Peltiä ruttuun

Italian liikenteestä ovat viime päivinä kirjoittaneet sekä Milanon Karkki että Modenan Keksi; meidän perheessämme autoilun saralla on lähes hyvä uutinen että saimme viimeinkin stopin takaa kylkeen yhteystietonsa antaneen ja paikalta pakenemattoman maksumiehen, sen jälkeen kun Sulttaani itse raapi kyljen paikallaan olevaan kohteeseen ja minä sain pysäköidyn auton ovesta, tilanteen dynamiikan jäädessä hatarien todistajanlausuntojen varaan kun olin itse keskittynyt varomaan toiselta suunnalta pakittavaa pakettiautoa. Korjautetaan, ainakin kolmasosa lommoposkesta. Ei kai ovea voi vain puoliksi oikaista ja maalata? Mustaa volkkaria jäi ainakin kahteen kylkisektoriin, joista toisessa oli jo vähän punaista maalia.

Päivittäisten SUV-eukkojen lisäksi olen riidellyt muidenkin kalle kaasujalkojen kanssa; toissapäivänä pysähdyin antamaan tilaa suojatietä pitkin katua ylittäville kahdelle jalankulkijalle sillä seurauksella että takanani ajanut pikkufiat-epeli ohitti minut, melkein ajoi jalankulkijoiden yli ja kaarsi vielä tienposkeen huutamaan pää punaisena miksi pysähdyn keskelle katua noin vain näyttämättä vilkkua. Eilen provinssipääkaupungista palatessa edessämme ajoivat isolla rellulla nuoret sankarit, jotka kaasuttivat valoista maksamatta mahdollisesti pyytämättään osakseen langennutta tuulilasinpesua, sadan metrin päässä heittivät ikkunasta tyhjän muovipullon ja vielä viisi kilometriä edempänä meinasivat ajaa meidät strada statalen reuna-aitaan valuessaan kaistalta toiselle, kuljettajan katsoessa pelkääjän paikalla istuvan kanssasankarin hänelle esittelemää videokännykkämateriaalia.

Ornitologiaa

Eilen auringonlaskun aikaan kuraisia lastenrattaita terassilla pestessämme teimme ensimmäisen havainnon pääskysten paluusta.

Vituttavi on nähty muutamaan otteeseen, lauantaina Sulttaanin kolhiessa autonkyljen vanhankaupungin tiukassa mutkassa leveästi pysäköidyn peltilehmän nurkkaan. Kieltäydyn tuntemasta elämää suurempaa tuskaa pellin ja muovin takia, mutta olin juuri edellisenä iltana käyttänyt auton pesulassa, ja nyt immeiset katsovat minua ja autoani sillä naamalla että siinä se nähdään, akka ratissa. Joko se jää ruttuun tai sitten pitää kaivaa kuvetta.

Tänä aamuna studiolle saapuessa monitori tervehti minua iloisella no signal -viestillä eikä uudelleenkäynnistäminen ja piuhojen tarkastaminen ratkaissut ongelmaa. Onneksi voin hakea läppärin kotoa, eikä sinne ole edes pitkä matka, mutta pidemmän päälle tämäkin onkelma huutaa euromääräistä ratkaisua. Prkl.

***

Tarkemmin asiaa liikenteessä pohtien tuli sittenkin mieleen edullisempi hoito lommoposkelle, eli täytyisi ottaa joku hätähousu kylkeen kolmion takaa oikealta. Tarjokkaita olisi, sopivia risteyksiä tarkkaillaan :)

Liikennekulttuuria

Käsi pystyyn ne, joiden mielestä kiellettyyn ajosuuntaan saa ajaa pakittaen (nostaa käden)...

Italian liikenteessä on syytä olla tarkkaavainen, erityisen varovainen jos on väärässä mutta riittävän varovainen silloinkin kun on oikeassa. Etuajo-oikeus ei takoita päälleajovelvollisuutta ja yksisuuntaisella tiellä on toki syytä varoa niitä jotka tulevat väärään suuntaan, pakittaen tai nokka edellä. Puhumattakaan ettei kadun ajosuuntaa tietöiden sunmuiden uudistuvien liikennesuunnitelmien takia muutettaessa liikennemerkkejä välttämättä muisteta vaihtaa molemmissa päissä katua, ainakaan täällä Tuppulassa. Mummot Topolinolla ja papparaiset Apella noudattavat kuusikymmentäluvulla vallinneita ajosuuntia; samassa sopassa ovat lisähöysteenä polkupyörät, mopot, kissat, koirat, iloista anarkiaa toteuttavat jalankulkijat, kadulla palloa potkivat viimeiset mohikaanit. Lasten katuleikki on katoavaa kansanperinnettä, sillä autoja, pysäköityjä ja liikkeessä olevia, on yksinkertaisesti liikaa.

