Vaaleanpunainen vyö karatessa

Mistä on pienet tytöt tehty? Ikuisuuskysymys biologian ja kasvatuksen vastuusta sosiaalisen sukupuolen rakentumisessa askarruttaa minua usein. Viimeksi eilen kun Italiatar kirkkain silmin ilmoitti etteivät autot ja tietokoneet ole tyttöjen juttuja, anteeksi kuinka, internetissä asuvan äidin tyttäreltä aika ällistyttävä toteama jonka alkuperää emme saaneet selville edes kaksiäänisessä ristikuulustelussa. Tytöllä on menossa läpeensä pinkki vaihe, johon ehkä osaltaan vaikuttavat joukkoon kuulumisen paineet scuola maternassa. Media antaa osansa, joulunalusajan mainoksissa vaaleanpunaista hempeää tytöille, action man pojille, setä puhuu tärkeitä parlamentissa, täti tanssii narutangoissa visailuohjelman välikenennyksessä. En ole kieltänyt hepeneitä, mutta lapsille lahjoja ostaessani ilmaisen kyllä kantani sukupuolijärjestelmään: kaikille sukupuoleen katsomatta satuja, sormivärejä ja muovailuvahaa. Onko Italiatar syntyjään naisellinen nainen? Minä en kiellä sitä mahdollisuutta, mutta toivon hänen tekevän valintansa itsenäisesti, siinä uskossa että kaikki tiet ovat auki tytöllekin, kaikkea tilastollista todennäköisyyttä vasten.

Minulla on myös poika. Vauvamiehessä on miehekästä ainakin voima, ja se ettei housutta polvella istuva poikalapsi pissi polvelle, ellei sitten vastapäätä istuvan. Poika puetaan äijäkkäästi, kun se on niin äijän näköinen.

Minkälaisen sukupuolimallin annan lapsilleni? Setan transtukipisteen sukupuolitesti luokittelee minut sukupuolineutraaliksi eli sukupuolisesti sitoutumattomaksi:

Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan. Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa. Olet sukupuolen suhteen hyvin tasapainoinen, yhtä vähän kumpaankaan sukupuoleen sitoutunut. Tulet hyvin toimeen muiden sukupuoliryhmien - miesten, naisten ja mieheyttä ja naiseutta itsessään yhdistävien androgyynien kanssa - , koska et ole niin kaukana muista ryhmistä.

En kiistä biologista sukupuoltani, minulle se on fakta josta seuraa – ei väistämättä mutta omana valintanani – kaikenlaista synnytys- ja imetysjuttua. Ei sen kummempaa. Pohdinta jatkuu.

Talvimuotia Italiasta

Kun nuo talvirytkyt nyt on vedetty esiin säilöstä, niin...

En voi suin surminkaan väittää olevani muodikas ihminen, tyylikkäästäkään en menisi sanomaan, mutta aivan varmasti minulla on oma tyylini. Käytännössä se tarkoittaa sitä että uutta vaatetta ei sivullinen välttämättä huomaa, koska se on johdonmukaisesti samanoloinen aiempien rytkyjen kanssa. Jo pienenä ilmaisin erimielisyyteni mikäli äiti halusi pukea minut hörhelöihin. Tarkistin yksittäispakattujen lastenlaastarien värin valoa vasten, jotta ne sopisivat sävyltään vaatteisiin. Mihin on kadonnut turhamainen pikkutyttö? Ihan pohjimmiltani olen edelleenkin silkkikalsarityyppiä.

Tällä hetkellä vaatekaapin tila on katastrofaalinen, uutta tarvittaisiin mutta rahaa ei juuri nyt ole. Shoppailua vaikeuttaa osaltaan Tuppukylän kysyntää vastaava tarjonta: voin vakuuttaa että puheet Italian keskiluokan katoamisesta ovat totta, ja vaatekaupassa se tarkoittaa joko kalliita merkkivaatteita jotka saattavat olla laadukkaitakin, tai halpaa ja näyttävää paljettifarkkua. Egoni ei tarvitse pönkäkseen D&G:n nimikirjaimia tavalliseen mustaan t-paitaan. Itse voisi ommella, mutta kangaskaupan valikoima kallistuu huonon ja kiiltävän puolelle. Neulomisesta nyt puhumattakaan, sillä parhaissakin langoissa on puolet akryylia.

Laatuun kannattaa sijoittaa, sillä köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa. Sanon minä, jalassani polvista ratkenneet mustat torifarkut, jotka olen kloritella roiskinut läikikkääksi. Parempi neljääkymmentä lähestyvä post-punk kuin glitter.

