Näytetään tekstit, joissa on tunniste muoti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muoti. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, kesäkuuta 24, 2008

Ekolokerointia

Feikkicrocsien kuvia etsiessäni piipahdin yhdessä jos toisessa trendiblogissa, jossa ilmiölle alkoi löytyä metatasoa. “You’re no one til someone copies you”, julistavat, mutta siitä huolimatta Tuppulassa on päässyt käymään niin että feikkarit ovat rantautuneet kylään ennen merkkituotetta, ja yllättävän syviin kansan riveihin, kuten linnanpuutarhan kupeessa vanhankaupungin laidalla sijaitsevaan Premion myymälään, jonka pääasiallisia myyntiartikkeleita ovat kumisaappaat, kammesta veivattavat pastakoneet ja lihamyllyt sekä niiden lisävarusteet kuten tomaattisalsasuutin ja makkaran valmistamiseen käytettävä sarvi, patenttikorkilliset lasipullot, umpiotölkit, oliiviöljykanisterit viiden litran pienperhekoosta ylöspäin. Feikkarit ovat arvatenkin löytäneet oman ekologisen lokeronsa, kuten tarhasta karanneet luonnonvaraisen vesikon syrjäyttäneet minkit tai Meksikosta alun alkaen tuotu viikunaopuntia, eikä Premion myymälän keskivertoasiakkaalla välttämättä edes juolahda mielessä että on hankkimassa itselleen feikkiversiota jostakin elämää suuremmasta, kunhan ostaa perheelle uudet rumat muovikengät rannalle niinkuin on joka vuosi tapana tehdä entisten hajottua tai jäätyä pieniksi. Kalliorantaa suosiva tarvitsee rantatossua koska aaltojen rosoiseksi kuluttama kalkkikivi pistelee ja veden alla voi astua merisiiliin, hiekkarantaperheet suojaavat jalkansa paitsi polttavalta hiekalta myös ns. sattumilta. Tässä tapauksessa en järin itke syrjäytyvien lajien perään, ne läpinäkyvät kovahkosta muovista tehdyt sandaalit eivät koskaan pysyneet lasten jaloissa alkuitkua pidempään, kun taas feikkareita käyttävät mielellään ja vielä omasta aloitteesta, mikä onkin aika paljon sukkiin ja jalkineisiin epäluuloisesti suhtautuvalta jälkikasvultani.

Olen nähnyt aidot crocsit provinssipääkaupungin kauppagalleriassa, arkkitehtiliiton vieressä sijaitsevan Toticchio Tennissportin näyteikkunassa. Mutta minä olenkin kiertänyt maailmaa. Liikkeen nimi juontaa juurensa kahdeksankymmentäluvulle, sillä kuka enää pelaa tennistä? Meillä oli ala-asteen luokalla useampiakin, Tammisalon tenniksenpelaajat, sanottiin, sillä se rimmasi Marjaniemeä paremmin, ja ryhmänmuodostuksessa oli kovin tarkkaa minkälainen krokotiili kenelläkin oli taskun päällä. Haistatin pitkät koko porukalle, olin punk ja ikihippi vieläkin, vaihdatin napit serkuilta perityistä MicMacin housuista enkä kovin mielelläni ole muiden nimikirjaimia päälläni kantanut. Elokuvasta Paluu tulevaisuuteen, muistinvaraisesti siteerattuna: Hän nukkuu. Mikä hänen nimensä mahtaa olla? - Calvin Klein; se on kirjailtu hänen alushousuihinsa. Katselen näyteikkunaa enkä kuollaksenikaan muista onko minulla joskus ollut aidot Conversit; ne muistuttavat minua jostakin jotka tuskin kuitenkaan olivat Elannon kenkäkaupan BeFreet, sillä BeFreessä ei ollut tähteä.

Pohdimme miehen kanssa ovatko aidot crocsit feikkejä paremmat, ja jos ovat niin ovatko kymmenkertaisesti niinkuin hinta. Mies on perheessä ainoa joka ei vielä ole hankkinut feikkareita, ei osaa päättää väriä, tai sitä haluaisiko sittenkin aidot. Miehen velcrotarralla säädettävät solumuovisandaalit ovat myös todella rumat, kuten rantatossun ekologisessa lokerossa kuuluukin. Toticchion ikkunassa ei ole hintoja, jolla vältetäänkin sellainen ikävä sattumus että sisään tunkee ties mitä persaukista rupusakkia joka ei tunne oikeaa paikkaansa... josta juolahtaa mieleeni Julia Roberts Pretty Womanissa, sekä eräs lecceläinen lastenvaateliike jossa julkesin piipahtaa männäviikolla, kolmen nenänvarttaan pitkin mulkoilevan myyjättären tyrmistykseksi. Ei siellä muita asiakkaita ollutkaan, ellei joku sheikki tahi veronkiertäjä sattumalta pistäydy visiitille. Aidon ostaminen on idean ja brändäyksen tunnustamista, vaikka alkuperäinenkin näyttää kopiolta leikkaussalin välinehuoltotiskikoneessa pestävistä kumikengistä, ja denim on denimiä, osti sitten kolmen euron Livesit, kolmenkympin Levisit (joo, halvalla menee) tai kolmensadan mitkä lie TrendyPradat. Minähän en sinisestä denimistä juuri pidä, tai joo, jonkun muun päällä ehkä, mutta jos joku brändäisi sellaiset farkut jossa lukisi Elanto niin varmasti ostaisin, kun niistä on iät kaikki haaveiltu.

