Mieru

Jatkoin mavron makustelemista suussani, kunnes mieleeni muistui toinenkin siitä johtuva sana: mieru. Sana merkitsee Tuppulan murteessa viiniä, ja kuten nimestä voi päätellä, se ei oletusarvoisesti ole valkoista.

Mustaa nahkaa

En ole noin kahteen vuosikymmeneen ostanut vyötä, mutta uuden hankinta tuli eteen kun entinen on lyhyt vyötäisille, saati sitten lanteille, muoti on nyt tämä ja minkäs voit. Itse tekeminen on vallitsevassa tilanteessa hiukan liian kunnianhimoinen hanke, pätee sekä vyöhön että housuihin, housunlahkeiden lyhentäminen onnistui juuri ja juuri vaikka sitten saikin lasketella superstradaa docmartens konehuoneen puolella että se varttitunti saatiin kurottua kiinni. Ei auta kuin tarkkailla vyömarkkinoita; provinssipääkaupungin näyteikkunassa roikkuu joitakin hienoja kappaleita mutta niissä on ainakin yksi nolla enemmän kuin torivöissä, eikä seitsemänkympin vyötä voi ostaa kolmen euron housuja varten. Perjantaina torille. Valisen mavrojen, kuten kreikkalainen sanoisi, myyntipöydältä teevadin kokoisten solkien, niittien ja strassien joukosta hillityimmän vaihtoehdon jossa kolmen millin vahvuisen muovieläimen vuodan päälle on liimattu millin paksuinen nahkaeläimen nahka. Saanee kelvata, ja oikeastaan tunnen itseni pukeutuneeksi. Vyötetyksi.

Mavro, moro, mauri. Sanan etymologia on kreikkalainen adjektiivi, Moro on käypä sukunimi Italiassa, ja tunnemme myös muutaman Negron. Pitäisikö sukunimi muuttaa poliittisesti korrektiin versioon Di Colore? Moro ja Negro johtavat juurensa tummahipiäisestä esi-isästä. Tuppulassa yleisiä alkuperään viittaavia sukunimiä ovat Greco ja Albanese, ja koska naapurikansat ovat edelleenkin läsnä ja lähellä joutuu puheessa usein täsmentämään oliko henkilö albanese di nazionalità vai Albanese di cognome. Virolainen, Karjalainen, Venäläinen, Ruotsalainen, Hämäläinen, Savolainen, Lappalainen.

Uussanat

Seuratkaa suomen kielen muuttumista.

• Metsästäkää uusia sanoja. Hyviä lähteitä ovat esim. netti, ilmaisjakelulehdet – ja tietysti Suomessa asuvat kaverit.

Luen päivittäin suomenkielisiä blogeja, joten tuskin tulen koskaan olemaan täysin pihalla, saati pihan perällä. Vuosien varrella ovat ihmetyttäneet metroseksuaalit, pissikset ja kun kaikki on ihq, no, teeveestä levinneet sanonnat ja kun yhtäkkiä kaikki kehottavat toisiaan hankkimaan elämän. Toista se oli ameriikantädillä joka vielä vuonna 2000 meni vuokra-autolla soittoruokalaan.

Caro diario

Pitäkää päiväkirjaa, yhdessä tai erikseen.

• Tehkää sukulaisten ja ystävien sähköpostiviesteistä ja omista vastauksistanne leikekirja. – Sitä on hauska selailla jälkeenpäin.*

En tiedä miksi tämä kuulostaa minusta jotenkin määräaikaisesti ulkomailla asumiselta: luetaan nyt sitä leikekirjaa kun olimme kolme vuotta Brysselissä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä, sitten sähköposteja joita ehkä tunnollisesti saattaa joku arkistoidakin, muuten kaikki sanominen ja sanottu katoaa niinkuin muistista pyyhityt tekstiviestit... tai esi-isien jorinat kannonnokalla istuessa.

Tässä ehkä olisi moleskine paikallaan? Tiedän joidenkin kirjoittaneen muistiin saamansa tekstiviestit, arvatenkin rakkaalta, ja kun rakkauden kohde vaihtuu voi muistikirjankin jättää pölyttymään. Ehkä siitä keskeneräiseksi jääneet päiväkirjat?