O sole mio

Viimeistään marraskuun puolessavälissä alkaa kylmä, talvi siis. Lämmityksen aloittamista viivytellään viimeiseen asti, sillä nestekaasu on kallista, mutta asunnon lämpötila laskee väistämättä asteen päivässä ja asettuu vuorokauden keskilämpötilan tienoille. Suihkuun ei huvittaisi mennä, lapset kylvetetään kerran viikossa sunnuntai-iltana ja puetaan takkatulen ääressä. Samalla vaivalla syödään hilloksella grillattua kokolihamakkaraa, bruschettaksi elvytettyä leipää, kastanjoita. Miksi saunaa ei saa rakentaa naapurin terassille?

Italiattarella on päällä:
Ruskovillan villakerrasto (liian lyhyet lahkeet)
pitkähihainen paita
koulupuku - verkkarin takki ja housut
sukat ja lenkkarit
toppatakki
pipo

Huhtipojalla:
villahousut
body
paita
housut
villatakki
sukat ja tossut
silkkinen kypärälakki

Valvottu lapsuus

Italiattaren koulutiellä, postitoimiston vieressä, on muurinpätkä johon päivittäin liisteröidään kuolinilmoitukset. Kahta kolmasosaa muurista peittää Ciao Andrea; sukulaiset, luokkatoverit ja naapurit hyvästelevät Halloween-iltana auton alle jäänyttä kymmenvuotiasta poikaa. Televisiouutiset pelottelevat pedofiileilla ja lapsenryöstäjillä, mutta todellinen ja todennäköisin vaara on liikenne. Lapset eivät enää leiki kaduilla, heitä kuljetetaan kotoa kouluun, koulusta kotiin, koulun jälkeen harrastuksiin. Ohjelmoitu ja aikataulutettu viriketarjonta täyttää päivän teeveen piirretyillä ja mainoksilla tauotettuna, meilläkin. Itkumuurin jälkeen jalkakäytävä loppuu, puristan nelivuotiasta tiukasti kädestä vaikka ikänsä puolesta toisenlaisessa maailmassa hän voisi jo käydä kaupassa yksin, ostoslistan kanssa. Soitan ystävättärelle: voisivatko lapsemme leikkiä ohjaamatonta leikkiä yhdessä tämän iltapäivän, lastenkamarin suojissa? Voi ei tänään, meillä on koripallo ja baletti ja sen jälkeen pistäydyn kälyni luona. Anteeksi, rakkaani, anteeksi tämä tylsä äiti, tylsä koti, tylsä maailma. Ottaisitko muovailuvahaa, ei aina sitä telkkaria.

Tuore liisteri valuu sementtiselle jalkakäytävän kiveykselle, kolmenkymmenentuhannen kaupungissa riittää vainajia joka päivälle. Pian unohdamme Andrean.

Samasta:

Urbanistiikkaa

Pikkuautoilua

Pikkuautoilua II

Monikulttuurinen avioliitto

Mistä sinulle tuli mieleen kirjoittaa monikulttuurisesta avioliitosta?

Keksi kirjoitti siitä taannoin; haastattelumuoto on kopioitu mutta kysymyksiä olen muokannut.

Mitä olet "joutunut" hyväksymään miehesi italialaisuuden vuoksi?

Suurin myönnytykseni on ollut asuinpaikan valinta pakon edessä, appiukon sairastuttua ja kuoltua. Mieheni on ainoa lapsi ja iäkäs, melko lukutaidoton ja ajokortiton anoppini, joka ei ole kotoisin tältä paikkakunnalta, olisi yksin ilman sukulaisten tukiverkkoa. Se on Italiassa yleensä ja Etelässä erityisesti vaikeampaa kuin suomalainen äkkiseltään osaisi kuvitella.

Ehkä olisimme tehneet saman valinnan vapaasta tahdostamme, mutta sitä ei nyt tiedä. Entäs ne pienet mutta tärkeät arkipäivän asiat, kieli, ruoka?

Minä olen siinä päässyt helpommalla, viidentoista sijamuodon ja hernerokan opettelu vaatii todella paljon.

Suomea voin puhua ja kirjoittaa täällä suurella hiekkalaatikolla, sekä Italiattaren kanssa. Suomalainen ruoka on jostakin syystä parempaa Suomessa, ihan kuin ilmanpaine tai –kosteus vaikuttaisivat ruisleivän makuun.

Niin, asut Italiassa, eikö maan tavat aiheuta joskus ongelmia?

Mielestäni olen oppinut melko hyvin pelin säännöt, ja asiat jotka suututtavat minua Italiassa ovat pitkältä osalta samoja jotka suututtavat italialaisia. Paitsi etten ole italialainen, ja siksi oleskelulupa- ym. byrokratiassa minua vaaditaan pelaamaan sääntöjen mukaan (esitettävä vuokrasopimus?) maassa jossa kukaan muu ei tee niin. Eikä minulla ole enoa kunnanvaltuustossa, tuomiokapitulissa tai mafiassa.