tiistaina, toukokuuta 06, 2008

Mustaa nahkaa

En ole noin kahteen vuosikymmeneen ostanut vyötä, mutta uuden hankinta tuli eteen kun entinen on lyhyt vyötäisille, saati sitten lanteille, muoti on nyt tämä ja minkäs voit. Itse tekeminen on vallitsevassa tilanteessa hiukan liian kunnianhimoinen hanke, pätee sekä vyöhön että housuihin, housunlahkeiden lyhentäminen onnistui juuri ja juuri vaikka sitten saikin lasketella superstradaa docmartens konehuoneen puolella että se varttitunti saatiin kurottua kiinni. Ei auta kuin tarkkailla vyömarkkinoita; provinssipääkaupungin näyteikkunassa roikkuu joitakin hienoja kappaleita mutta niissä on ainakin yksi nolla enemmän kuin torivöissä, eikä seitsemänkympin vyötä voi ostaa kolmen euron housuja varten. Perjantaina torille. Valisen mavrojen, kuten kreikkalainen sanoisi, myyntipöydältä teevadin kokoisten solkien, niittien ja strassien joukosta hillityimmän vaihtoehdon jossa kolmen millin vahvuisen muovieläimen vuodan päälle on liimattu millin paksuinen nahkaeläimen nahka. Saanee kelvata, ja oikeastaan tunnen itseni pukeutuneeksi. Vyötetyksi.

Mavro, moro, mauri. Sanan etymologia on kreikkalainen adjektiivi, Moro on käypä sukunimi Italiassa, ja tunnemme myös muutaman Negron. Pitäisikö sukunimi muuttaa poliittisesti korrektiin versioon Di Colore? Moro ja Negro johtavat juurensa tummahipiäisestä esi-isästä. Tuppulassa yleisiä alkuperään viittaavia sukunimiä ovat Greco ja Albanese, ja koska naapurikansat ovat edelleenkin läsnä ja lähellä joutuu puheessa usein täsmentämään oliko henkilö albanese di nazionalità vai Albanese di cognome. Virolainen, Karjalainen, Venäläinen, Ruotsalainen, Hämäläinen, Savolainen, Lappalainen.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Talvimuotia Italiasta

Kun nuo talvirytkyt nyt on vedetty esiin säilöstä, niin...

En voi suin surminkaan väittää olevani muodikas ihminen, tyylikkäästäkään en menisi sanomaan, mutta aivan varmasti minulla on oma tyylini. Käytännössä se tarkoittaa sitä että uutta vaatetta ei sivullinen välttämättä huomaa, koska se on johdonmukaisesti samanoloinen aiempien rytkyjen kanssa. Jo pienenä ilmaisin erimielisyyteni mikäli äiti halusi pukea minut hörhelöihin. Tarkistin yksittäispakattujen lastenlaastarien värin valoa vasten, jotta ne sopisivat sävyltään vaatteisiin. Mihin on kadonnut turhamainen pikkutyttö? Ihan pohjimmiltani olen edelleenkin silkkikalsarityyppiä.

Tällä hetkellä vaatekaapin tila on katastrofaalinen, uutta tarvittaisiin mutta rahaa ei juuri nyt ole. Shoppailua vaikeuttaa osaltaan Tuppukylän kysyntää vastaava tarjonta: voin vakuuttaa että puheet Italian keskiluokan katoamisesta ovat totta, ja vaatekaupassa se tarkoittaa joko kalliita merkkivaatteita jotka saattavat olla laadukkaitakin, tai halpaa ja näyttävää paljettifarkkua. Egoni ei tarvitse pönkäkseen D&G:n nimikirjaimia tavalliseen mustaan t-paitaan. Itse voisi ommella, mutta kangaskaupan valikoima kallistuu huonon ja kiiltävän puolelle. Neulomisesta nyt puhumattakaan, sillä parhaissakin langoissa on puolet akryylia.

Laatuun kannattaa sijoittaa, sillä köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa. Sanon minä, jalassani polvista ratkenneet mustat torifarkut, jotka olen kloritella roiskinut läikikkääksi. Parempi neljääkymmentä lähestyvä post-punk kuin glitter.