Herran Pääsiäistä

Nonnan kuoltua lähestulkoon viimeinen linkki Pyhään Katoliseen etc. on poikki, ja joulu ei tuntunut oikein missään, pääsiäinenkään. Kiersimme kiirastorstaina vanhan kaupungin kirkkoja, tänä vuonna joudimme vain seitsemään, niitä pitää olla pariton luku. Pitkänäperjantaina uskaltauduimme ulos kylmään ja viimaan katsomaan Kristuksen ruumissaattoa. Surupukuinen Jumalanäiti on aina vaikuttava, ja Italiattaren kysymykset vaikeita: miksi nuo kävelevät ja me olemme paikoillamme? Sano se. Huhtipoika nukkuu rattaissa.

Uskollisesti kopioin ruokalistan siitä mitä mamma olisi laittanut, joka pääsiäislauantaille tarkotti uunivuoassa paistettua kananmuna-parmesanraaste-bucatini-peperonisalamilaatikkoa. Sulttaani supermarkettiin, Italiatar luokkakaverin syntymäpäiville, viime hetken ostokset, pinjansiemeniä ja negroamaroa hanasta suoraan tuottajalta. Lautanen katolla ja Kristuksen ylösnousemus Jyväskylässä palauttivat ekumeenisen ateistin pääsiäistunnelmaa hieman siihen mitä roihuvuorelaiskaksiossa pienestä mustavalkotelkkarista katseltiin tai pikemminkin kuunneltiin pääsiäisleivän nousemista ja lampaanviulun paistumista odotellessa: Kriistusnousiikuolleistaa, kuolemalla kuoleman vo-oittii, Sulttaanikin kipaisi yön selkään San Domenicon kirkkoon tarkistamaan tilanteen, onko kivi vieritetty, hauta tyhjä, Italiattaren sanoin hyttysverkko pudonnut. Kelloja ne ainakin soittivat, ja kotiin palatessaan Sulttaani ihmetteli että vieläkö ne veisaavat. Joukossa oikeaan uskoon syntyneitä, käännynnäisiä ja maahanmuuttajia eli kansankielellä ryssiä. Olen teknisesti ottaen roomalaiskatolinen, ja omasta kokemuksestani pohdin kääntymyksen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta, halua kuulua johonkin johon ei voi kuulua, kun ei kuulu niin ei kuulu. Pyhät kuvat, pyhiinvaeltajien kirkot, kaksi vuosituhatta Euroopan historiaa puhuttelevat mutta Nasaretilainen pysyy edelleen puusepän poikana ja Jumala, jos ei aivan olemassaolemattomana niin kaukaisena, armottomana. Hengellisessä DNA:ssani taivas on korkea, horisontti matalalla ja Jumalan armo... se on Herrassa? Kun taivaan armosta ei ole varmuutta, on paras pistää hommiksi maan päällä.

(Kuulen jälkeenpäin että Corriere della Seran egyptiläissyntyinen toimittaja Magdi Allam on vastaanottanut kasteen sakramentin ei vähempää kuin itseltään Hänen Pyhyydeltään Natz... Ratz... Benedictus kuudenneltatoista, ja että ääri-islamistit ovat uhanneet isiensä uskolle selkänsä kääntäneen toimittajan henkeä, ilkeästi siihen vielä melkein lipsautan että toivottavasti, mutta, ei tietenkään, jos ne päästävät toimittajarukasta ilmat pihalle jeesustelee Italian media aiheesta ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Kaikki kunnioitus henkilökohtaiselle valinnalle, mutta että antaa Paavin kastaa itsensä pääsiäisyön messussa, olisi homman kai voinut vähän nöyremminkin hoitaa?)

Sunnuntaina nukuimme pitkään, ja noustuani raivoamaan sain kello kolmeen mennessä pöytään tahraiselle pöytäliinalle katettua pinnalta rapeaa mutta silti varsin syötäväksi kelpaavaa lasagnea ja yltäkylläisen täyteen pakattuja upporasvassa paistettuja jauhelihapihvejä joiden sisällä juustoviipale, keittokinkkua ja kapriksia. Italiatar oli leiponut koulussa mantelimassasta ankan, joka pistellään yksin tein suihin, toivoen ettei mantelimassa ole käynyt koulun lattian kautta... koska tieto lisää tuskaa, on parasta pysyä tietämättömänä ja olla kuin ei olisikaan. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa ystäviä, kaapista kaivetaan pääsiäismakeaa ja viinaksia, vaihdetaan lapsille hankittuja yllätysmunia. Yön jo laskettua, ystävien vielä istuessa pöydässä alustan pääsiäisleivän taikinan WSOY:n Seepra-kirjojen Venäläisestä keittokirjasta vuodelta 1970, erotuksena alkuperäiseen reseptiin että käytän maidon sijasta pashan heran, raskas taikina on aina vastahakoinen nousemaan ja lopulta heivaan koko taikinakulhon jogurttikoneeseen, a vot!

Meidän oma juhlapäivämme on toinen pääsiäispäivä, Pasquetta, jolloin ystävät ovat vapautuneet sukulaisista, anoppilasta, kuka mistäkin, ja paikalla on yliopistokaupungista juhlapyhiksi laskeutuneita vahvistusjoukkoja. Pasquettana italialaiset suuntaavat usein eväsretkelle, ei toivoakaan, puoli seitsemältä aamulla kuulen pyykkitelineen kaatuvan terassilla ja tilannetta tarkastaessani totean verkkareiden ja ns. parempien housujen päätyneen alakerran hylätyn puutarhan appelsiiniryteikköön, kaiken jäljellä olleen roikkuessa lohduttoman läpimärkänä suruliputuksena aamuun valkenevaa harmasta taivasta vasten. Ystävät saapuvat puoleltapäivin, kuten sopivaa on, häärii hameväki keittiössä miesten vaaliessa takkatulta: radiatori - nimensä mukaan lämpöpatteria muistuttavaa pastaa höystettynä uunipellillä grillillä paistetuilla puolikkaiksi leikatuilla kirsikkatomaatteja joiden päällä on oliiviöljyä, valkosipulimurskaa, persiljasilppua, suolaa, korppujauhoa, erillisellä pannulla öljyä ja anjovista josta osa läsnäolijoista kieltäytyy. Negroamaroa, AQP:n vettä, salaattia, uunissa paistettuja perunakuutioita, Rosabellan äidin leipomaa tuoretta leipää, takassa grillattua kokolihamakkaraa, pähkinöitä ja manteleita, kuivia ja kosteita leivonnaisia, pashaa ja pääsiäisleipää, sen seitsemää sorttia viinaksia. Jos ei vaipanvaihtoja, riitojen sovittamisia, pyllynpesuja ja DVD:n vaihtamista lasketa, nousemme pöydästä vasta iltakahdeksalta.