Mutta eikö ole vaikea sopeutua siihen, että toinen pariskunnasta on pakostakin "ulkomailla"?

Jotkut päättävätkin tehdä pesän neutraalille maaperälle, silloin ei ole kummankaan suku apuna tai vaivana. Lähin omainen sosiaaliviranomainen, ja niinpäinpois.

Eikö kulttuuri siis aiheuta muka mitään ristiriitoja avioliitossa?

Minä olen kuullut aina väitettävän että miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta ;)

Mitä sanoisit monikulttuurista avioliittoa harkitsevalle?

Saman minkä sanoisin monokulttuurista liittoa harkitsevalle: kanna valintasi seuraukset, äläkä delegoi vastuuta onnesta toiselle. Ulkomaille lähtiessä tai ulkomaalaisen, no, kenen tahansa vieraspaikkakuntalaisen kanssa Suomessakin seurustellessa täytyy vain lisäksi muistaa että kepeä “no jos ei toimi niin voidaan erota” muuttuu hirvittävän paljon monimutkaisemmaksi kun lapsia laitetaan maailmaan. Kolleegalla on lapsi Milanossa, eikä lapsen äiti – ymmärrettävästi – halua jättää työtään ja lähteä kotirouvaksi kehitysmaahan.

Kiitos.

Ja toinen kiitos Sarille.

Halloween

Olkoon vaan americanata, mutta toisin kuin eräät tuntemani intelligentsian edustajat, en jaksa juuri tuohtua siitä että kansakunnat naivat ristiin, katsovat toistensa telkkaria ja saavat vaikutteita. Nonnan saattelema pikkunoita pistäytyi studiolla: dolcetto o scherzetto?

Report

Raikolmosen sunnuntai-illan dokkari Report näytti saksalaisia matalaenergiataloja, silitteli paikoin rypistynyttä itsetuntoani sillä tiedolla että edes nobelisti Carlo Rubbiaa ei osata arvostaa kotimaassaan Italiassa, herätti toiveita siitä että ehkä media oppii aurinkosähkön lisäksi viimeinkin sanan aurinkolämpö, mutta pääasiassa kuitenkin masensi. Masensi, koska valtaosa ihmisistä katselee samaan aikaan jotain visailua tai realitya, ja samalla kun puhdasta energiaa tuottavien ikkunoiden prototyypit homehtuvat jossakin autotallissa, tahkoaa joku miljoonavoittoja kännyköiden soittoäänillä ja logoilla.

Kerrottakoon nyt vielä ettei minulla ole mitään aurinkosähköä vastaan, mutta jos sillä ruvetaan lämmittämään taloja tai käyttövettä, ei homma ole loppuun asti ajateltu.

Huhtipojalla on kaksi hammasta, alle millimetrin ikenestä läpi mutta kuitenkin.

Lauantaiposteri

Tuppukylän piazzalla vihittiin käyttöön suihkulähde 76 vuotta sitten, täsmälleen 28. lokakuuta, fasistien "Roomaanmarssin" vuosipäivänä. Suihkulähteen epigrafissa mainitaan vuosiluku 1930, sekä fasismin ajanlaskun mukainen vuosi 8. Kuivuudesta kärsivässä Leccen maakunnassa vesi oli mahtava propaganda-ase. Piazza hiljenee lounasaikaan, autot kaartavat kovaa kapeilla kaduilla, kaikilla on kiire syömään. Iäkäs muurari kaartaa polkupyörällä suihkulähteelle, peseytyy laastin pölystä ja vasta sitten vetää päälleen pyörän tangolle taittelemansa kauluspaidan. Minä pidän vesiposteista ja suihkulähteistä, olen opettanut Italiattaren juomaan vesisuihkusta koskettamatta huulillaan kupariputkea josta vesi suihkuaa. Kädet voi pestä piazzalla ja kuivata äidin hameeseen.

Bataattia

Luulin jo ettei Huhtipoika pitäisi bataatista, mutta ehkä vika onkin lusikassa. Eilissäiltana, saadakseni isoille ruokarauhan, istutin juntturan syöttötuoliin ja muussasin bataatin haarukalla tuolin tarjottimelle. Session lopuksi riisuin ja pesin pojan, pyyhin syöttötuolin ja lattian tuolin alta. Vaikuttaa uusimisen arvoiselta kokeilulta, nyt pohdin ainoastaan miten rationalisoida sessiota. Mahdollisesti villainen aluspaita kannattaisi ottaa alta pois, ja etsiä tuolin alkuperäiset muovitetut toppaukset ettei tarvitsisi jälkeenpäin kaivella bataattia topsipuikolla istuinosan ritilöiden välistä.

