perjantaina, elokuuta 11, 2006

Gremlins in memoriam

Olimme lähteneet viettämään sunnuntai-iltaa Huhtipojan kummitädin perheen maaseutuhuvilalle. Vierailu venähti rajuilman yllättäessä, ja kun saavuimme kotiin puoleltaöin kuulimme autoa pysäköidessämme kurjaa nau’untaa. Vastapäisen talon portailla makasi likomärkä ja likainen kissanpentu.

Kannoimme luisevan, kylmissään olevan otuksen kotiin, pesimme ja kuivasimme hiustenkuivaajalla, annoimme lääkeruiskulla ensi hätään sokerivettä, myöhemmin kerääjämaitoa. Kaapissa ei ollut mitään. Majoitimme löytölapsen kenkälaatikkoon. En uskonut sen selviävän yön yli, mutta aamulla minua odotti yllätys: potilas oli virkistynyt, siinä määrin että jouduin laittamaan henkilövaa’an painoksi kannen päälle konsultoidessani Ylisulttaania elikon sijoituspaikasta. Terassille, nyt ja loppuelämäkseen mikäli parempaa kotia ei löytyisi. Talomme takana aukeaa hylättyjen puutarhoiden viidakko, ja terassilta terassille kulkemalla pääsee ties mihin. Italiatar oli innoissaan, vaikkei saanutkaan koskea potilaaseen.

Lähdin kauppaan ostamaan lehmänmaitoa (koska kissanmaitoa ei kaupassa myydä) ja kissanruokaa, mikäli potilas osaisi jo syödä moista. Iltapäivällä terhakoitunut kissapoika pääsi eläinlääkäriin; aliravittu, kuivunut, gastroenteriitti, tulehdus hengitysteissä ja silmissä, huonossa kunnossa mutta elinvoimainen, lääkäri varovaisen toiveikas. Rääpäle sai antibioottiruiskeen ja glukoosiliuosta ihonalaisesti, ostin apteekista boorivettä ja vauvanruokaa. Kissa ei syönyt, otti vain vettä ja maitoa lääkeruiskusta.

Seuraavana aamuna en kuullut naukumista: potilas oli väsähtäneen näköinen, mutta otti aamumaitonsa ja virkistyi jonkun verran. Nesteytin säännöllisesti, puhdistin silmiä ja sieraimia.

Iltapäivällä kissa ei enää tullut minua vastaan, etsin ja löysin sen makaamasta nurkasta, häntä lattiakaivossa. Raatokärpäset olivat jo munineet, kissanrääpäle hengitti vaivalloisesti. Onneksi Italiatar oli jäänyt nonnan luokse. Soitin kummitädille, joka käytännön ihmisenä poisti kärpäsenmunat kamman, pumpulitupon ja denaturoidun alkoholin avulla. Nesteytimme ja silitimme kuolevaa, peitimme kopan harsolla etteivät kärpäset pääsisi lähelle. Lauloin kissanpennulle ehkä surullisimman laulun jonka tiedän: tuonen lehto, öinen lehto… Appiukon kuolemasta oli kulunut tasan viisi vuotta, ja samaan aikaan kumminserkun pikkukeskonen taisteli elämästään napolilaisen sairaalan keskoskaapissa; kaikki murhe on suhteellista, mutta kyllä minä silti yhden kyyneleen tirautin.

Kirkonkellot soittivat iltamessua, pääskyset lentelivät hämärtyvällä taivaalla. Kissa ei enää hengittänyt. Kuolema elokuussa on julma, raatokärpäsen toukat kuoriutuisivat noin kahdeksassa tunnissa. Lyhyen neuvottelun tuloksena sovimme että tytölle syötettäisiin pajunköyttä: elämän tosiseikoille on aikansa, kissanraatoja maantien varrella ja ruumiinvalvojaisia naapurustossa joutaisi näkemään myöhemminkin. Ehdimme kuopata pikkutiikerin ennen pimeän laskeutumista viidakkoonsa, appelsiinipuun varjoon.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Murhe on suhteellista, mutta silti jokainen suru on juuri niin suuri, kuin surija sen tuntee olevan.

Mutta ennen kaikkea, jotenkin pienen kissanpoikasen kohtalo oikein korostaa näitä muista suruja, vuosipäivän kruunaus jne.

Miten kävi kumminkaiman pikkukeskosen?

Ja millaisen tarinan italiatar kuuli?

Katja kirjoitti...

Kissanpennun äiti oli tullut hakemaan, olivat eksyneet toisistaan sinä myrsky-yönä. Italiatar keksi jo nimenkin äitikissalle, eli hyvin upposi. Tapasin eilen eräällä kujalla pikkukissan urospuolisen sukulaisen, saman näköisiä katteja on kaupungissa enemmänkin.

Pikkukeskosen kohtalo on vielä auki.

सारी kirjoitti...

Kiitos kissan puolesta, että teitte viimeisistä elonhetkistä siedettävämpiä!
Melkein jo itsekin tässä kyynelehdin, tulee omat surut mieleen.

Minäkin haastan, vaikka Sahrami ehti ensin:)

Anonyymi kirjoitti...

Tässä on mulla sellainen vamma, että viime kädessä minä hyväksyn kohtuullisen huoraamisen, soveliaan määrän ryöstömurhia, murhapolttoja ja pieniä kansanmurhia, mutta omalle lapselle valehteleminen saa minulla aina karvat pystyyn.

Katja kirjoitti...

Jaa-a, ei se ihan helppo valinta ollut. En minäkään tiedä miten mummon kissalle aikanaan kävi, mutta pääsin sentään ihan omin silmin näkemään miten lääkäriambulanssin kaverit elvyttivät mummoa niillä sähkösellaisilla.

Anonyymi kirjoitti...

On helppo periaatteesa olla vastaan lapsille valehtelemista. Mutta kyllä niitä tilanteita tulee, että totuutta ei tule kerrottua.

Minunkin lapseni kerran halusi ihan hirvittävästi buutsmalkiin. Mistä lie keksinyt ja sen nimen kuullut. Kävi kuitenkin niin, että nukkui ohi sen paikan. Ja kun heräsi ja pysähdyttiin metsään leikkimään, kysyin, onko tämä buutsmalk. Arvatkaa kerroinko totuuden, vai sanoin vain, että on tämä.