Saxo

Monissa Italian kaupungeissa tavaksi tulleen autottoman sunnuntain sijaan olemme viettäneet autotonta maaliskuuta; Tuppukylässä ja varsinkin tuppukylien välisessä liikenteessä se ei ole täysin mahdollista, mutta onneksi pakollisiin ajoihin olemme saaneet lainaksi kärryn, vuoroin Huhtipojan kummitädiltä Puutaheinäämaisterilta, vuoroin eräältä kollegaltamme jota myös Kaupungin Pisimmäksi Palmuksi kutsutaan. Puolipäiväauto on vastannut tarpeitamme melko mukavasti, ja lisäksi olemme hyödyntäneet ajopelin luovutukset lounastamalla tai illallistamalla yhdessä.

Perjantai-iltana, karatesalilta ja nonnan luota palatessa olen irrottamassa kuopusta normit täyttävästä turvaistuimesta, kun kuulen ruttaantuvan pellin rusahduksen selkäni takaa. Kuten kiireisillä ja hermostuneilla autoilijoilla on tapana, tämä pienisylinterisellä kauppakassilla ajeleva keski-ikäinen mies, vakuuttuneena siitä että mahtuu sujahtamaan kapealla kadulla avoimen oven ja vastapäisen seinän välistä, on kääntänyt laina-automme takaoven koirankorvalle. Pysähtyy arvioimaan oman autonsa vauriot, ja kuten kahden lapsen ja kauppakassin kanssa kadulla seisovalle naiselle on tapana vahvemman oikeudella puhua, syyttää minua siitä että olin avannut oven yhtäkkiä, nousee autoonsa ja häipyy. Pistän muistiin rekkarin.

Käyn poliisiasemalla, jossa minulle selviää että syytettä on lähes turha nostaa ellei ole tullut henkilövahinkoja, vakuutusyhtiössä on minun sanani hänen sanaansa vastaan, peltivahinkojen maksu puoliksi molempien osapuolten vakuutuksesta, bonusten menettäminen. Päätän maksaa omasta pussistani, mutta tarkkailen yhä piazzalle pysäköiviä autoja toivoen että tapaisin sedän uudelleen. Haluaisin kysyä olisiko hän poistunut paikalta samaan tapaan jos auton alle olisi jäänyt seinän viereen odottamaan komennettu esikoinen, ja olenko minä ollut yksinkertaisesti typerä maksaessani aiheuttamani vauriot paikallaan olleita kohteita kolhittuani? Parasta nostaa kytkintä ja toivoa ettei kukaan näe rekisteriä, ja vaikka näkeekin niin väliäkö hällä? Seuraavalla kerralla kurkotan kättä niin että pääsen ensiapuasemalle ja korvausrahoja perimään, ammun renkaat puhki luparalla että naapuruston miehillä on aikaa tulla baarista leipomaan epäkunnioittavasti käyttäytyneen öykkärin turpavärkkiä, tervetuloa sivistyneeseen rinnakkaiseloon?

Fino de la Fiesta

Eilen sitten tapahtui se mitä tapahtuvaksi odotettiin, eli kytkinvaijeri ja muu siihen liittyvä romurauta sanoivat itsensä irti. Starttimoottori kesti loppuun asti. Autoton kuukausi Tuppukylässä edellyttää tasapainoilua ja julkisen liikenteen puuttuessa ystävien apua. Puoluesihteeri poimi tienposkesta viiden litran oliiviöljytanikkaa kantavan Sulttaanin. Milanoon lähtevä kollega jättää Sitikkansa päivähoitoon viikoksi.

Naistenpäivää juhlisti marokkolainen sitruunakana ja illan loppunumerona Sulttaani imuroi syöttötuolista heittoetäisyyden säteelle levinneen couscousin. Parempi kuin miesstrippari, tuumimme, ja tällaistahan katselisi vaikka joka ilta.

Autokaupassa III

Arkitehdin nyrkkisääntö: kahdesta noin samanhintaisesta ja toiminnoiltaan toisiaan vastaavasta tuotteesta kannattaa yleensä ostaa japanilainen.

Uusi perheenjäsen saapuu noin kahden kuukauden kuluttua, sitä odotellessa maanittelemme Fiestan starttimoottoria kestämään. Resistere, resistere...