Foppapedrettin syöttötuoli on oikeasti näppärä kapistus, siihen mahtuu istumaan aikuinenkin jos on pieniperseistä sorttia. Mahdun minäkin, mutten pääse pois.

Posterilauantain propagandaa

Imetysviikolle sopii tämä kuva, vaikka totta puhuen se ei ole juliste vaan postikortti. Äidin takaa kajastava aurinko lainaa reippaasti madonna-aihelmista. Jos joku nyt haluaa tämän postikortin oikeassa postissa, niin minulta voi pyytää.

Kun äiti sairastaa

Sairastuin rintatulehdukseen Huhtipojan ollessa kaksiviikkoinen, pitkänä viikonloppuna vielä. Periaatteessa se tarkottaisi lähtöä lääkäripäivystykseen, lääkäri mahdollisesti siinä uskossa ettei antibioottien kanssa voi imettää, lapsi pullolle. Käytännössä uskalsin soittaa perhelääkärillemme kotiin, koska hänen rouvansa käy imetystukiryhmässä ja näinollen olemme melkein sukulaisia ;) Kaikki eivät ole näin onnekkaita.

Yllättävän monissa lääkkeissä, sellaisissakin joita käytetään yleisesti synnytysosastolla, lukee että niiden käyttö imetyksen aikana on kiellettyä ja jos lääkehoito on äidille välttämätöntä tulee imetys lopettaa. Ainakin täällä Italiassa. Onko sitten mukavaa saada ärtyneen käsi-ihottuman lisäksi rintatulehdus, en tiedä, minä haistaisin tiettyä ylivarovaisuutta ellei suorastaan Pontius Pilatus-syndroomaa lääkefirmojen puolelta.

Viimeiset viisi vuotta olen ollut raskaana, imettänyt tai molempia. Hyksin teratologiseen tietopalveluun on soitettu parikin kertaa, suosittelen, tädit ovat kivoja!

Pienimpien suojelemiseksi

Maria syntyy 32. raskausviikolla, sektiolla raskausmyrkytyksen takia. Raskautta seurannut gynekologi oli lähettänyt äidin sairaalan ensiapuasemalle, jossa tiedusteltiin oliko hän varannut aikaa, keskoskaappeja ei ehkä olisi vapaana. Maakunnassa vastasyntyneiden teho-osastoja on kaksi, yksi yksityisessä, toinen julkisessa sairaalassa. Pienenpienen tytön isoisä aktivoi suhdeverkostonsa ja vapaa kaappi löytyy. Leikkaussaliin, syntymäpaino 1900. Anestesiasta heräävä äiti ei näe vauvaansa kolmeen päivään, ja pääsee tapaamaan pientä sairaalan päinvastaiseen siipeen vasta kun puolisonsa käy varastamassa rullatuolin ensiapuasemalta. Vastasyntyneiden osaston ylilääkäri sanoo pitävänsä imetystä tärkeänä, Maria on pieni ja unelias mutta riittävän vahva tarttumaan rintaan. Kun äiti lähetetään synnytysosastolta kotiin, hän saa vuodepaikan lastenosaston läheltä. Äidit päästetään osastolle imettämään kolmen tunnin välein, muutama jatkaa, monet luovuttavat. Maitoa voi lypsää mikäli on ostanut oman pumpun apteekista.

Maria pääsee kaksikiloisena kotiin. Hän on kolmen viikon ikäinen. Äiti saa vihdoinkin pitää vauvaa sylissään ilman aikarajoja.

Logokilpailun satoa

Hernekeppi linkitti jo, mutta jos joku ei lue Keppiä niin täältäkin pääsee. Lastenhoitohuoneen kansainvälinen symbolihan on tuttipullo, ja vaikka en toivokaan että imettävät sulkeutuisivat johonkin koppiin imettämään, se pullologo nyppii minua silti.

Fiumicinon kentällä on muuten maailman epämukavimmat penkit, niissä on kädensija joka istumapaikan välillä etteivät ihmiset herkiä loikoilemaan, jotenkin vielä sillä korkeudella että imetettävä lyö päänsä siihen kovaan kädensijaan, ja potkii vauhtia toiselta puolelta. Penkin muotoilu ansaitsisi Kansainvälisen Imetyskielteisyyspalkinnon.

Pottua

Jossakin vaiheessa vauvat alkavat syödä muutakin kuin maitoa, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. WHO suosittelee kuuden kuukauden täysimetystä, mutta ainakin tähän asti lukemassani Suomen Lastenlääkäriliitto suhtautuu suositukseen penseästi, etten sanoisi ylimielisesti. Kehitysmaiden hommaa, sanovat, ja on toki totta että kolmannessa maailmassa on parempi kasvaa täysimetettynä alta keskikäyrän, kuin saada liian aikaisin huonosti sulavaa ja mahdollisesti epähygieenistä lisäruokaa. Ns. länsimaissa kiinteiden alottaminen nelikuisena ei ole kovin vaarallista, jos kohta siitä hyötyäkään on. Liofilisoitua lihaa mikäli elimistö ei vielä ole valmis sulattamaan soseutettua, markkinarako sekin, mutta minä en tuhlaisi pihviä hampaattomille.