Matkapäiväkirjat ovat hauskoja, taidan tarjota perinnettä eteenpäin Italiattarelle. Tytössä on ainesta, silmän välttäessä pihistää laukusta äidin kynän ja koulumatkalla luottamuksellisesti keskustellessamme kertoo ettei koulussa käytetty piirustuspaperi ole niin hyvää kuin kotona – pitävät tuhlauksena sitä että ostan tytölle Fabrianon lehtiön toisensa jälkeen, mutta kyllä Todellinen Prinsessa erottaa laadun.

Blogin pitäminen on mainiota kielenvirkistystä. Lapsia voi kannustaa pitämään omiaan, ja siinä samassa opettaa netikettiä ja turvallista elämää verkossa. Etteivät jakele osoitetietojaan tuntemattomille tai skannaa kuvaa pyllystään planeetanlaajuisesti leviteltäväksi. Aikuisenakaan ei kannata, sillä skannerin lasin kappaleita on ikävä käydä nypityttämässä pois ensiapuasemalla.

*Äidinkielenopettaja Eeva Salomaa-Jagon antamat kielenhuolto-ohjeet löytyvät teoksesta Kotimaana suomen kieli – Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla. Kommentit ovat omiani.

Arkisuomea

Naurakaa ja itkekää suomeksi yhdessä.

• Älkää antako kodin arkisuomesta tulla pelkkien käskyjen ja kieltojen kieltä. Puhukaa tunteista.

Osui ja upposi: Älä huuda, älä laita suuhun, lapsi rakas, älä.

Hauskanpitoa

Pitäkää hauskaa suomeksi.

• Leikkikää kielellä. Anagrammit, Aliakset ym. sanapelit ovat sitä hauskempia, mitä enemmän niitä tekee.
• Ratkokaa sanaristikoita yhdessä.
• Tehkää omia sanoja; kirjoittakaa ne muistiin.
• Vertailkaa kieliä. Miettikää: ”Mitähän tämä olisi suomeksi?”

Olen mahdottoman huono pelaamaan seurapelejä. En tarkkaan osaa sanoa milloin olisin valinnut paikkani sivustaseuraajana, mutta niin kauas taaksepäin kun muistan näen itseni koulun takametsässä pinoamassa kiviä kekoon sillä aikaa kun muut hyppäävät narua. Alias ei näyttänyt ollenkaan pahalta. Mikähän on Pictionaryn nimi suomeksi? Voiko Sanaseppo-ohjelmaa kuunnella podcastina?

Omat sanat ovat hauskoja: Italiatar sanoo olen uninut, minua unittaa.

Ulko- ja sisälukua

Sopikaa Suomeen salainen agentti, joka auttaa luettavan hankinnassa.

• Lukekaa laidasta laitaan: Aku Ankasta astianpesukoneen käyttöohjeisiin.
• Oikeita kirjoja ei kuitenkaan korvaa mikään.

Salainen agenttimme on ilman muuta mummu. Agentille lähetetään sähköpostilla määräyksiä juosta milloin minnekin kirjakauppaan, kun kaupan verkkomyymälä pyytää niteistä kohtuuttomia toimituskuluja. Laadin kirjalistoja, ja minusta tuntuu jatkuvasti siltä että jonkun loistavan teoksen nimi on melkein mielessä, näkökentän äärilaidalla, mutta se katoaa kun yritän fokusoida. Divareissa pitäisi hypätä ahkerasti Suomen loman aikana. Matkalaukut täyttyvät. Joku kunnollinen tukeva satukirja olisi saatava, taidan kylmäverisesti nyysiä mummolan hyllystä Andersenin sadut ja jos joku niitä kaipaa niin painukoon kirjastoon!

Kun illan lukuhetken käytännön ongelmat on ratkaistu, voin tunnustaa rakastavani kirjoja. Olen viettänyt lapsuuteni Roihuvuoren sivukirjaston hyllyjen välissä. Kielestä ja kielenhuollosta riippumatta toivon voivani siirtää lapsilleni rakkauden kirjoihin; kuulin televisiosta että italialaiset lukevat keskimäärin yhden kirjan vuodessa. Lukutaidottomuus ei tosin ole este sadunkerronnalle. Olen lukenut paljon, liikaa, olen lukenut kolmevuotiaasta, olen kasvanut vinoon liiasta lukemisesta. Rautaisannos suusanallista kulttuuria ei olisi pahitteeksi. Yhden illan viikosta voisi omistaa kerronnalle, ja mahdollisesti sähkölaitteiden käytönkin voisi kieltää.