Autokaupassa II

Olemme päässeet autonhankinnassa jo niin hyvään pisteeseen että tiedämme mitä emme halua: pois liian pienet, liian suuret, kolmioviset, isoruokaiset. Loppupelissä vertailemme kahta suosikkia jotka ovat lähes tasoissa törmäystesteissä ja autolehtien vertailussa, hinnassakaan ei suuren suurta eroa. Sulttaani on tartuttanut minuun päättämättömyytensä, ja takerrumme pikkuseikkoihin kuten vaihdekepin nuppiin ja autokauppiaiden puhetyyliin: Fordin Anthony puhuttelee Sulttaania tuttavallisesti ja välimerkinomaisesti etunimellä, kuten autokauppiaiden kurssilla lie opetettu, Citroënin Gabriele on päättänyt ettei hinnasta tingitä enää euroakaan ja metallimaalin kahdensadan euron lisällä ylittänyt kipukynnyksen. Ja minkäs värisen auton herrasväki sitten haluaa? Ottakaa musta, se on halvempi ja elegantti - Aina likainen. - Eihän se ole kahdestasadasta eurosta kiinni. Uudet autot haisevat muovilta, ja kaikki, no, lähes kaikki autot ovat vanhoja ja rumia kymmenen vuoden kuluttua. Alamme ärtyä muovilistoista jotka kaksi vuotta sitten olivat mustia, viime vuonna korin värisiä ja uusimmissa kromattuja. Yritämme jälleen karsia inhokkeja: no ei ainakaan sinistä, ja vihreä sopii ainoastaan Miniin. Hieno tumma brittivihreä. Valkoinen - ei, alumiininharmaa - tylsä, punainen - taas? C3 on typerän pyöreä ja Fiesta ärsyttävän kulmikas. Autokauppiaat ovat järjestään kategoriana ärsyttäviä, paitsi tietty Automies joka luottamuksellisesti kertoo kaikkien autojen olevan paskoja, ja neuvoo valitsemaan kahdesta paskasta pienemmän.

Selitykseni päättämättömyydellemme on se, ettemme todellisuudessa pidä autoista. Niin sen täytyy olla.

Autokaupassa

Perheen peltilehmä vetää viimeisiään, tai odottaa suurta remonttia joka ajopelin arvon huomioiden tuskin kannattaa: akku latautuu juuri sen verran mikä riittää starttimoottorin pyörittämiseen, ja mikä tahansa ylimääräinen sähkönkulutus kuten takaasin vastusten pitäminen päällä aiheuttaa sen että seuraavassa startissa työnnetään. Toinen pakkivaloista ei toimi, kytkinvaijeri on löystynyt, pakoputki on vähän poikki, pulunkakka on syövyttänyt maalin. Kori on klommoinen joskaan ei ruostunut, ja sivupeilit on menetetty kovassa pelissä jo vuosia sitten. Italialaista tarinassa on se, että auto läpäisi katsastuksen ilmankin. Renkaat on vaihdettu vuosi sitten, moottori periaatteessa ok. Uuteen Euro4:n vaihtaessa saisi 800€ tapporahaa ja 3 vuoden helpotuksen autoverosta, oh, mikä oiva täky!

Yleensä pyrin hoitamaan asiani jalan, kaupunginmuurin sisäpuolella tai sen välittömässä tuntumassa, mutta tyttären karate ja erilaiset joulujuhla/karnevaalikeikat kangaskaupassa edellyttävät samoilua asutuksen laidoilla, siellä missä omakotitalot vaihtuvat teollisuusalueeseen, oliivipöpelikköön ja autokauppoihin. Tavallinen lähtöproseduuri noudattaa seuraavaa kaavaa: ujuttaudun lapsi liinassa auton ja seinän väliin, avaan pelkääjänpuoleisen oven, laitan vauvan takapenkille turvaistuimeen, kurottaudun avaamaan kuljettajanpuoleisen oven sisäpuolelta sillä se ei aukea avaimella eikä nyt edes ilman avainta kun kahva irtosi. Toinen etupenkeistä kallistuu ainoastaan niin että vetää taikavaijerista samanaikaisesti kun työntää namikkaa: istutan Italiattaren veljen viereen omaan istuinkorokkeeseensa ja vöihin, istun ratin taakse, käännän avainta sytyttämättä valoja, kutsun kellosepän työntämään. Kotiportin edessä viettää onneksi loiva alamäki.