Muistan että bonapurkeissa luki alkaen 3kk, sitten EU-direktiivi muutti numeron nelokseksi. Italiassa osa lastenruokateollisuudesta käyttää monitulkintaista ”neljänneltä kuulta alkaen”, sehän tarkoittaa että kolme on jo mittarissa, ja kaikesta vastuusta vapauttavana lausahduksena ”tai lastenlääkärin ohjeen mukaan”. Italiattaren kanssa koetusta viisastuneena ilmoitin Huhtipojan kolmekuisneuvolassa omalääkärillemme että kuusi kuukautta oli tavoitteena. Sain luvan viiteen, ja minulle kerrottiin että hedelmien maistattaminen kolmikuiselle rauhoittaa vanhempia jotka muuten alkaisivat jo aiemmin. Ensimmäisen lapsen kanssa on kiire, monilta loppuu äitiysloma kolme kuukautta syntymän jälkeen, ja ehkä Italiassakin suullinen kansanperinne kertoo vauvoista jotka alkoivat nukkua kokonaisia öitä saatuaan pottua.

Toivoisin näkeväni WHO:n suositukset neuvolavihkoon kirjattuna, niistä tulee ilmi ettei lisäruualla ole kiirettä, ja vaikka ensimmäinen lusikallinen banaanisosetta onkin tavallaan lopun alku, ei imetystä tarvitse hetimiten lopettaa. Maitoa se kuitenkin on, ja nisäkkään pennulle omiaan.

Jatkuvuuden suojelu

Imetyksen jatkumisen kannalta yksi vaikeimmista hetkistä on äiti-lapsiparin kotiutuminen sairaalasta, todetaan Leonardo Sperin toimittamassa teoksessa L’ospedale amico dei bambini.

Tuoreet vanhemmat, kaikki odotukset ylittävä 24/7 vastuu uudesta ihmisestä. Väsymys, hormonimyrsky, masennus ehkä, mukana paketti urbaanilegendoita, ostakaa sitä Tuttelia valmiiksi kaappiin, huolehtiva isovanhempi soittaa ja kysyy riittääkö maito, hänellä ei riittänyt. Epäilys on kulttuurista, epäilyksen siemenen on ehkä kylvänyt väsynyt pahantuulinen kätilö tokaisemalla ettei tuollaisilla lättänänneillä imetetä, tai sairaalassa tehdyn syöttöpunnituksen laihanlainen suoritus. Oliko äitiyspakkauksessa tuttipullo? Milloin on ensimmäinen neuvolakäynti? Vauva itkee, ei halua nukkua suloisessa nallekuosiin somistetussa pinnasängyssään, nälkähän sillä, tai koliikki. Sairaalan henkilökunta on antanut mukaan laatikollisen ”informatiivista” materiaalia, jonka tekstimainonnassa kerrotaan merkin x uuden entistä paremman tuttipullon vähentävän tutkitusti koliikkia. Yön pimeinä tunteina lämpiää lisämaito vesihauteessa kattilassa, elleivät sukulaiset ole jo huomaavaisesti antaneet lahjaksi pullonlämmittäjää. Kuin antaisi dildon sulhaselle, siltä varalta ettei hääyönä ota eteen.

Vauvamyönteisyyssertifioiduissa italialaissairaaloissa jatkuvuutta on pyritty turvaamaan sairaalan omalla imetysneuvontapisteellä, tai mahdollisuudella rekisteröidä lapsi omalääkärin asiakkaaksi jo ennen kotiinlähtöä. Valitettavasti lääkärit eivät aina tiedä imetyksestä riittävästi, jos ovat lukeneet aiheesta puoli sivua tenttiin kolmekymmentä vuotta sitten. Pulloruokinnan valtavat edistysaskeleet ovat tutumpia, sillä Nestlén kaveri hiirimattoineen käy vastaanotolla joka viikko. Imetystuki on valtaosaltaan vapaaehtoistyötä.

Hyvä alku

Italiassa kuten Suomessakin lähes kaikki lapset syntyvät sairaalassa; sairaalan henkilökunnan ja käytäntöjen tulisi auttaa tai ainakin olla vaikeuttamatta imetystä. Hyvän alun käytäntöjä ei tarvitse jokaisen keksiä uudelleen: ne ovat Unicefin vauvamyönteisyysohjelman kymmenen askelta.

