälkeen se kuorrutetaan kermavaahdolla ja koristellaan julkisivumansikoilla.