Harvassa perheessä vaimoa pyydetään päättämään autohankinnassa; olen imarreltu luottamuksesta, ja samanaikaisesti vilpittömän hämilläni siitä että joku voi kaivata minun neuvojani autoasioissa. Luki se eilen parturissa autolehteä, ja oli aidon innostunut uudesta miehisestä smalltalk-aiheesta. Kun ei sitä kiinnosta potkupallokaan, eikä aina voi puhua politiikasta, hardwaresta ja softwaresta.

Tekisi mieli viisiovista, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, sivupeilejä mikäettei. Urbanistiikka asettaa rajansa peltilehmän mitoitukselle. Silkkikalsarityttönä ymmärrän nahkaverhoillun ohjauspyörän ja vaihdekepin nupin aiheuttaman taktiilisen mielihyvän, mutta jos alan höpistä niistä tositarkoituksella, olen viettänyt liikaa aikaa autosivuilla.

Enkelinsiipien havinaa

Eiliset enkelinsiipi- ja kaaputalkoot tarjosivat viimeinkin tilaisuuden pelastavalle enkelille, avuliaalle tuntemattomalle, kun opettajattaren sivubisneksenään pyörittämän kerhokeskuksen eteen parkkeeratessani sytytin ajovalot sammuttamisen asemesta (en varta vasten ollut sytyttänyt niitä, koska se ei Italiassa taajamassa ole välttämätöntä), arvattavin seurauksin. Useamman tunnin neula- ja lankasulkeisten jälkeen peltoon päättyvää pimeää laitakaupungin katua hiipuvilla lyhdyillään valaiseva pulunkakkima Fiesta ei ollut mieltä ylentävä näky; olimme toki aika säälittäviä naapurin albaanirouvan, jälkikasvun ja mahani kanssa, ja rotevahko enkelikin lehahti paikalle. Mikäli en ole seonnut laskuissa, olen taivutellut kuluneella viikolla kahden millin rautalangasta 23 paria enkelinsiiven raameja. Kuvia luvassa.

Pikkuautoilua 2

Vanhassa keskustassa ei ole jalkakäytäviä saati tilaa niille, keskiaikainen kaupunkisuunnittelija ei sattuneesta syystä ajatellut asiaa sen enempää. Kävelemme siis keskellä katua, ja asia on muodostunut lapsentahtisuuteni suurimmaksi kompastuskiveksi: äitiä kädestä, äitiä kädestä niin kuin olisi jo, äitiä kädestä nyt tai saat korvillesi. Hetkenkin tarkkaamattomuus voi koitua kohtalokkaaksi kun kiiltävää Mercedestään peruuttava ei näe taustapeilistään metrin mittaista; jatkuvassa valmiustilassa eläminen lyhentää pinnaa. Välinpitämättömimpiä ovat nuoret miehet, jotka liian suurella tilannenopeudella autostereota huudattaen videokännykkään puhuen tupakka suussa omistavat katutilan seinästä seinään, mutta tällä rintamalla sukupuolten tasa-arvo on ottamassa jättiläismäisiä askeleita eteenpäin Tuppukylässäkin. Auton alle jäävästä kaksitoistakiloisesta kuuluu konepeltiin mätkähtäessään samanlainen vaimea jymähdys kuin keskikokoisesta koirasta, olettaisin. Kärsin ehkä liian vilkkaasta mielikuvituksesta mutta en ole ainoa joka näkee samanlaisia painajaisia, ja monet pienten lasten vanhemmat siirtyvätkin mielummin tarhaan tai ruokakauppaan autolla. Kun kerran autoon on lastauduttu, voi yhtä hyvin ajaa ostoksille kaukaisempaan hypermarkettiin: lyhyellä tähtäimellä säästö kymmenen senttiä jogurttipurkilta miinus polttoainekulut, pitkällä tähtäimellä maali omaan verkkoon kun (autoliikenteen rajoittamista vastustanut) lähikauppias joutuu pistämään lapun luukulle.