Vauvamyönteisessä sairaalassa on imetyksen tukemisesta laadittu kirjoitettu protokolla, sen tulee olla koko henkilökunnan tiedossa ja koko henkilökunta on koulutettu sitä noudattamaan. Käytännössä, koska potilaat ovat sairaalaa varten eivätkä päinvastoin, voi tulla ongelmia jos äiti kuuluu gynekologian ja vastasyntynyt pediatrian vastuualueelle. Ja lakatkaa ihmeessä kutsumasta terveitä naisia potilaiksi!

Synnytysvalmennuskurssilla ja äitiysneuvolassa tulisi kertoa vanhemmille imetyksen eduista ja siitä kuinka imettää. Suomessa synnytysvalmennusta vetää joko sairaala tai neuvola; neuvolan kurssien sisältöön ei voi paraskaan sertifioitu sairaala vaikuttaa, eikä kurssille ole pakko mennä. Sairaalassa käydään ponnistamassa, sitten palataan neuvolaan, kaikkein parhaiten jatkuvuuden takaisi raskautta, synnytystä ja lapsivuodeaikaa seuraava omakätilö. Italiattaren syntyessä olin kurssittamaton, itseoppinut, onneksi nettitiedolla itseni vyöttänyt. Huhtipoikaa odottaessani sain laulaa taustakuoroa sairaalan kätilöiden järjestämän synnytysvalmennuskurssin imetysosiossa.

Hyvä alku imetykselle on kun vauva pääsee heti synnyttyään äidin kanssa ihokontaktiin ja kokeilee imuttelua jo puolen tunnin sisällä synnytyksestä. Kättärillä synnytyksen jälkeinen vaihe oli auvoisen rauhallinen, Huhtipoikaa tehtäessä vähemmän. Liikaa jengiä, ja jokaisella oma ylittämätön metodinsa jälkeisvaiheen hoitamiseen.

Kätilöiden tulisi antaa imetysohjausta, ja kannustaa lypsyyn mikäli äiti joutuu vauvasta erilleen. Kiirettä pitää. Hyvään alkuun auttaa lapsentahtiseen imetykseen kannustaminen, vastoin kuusi- seitsenkymmentälukujen kellotettuja ruokintakaavoja ja urbaanilegendoita. Mikä muu nisäkäs katsoo kelloa poikasen hamuillessa?

Suomessa syntynyt Italiatar sai lisämaitoa, en tiedä miksi enkä tohtinut kysyäkään. Tunnollisesti hörpytimme. Huhtipojan pidin huoneessa vaikkei sairaala vielä ollutkaan täysin valmistautunut moiseen uutuuteen. Tuttia, tuttipulloa, glukoosiliuosta ja korviketta olisi muuten tullut avokätisesti. Allekirjoitin kahdet paperit – molemmille vastuualueille – siitä että lähdin sairaalasta ennen aikojani omalla vastuullani, terve, täysiaikainen ja normaalipainoinen vastasyntynyt kantoliinassa.

Mutta, millä lailla sairaala voi auttaa tukiryhmien syntymistä? Ilmoitustaululla?

Italiassa BFH-sertifioituja sairaaloita on yhdeksän, kuten viime vuonna.

Imetyskulttuuri vs. pullokulttuuri

Odotin ensimmäistäni, ja työkaveri tuputti miehelle laitetta jolla tuttipullot saa kätevästi steriloitua. Koska olen luontojani vastaan kaikenlaista turhaa keittiön työtason täyttävää hilavitkutinta, tartuin puhelimeen ja soitin sairaalan lastenosastolla työskentelevälle hankitulle sukulaiselle. Mihin ikään asti niitä tuttipulloja täytyy oikein keittää? – Mihin sinä tuttipulloa tarvitset, etkö aio imettää? Heureka. Tottakai minä halusin imettää, mutten oikeasti tiennyt pystyisinkö, ja kun äidiltäkin oli maito loppunut... Olen seitsemänkymmentäluvun lapsi, ja kun suljen silmäni näen meidät, pikkutytöt, punavalkoisissa marimekon pallopaidoissa antamassa tuttipulloa vauvanukelle. Pullo oli kulmikas, kovaa muovia, ja suureksi ihmeeksemme ”maito” katosi kun pulloa kallistettiin.