Äh, en minä osaa kertoa satuja ilman kirjaa, tai ainakin tarvitsen muistinvirkistystä. Grimmin satuarteiden painos on Södikalta loppu, harmikseni. Bruno Bettelheimin teoksesta Satujen lumous on kulunut niin paljon aikaa että vakuuttavasta argumentoinnista on jäänyt jäljelle vain hienoinen epäluulo klassisten satujen siloteltuja, siistittyjä ja kaunisteltuja versioita kohtaan. Olen unohtanut alkuperäisen perustelun tai ottanut sen omakseni. Lapsi tarvitsee ristiriitaisten tunteittensa työstämiseen pahan äitipuolen ja ruman noita-akan. Väkivaltaa ei kitketä maailmasta väkivaltaa sensuroimalla. Muistin virkistämiseksi löydän netistä Bettelheim-sitaatin ja laitan sen nyt tännekin:

"Punahilkka oli minun ensirakkauteni. Minusta tuntui, että jos olisin voinut mennä naimisiin Punahilkan kanssa, olisin saanut kokea täydellisen autuuden." Tämä Charles Dickensin lausuma osoittaa, että hän kuten miljoonat lapset kautta maailman kaikkina aikoina oli satujen lumoissa. Vielä maailmankuulunakin Dickens tunnusti sen suuren vaikutuksen, joka satuhahmoilla ja satujen tapahtumilla oli ollut häneen ja hänen luovaan mielikuvitukseensa. Hän ilmaisi yhä uudelleen halveksuntansa niitä kohtaan, jotka valistumattoman ja pikkumaisen rationalismin nimissä vaativat noiden kertomusten järkeistämistä, sensuroimista tai kieltämistä ja siten riistivät lapsilta kaiken sen tärkeän, mitä sadut voivat heidän elämäänsä antaa. [...]

Aivan erityisesti nykyisessä maailmassa lapsi kaipaa moraalista kasvatusta, joka hienovaraisesti ja vain viitteellisesti välittää hänelle tietoa moraalisen käyttäytymisen eduista, eikä tee sitä abstraktien eettisten käsitteiden välityksellä vaan puhumalla sellaisesta, minkä lapsi tajuaa konkreettisesti oikeaksi ja joka sen vuoksi tuntuu hänestä merkitsevältä. Tällaisen merkityksen lapsi löytää satujen välityksellä. Runoilijat ovat oivaltaneet tämän jo kauan sitten, kuten niin monta muutakin nykyaikaisen psykologian esiintuomaa asiaa. Saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Friedrich Schiller kirjoitti: ”Saduissa, joita minulle lapsuudessa kerrottiin, on syvempi merkitys kuin totuudessa, jonka elämä opettaa”.

Akkarin tilasin, toivoin ehkä jotain kosketuspintaa lastenkulttuuriin Suomessa, vaikka en minä tiedä mitä suomalaiset kersat tekevät. Käyvät puistossa, mutta muuten niitä kärrätään harrastuksiin samalla lailla kuin täälläkin. Meille ei aikanaan tilattu imperialistista Aku Ankkaa.

Kodinkoneiden kielisiä käyttöohjeita saa nykyään aika vaivattomasti netistä pdf-tiedostoina.

Luku, leikki, laulu

Lukekaa, leikkikää ja laulakaa suomeksi. Ennen muuta, lukekaa!

• Lukeminen laajentaa sanavarastoa.
• Lukemalla jo saatu sanasto pysyy aktiivisena.
• Lukeminen kehittää ajattelua ja empatiaa.

Lukemisesta postasin jo, leikkimisen ja laulamisen suhteen olisi parantamisen varaa; kirjavinkkejä muskarinopettajille tarkoitetusta materiaalista otetaan vastaan! Tai ehkä mielummin videona, että näkee koreografian ja kuulee musiikin. Fröbelin palikat? Nuoteistalaulu prima vista ei ole vahvimpia puoliani, pienenä ihmisenä minua kuskattiin musiikkiopistoon mutta totta puhuen fuskasin aina vähän ja soitin korvakuulolta. Eikä minusta tullut musisistia, ei pitkäjänteisyyttä asteikkoharjoituksiin.