Pikkuautoilua

Ihmisen mittaisessa kaupunkitilassa, kuten Tuppukylän keskiaikaisessa kaupunkikeskustassa, autot ovat huomattava mittakaavahaitta. Homo Sapiensin takapuoli sellaisenaan vaatii noin 45 senttimetrin tilan (tavallisen toimistotuolin leveys), kenellä enemmän, kenellä vähemmän, mutta peltikuoreen pakattuna, yksi henkilö per ajoneuvo, mitta lähenee puoltatoista metriä. Italialaisen perheen demografia ja tilastandardit ovat kehittyneet vastakkaisiin suuntiin: kun viisikymmenluvun lopulla Fiatin viisisataseen ahtautuivat isä, äiti ja neljästä viiteen lasta, hankkii nykyperhe ensimmäisen ja usein ainoaksi jäävän lapsensa syntyessä tila-auton. Tyypillisessä perheessä on kolme autoa: isän iso auto, äidin kauppakassi ja jälkikasvun pakollinen nuorisoauto, twingo, clio… tai mitä kaikkia niitä onkaan! Peltikuoren ympäröimä, suhteettomiin mittoihin paisunut ihmisyksilö haluaisi jatkaa lajityypillistä elämäänsä, mutta se on kovin vaikeaa: kun Giorgio pysähtyy tervehtimään ystäväänsä kujalla jonka leveys on kaksi neljäkymmentä, pysähtyvät myös hänen takanaan seuranneet Carlo, Claudia, Cinzia… ja soittavat, soittavat torvea. Muutama tusina ihmisiä riittää muodostamaan jonon joka ulottuu kaupunginportilta toiselle. Ensimmäinen, ymmärrettävästi sosiaalisia tarpeita omaava niin kuin ihmisen kuuluukin olla, jälkimmäiset jatkuvasti mahahaavan partaalla niin kuin auton ratissa on tapana. Tuppukylän kauppiaat vastustavat vanhan keskustan sulkemista autoilta, vaikka nykyinen tilanne on jokseenkin mahdoton: potentiaaliset asiakkaat eivät pääse autolla ostoksille, koska keskiaikainen kaupunkisuunnittelu ei ole varannut heille riittävästi parkkipaikkoja, mutta eivät he tule jalankaan, henkensä kaupalla, seinänvieriä pitkin kävellen. Lisäksi ostostelu jalan ja autolla on luonteeltaan täysin erilaista: näyteikkunalta toiselle neljän kilometrin tuntivauhtia kävelevä ikkunaostostelija näkee enemmän, ja ostaa sitä mitä viittä minuuttia aiemmin ei edes tiennyt tarvitsevansa. Autoilija tarvitsee herätepysähdykseensä kolme kertaa viiden metrin mainosvalon; autokaupungin mittakaavasta meitä opettaa Robert Venturi teoksessaan Learning from Las Vegas.

Urbanistiikkaa

Palasin muistelemaan Le Corbusierin Unité d’habitationia kun mahdottomia toivovat asiakkaat toivoivat entisen autotallinsa tilalle kahta lastenhuonetta, vaikka huonetilan jakaminen riittäisi korkeintaan kahteen leveähköön käytävään (jotka olisivat leveämpiä kuin Corbun lastenhuoneet, mutta eivät kuitenkaan rakennusvalvonnalle riittäviä). Miksi Corbun lastenhuoneet sitten ovat niin kapeita? Koska asunnon koko leveys on kaksi kertaa Modulorin mittainen. Tunnustan sinnikkäästi rakastavani Unité d’habitationin plaaneja, vaikka uskonkin että Le Corbusierilla oli todellisuudessa joku ruuvi löysällä, ja toinen vastapainoksi liian kireällä. Modulorin lukusarjoilla pelaaminen muistuttaa joidenkin autististen lasten leikkiä, lukekoon Oliver Sacksia se joka haluaa asiasta lisää tietää. Ajatusleikkinä Unité d’habitationin pystysuoraan rakennettu kylä on kiehtova, vaikkakin ihmiselle ehkä sopimaton paikka asua. Pienimittakaavaisen ja tiheän kaupunkirakenteen puolesta julisti jo aikanaan Jane Jacobsin Death and Life of Great American Cities. Tuppukylämme potentiaalinen hyvä kaupunki, ihmisen mittainen kaupunkitila, on pikkuautojen kansoittama. Ihminen elää siellä vaivoin, seinänviertä vasten liimaantuneena. Jos menon sallittaisiin jatkua muutamia miljoonia vuosia, muuttuisimme kampelan lailla litteiksi ja silmämme siirtyisivät vierekkäin toiselle puolelle päätä.

Autoilua

Lukuunottamatta toiseen kertaan kuuden kuukauden sisällä irronnutta pakoputkea olen selvinnyt kunnialla eilisestä imetystukiryhmän kokoontumisesta, ajokilometrejä yhteensä 80. Jos kuvittelisin itseni Helsinkiin ja maakuntamme Suomeen, meillä olisi kolme imetystukiryhmää koko Etelä-Suomen läänissä: yksi Porvoossa, yksi Lahdessa ja kolmas Hämeenlinnassa.