Gynekologi määräsi vuodelepoon, myöhemmin selvisi että hän määräsi kaikki potilaansa mutta se on toinen tarina, minä makasin sängyssä kannettavan koneeni kanssa ja navigoin. Ensin iänikuisella Vauvan foorumilla, kantoliinoja ja kestovaippoja tottakai, ja niitä etsiessäni löysin linkin Karlan kantoliinasivuille ja sieltä Imetystukilistan sivustoon. Imetystukilistalta löysin julistuksen jota oli pidetty kätkössä kuin Fatiman kolmatta salaisuutta: (lähes) kaikki äidit voivat imettää. Aloin katsella maailmaa uusin silmin: tuttipullon kuvia tuoreille vanhemmille osoitetussa onnittelukortissa, potkuhousuissa, lahjapaperissa, valokuva-albumin kannessa, tuttipullo ja tutti jokaisen vauvanuken mukana samassa paketissa. Naisen rintoja ei yleensä esitetä vauvoihin liittyvänä, vaan irrallisena osana joka kuuluu aikuisviihteeseen tai mihin tahansa mainokseen ilmastointipumpusta suihkuboksin tiivistesilikoniin. Italiassa vauvalehtien kuvituksen, mainosten ja julkkisten vauvauutisten imetyskuvat ovat aistillisia ja romanttisia, äiti on yleensä alasti tai pitsisessä yöpaidassa ja imetettävä lapsi on hyvin pieni. Tuttipullomainosten dynaaminen äiti on tästä ajasta ja maailmasta.

Suomessa äidin pitäisi kuulemma imettää, neljästä kahteentoista kuukautta, ja vuosikkaana on jo korkea aika lopettaa. On oikeastaan varsin epäsopivaa sanoa ettei halua, mutta neuvolassa kyllä ymmärretään jos ”maito loppuu”, usein neuvolan imetystuki jää siihen että neuvotaan antamaan korviketta jos ja kun oma maito ei riitä. Imetyksen eduista ei saa liiaksi puhua, sillä muuten imetyksessään epäonnistuneet äidit voisivat syyllistyä. Monelle onkin jäänyt suuhun epäonnistumisen katkera jälkimaku, jota puidaan – jos uskalletaan – kolmen-, neljän-, kuudenkymmenen vuoden jälkeen.

Italiaa lukeville suosittelen Paola Negri: Tutte le mamme hanno il latte

Imetysviikko

Juttua tulossa, kuten viime vuonnakin. Arkitehti suosittelee luettavaksi myös Hernekeppiä.

Lauantaiposteri

Tämän viikon julisteeksi laitan Giuseppe Pellizza da Volpedon Il Quarto stato, ei se ole juliste vaan taulu, mutta siitä on tehty julisteita niin kuin useista tauluista. Laittaisin sen seinälle ruokapöydän pitkälle sivulle, mutta asuinkumppanini ja kolleegani ei ole yhtä mieltä, hmm hmm, meillä ei ole aivan yhtenevä maku puhkikuluneiden aihelmien suhteen. Itse jaksan aina innostua Unikko-kankaan uusista sovelluksista, vilkkuvalojen kehystämistä pyhäinkuvista, ja entä se lasinen Elviksen pää jonka näin kirpputorilla Tammisaaressa? Quarto stato ei ole edes mauton, ainoastaan... usein siteerattu? Sputtanato? Mikäli en muista omiani, alkaa Bertoluccin Novecento tällä taululla, korjatkaa jos olen väärässä!

Imetysviikkoa tuppaa

Törmäsin eiliseen hedelmöityshoitolakilinkkiin etsiessäni tietoa tämän vuoden kansainvälisestä imetysviikosta Pohjoismaissa, ja miksiköhän ihmeessä se on eri viikolla eri maissa? Suomessa kuitenkin 16.-22.10. ja yritän täksikin vuodeksi rutistaa juttua, on se niin palkitsevaa. Lakiehdotuksia en nyt joutanut kommentoimaan, jostain syystä ei Blogger kuvan laittamisen jälkeen enää suostunut antamaan minulle kursoria ja uuteen postaukseen ei enää riittänyt aikaa tahi voimaa arjen kaatuessa päälle.

Huhtipoika juhli puolivuotispäiväänsä tiistaina, ja vaikka kuuden kuukauden täysimetys kalenteria, ei lasta seuraamalla on oikeastaan aika naurettava ajatus, niin maistatimme kuitenkin sitä omenaa. Kun on liian pieni ottamaan kakkua ja skumppaa, ja jotakin juhlistusta etappi kaipasi. Ikenen alla aivan pinnassa odottaa koko rivi hampaita, niitä voidaan juhlia pihvillä.