Eilissäiltana luimme Aku Ankkaa ja keskustelimme sohvaperunoista: kun olen studiolla ja katson tietokoneelta Gino il Polloa, minä olen tuoliperuna? Kyllä, rakkaani, toimistotuoliperuna. Onko isä sohvaperuna? Isä on riipputuoliperuna.

Rutiinit

Rakentakaa heti alussa Rutiinit isolla ärrällä.

• Lukekaa aina iltasatu.
• Lukekaa tai kuunnelkaa uutiset netistä säännöllisesti.

Kuulostaa helpolta, ja Italiattaren ollessa vielä vauva kuvittelin mielessäni niitä pitkiä ihania lukuhetkiä joita tyttäreni kanssa viettäisin. Käytännössä iltapuuhat venyvät, on kiire nukkumaan ettei aamulla oltaisi vanukkaana sängyn pohjalla. Huhtipoika syntyy, tahtoo olla rinnalla kun luetaan, sisko romppaa vauvaa ja kirjaa niin että kirjan kulma hakkaa vauvan otsaa. Vauva kasvaa ja tahtoo Osallistua; tänne se kirja, tai kiskon yölampun yöpöydältä. Sähköjohdoista irrotettu vauva huutaa kuin höyryhinaaja.

Äänikirjoja voisi kokeilla. Satunetti.fi tarjoaa ilmaiseksi ladattavia mp3-satuja sadunkerrontakilpailun voittajien lukemina. Italiatar saattaa silti kaivata kuvaa tueksi, ja satuja olisi mukava soittaa jostain pelistä jossa on kaiutin, niin että äitikin kuulee. Yksin ipodin kuulokkeet korvillaan nukahtava pikkulapsi on... no, murheellinen mielikuva kuitenkin. Olen kokeillut myös omasta muistista kertomiani satuja vauvaa eestaas kanniskellessa, mutta sadunkerrontakilpailuun minulla ei ole vielä asiaa.

Uutiset eivät nelivuotiasta kiinnosta, ja – yllätys yllätys – kotona ei surffailla. Suomen uutiset eivät jaksa pitää yllä minunkaan uteliaisuuttani, maitoauto kaatui Janakkalassa. Olen ollut täällä liian pitkään. Ehkä suomalaiset mainokset kiinnostaisivat tytärtä... vai? Osta makkaraa, se on hyvää. Yle tarjoaa nihkeästi ilmaismateriaalia lapsille, ei mitään mp4-Melevisioneen verrattavaa. Sulttaani haukkuu Suomen televisiota TeleDurazzoksi. Italian kanavilla on visuaaliseen puoleen laitettu rutkasti enemmän rahaa, ihmekö tuo kun katsojaluvut ovat ainakin kymmenkertaiset. Tiuskaisen että Suomessa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin telkkarin tuijottaminen, siitä vain kipin kapin ihastelemaan kirjastoautoa!

Rutiinien merkityksestä lastenhoidossa ollaan monta mieltä, mutta impulsiiviselle ja peruslevottomalle Italiattarelle niistä tuntuu olevan apua.

Kielenhuoltoa

Olen aina ollut mahdottoman ylpeä kahdella kielellä sanavalmiista Italiattaresta, mutta nyt olen sivustaseuraajana joutunut toteamaan italian puskevan päälle ylivoimalla. Paniikissa olen pyrkinyt korjausliikkeisiin; olen tilannut Aku Ankan, katselen netistä TV Finlandin ohjelmistoa, entä jos sittenkin lautanen katolle ja Pikkukakkosta? Parhaimmillani maltan rauhallisesti toistaa lauseeseen sujahtavan italiankielisen sanan suomeksi, pahimmillani reagoin tunteellisesti siihen ettei edes suomea voi äidilleen puhua, ja miksi olen haaskannut aikaani jäämällä kotiin kolmeksi vuodeksi. Oma lehmä on rähmällään ojassa, paljon syvemmällä kuin vain utareitaan myöten. Olen surkea suomikoulun ope.

Teoksessa Kotimaana suomen kieli – Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla äidinkielenopettaja Eeva Salomaa-Jago antaa ohjeita suomen suosimiseen ulkomaillakin. Koska tämä voi muitakin kiinnostaa, tiputtelen ohjeet tänne blogiin jatkokertomuksena ja kommentein varustettuna – tilastoista, oi, niistä kauniista tilastoista satun näet tietämään että minulla on lukijoita Kiinaa myöten!