Italiatar aloitti harrastuksen, ja minäkin olen nyt liittynyt niiden äitien joukkoon jotka kärräävät jälkikasvua salille kolmena iltapäivänä viikossa. Autolla, koska matka on hieman liian pitkä koko konkkaronkalle, kyllä minä pienemmän kantaisin mutta isompaa en enää raahaa :)

Suomen politiikkaa

Lauantai-illan alkoholipitoinen posterikevennys

Camparilla on muitakin kivoja julisteita, mutta valitsin tämän koska se muistuttaa nykyisen kampanjan sloganista: Campari Red Passion. Teeveemainoksissa on sitten ollut taustalla vilahtavia Tamara de Lempickan tauluja, intohimoa omaan jos kohta vastakkaiseenkin sukupuoleen, ja viimeisimmässä tyttö onkin poika ja päinvastoin. Bitter Camparia voi juoda sellaisenaan tai lantrattuna viimeviikkoiseen jaffaan, appelsiinimehuun, soodaveteen tai proseccoon. Sen voi myös sekoittaa giniin tai giniin ja makeaan punaiseen vermuttiin kolmasosa kutakin, silloin drinkin nimi on Negroni. Sulttaanin tilaama camparigini riemastutti Finnairin stuerttia: viinaa ja viinaa, ei lantrinkia? Näimme valon syttyvän miekosen silmissä.

Mater dolorosa

Petja mietti miksi kutsua lastaan vaille jäänyttä, kun leskelle ja orvolle on omat sanansa. On tätä ennenkin sähköpostilistalla mietitty, ja vastaus on: äidiksi tai isäksi, lapsen kuolema ei ole muuttanut statusta... ja lisäksi se oli ennen niin hirveän yleistä, köyhässä maailmassa edelleen. Äidin surua on kuvattu taiteessa, kirkollisessa etenkin sitä kuuluisinta. Italiattaren koulumatkalla on niitä kaksikin, kadunvarren alttarissa naiset surevat ristin juurella ja katedraalin sivulaivassa on mustapukuinen paperimassaneitsyt jota pitkänäperjantaina kannetaan ympäri kaupunkia yhtälailla surupukuisten naisten saattamana. Minä olen syntynyt edeltäjäni jättämään tyhjyyteen, ja se pieni mies jonka piti taapertaa veljensä Sulttaanin perässä uupui ennen kuin matka alkoikaan, ja ne veljet ja sisaret jotka eivät syntyneet tähän maailmaan koska appiukko ei enää halunnut lisää samaa tuskaa, ja se pieni veljeni joka ei koskaan elänyt keskoskaapin ulkopuolella... käyn tervehtimässä paperimassaneitsyttä, ymmärrän sivustakatsojana ja toivon etten koskaan pääse tämän lähemmäs surun mysteeriä.

Alkoholiton lauantaiposteri

Näitä löytyy koko sarja Bruun Design Oy:n kotisivuilta, ja valinta oli vaikea. Suosittelen visiittiä.

Temppu ja miten se tehdään

Arkienkeleitä

Tänään nimipäiväkalenterissa vietetään Mikon päivää, katolisessa pyhimyskalenterissa kaikkien arkkienkelien päivää. Miekan kanssa heiluvan Mikaelin lisäksi arkkienkeleiksi luetaan Gabriel, Rafael ja Uriel. Miltähän arkienkelit mahtavat näyttää? Arkitehtiblog viettää yksivuotispäivää ja kiittää lukijoitaan, yksikätisesti kuten tapana on.

Kantoliina Senegalista

Meillä on talossa lapsenkantovälineitä enemmänkin, mutta tämä on viime aikoina osoittautunut käyttökelpoiseksi. Lapsen nostaminen selkään pitkällä liinalla ei ole koskaan ollut vahvimpia taitojani, jotenkin yläreuna jää hölppäseksi vaikka kuinka kiertää liinaa, lapsi nojaa taaksepäin, täytyy olla etukenossa ettei kaadu, tai sitten pistävät jalat oikoselleen kantajan selkää vasten ja kiemurtelevat pois alakautta. Nelivuotias osaa jo olla, vaikken kannakaan tyttöä kuin leikin vuoksi ja sisaruskateutta välttääkseni. Sellainen liinalla avitettu reppuselkä. Takana, siis, koska edessä roikkuvan lapsen kanssa ei voi oikein tiskata tai laittaa ruokaa. Eikä Huhtipoika järin viihdy olohuoneen lattialla yksinään, pitää olla vipinää. Hetkittäin väittäisin että eroahdistus, kovin on aikaista mutta kun olemme viettäneet koko kesän hikiset mahat vastakkain niin ehkä siksikin jo viisikuisena osaa erottaa äidin tuttipullosta. Tai mistäs minä tiedän erottaako, kun ei ole tuttipulloa ikänään nähnyt. Ystäväni Rusetti toi liinan Dakarin satelliittikaupungista Pescarasta, Adrianmeren rannalta. Todisteena alkuperästä liinan hulpiossa lukee Imprimé par COSETEX Dakar - Senegal. Kuvan kaavoilla sen voi toteuttaa toki mistä tahansa lakanakankaasta, vaikka sitten Unikosta. Ja mukaan sauvakävelysauvat sävy sävyyn ;)

Lauantainen posterikevennys

Kompostin pyynnöstä laitetaan nyt vähän julisteita. Aihe on itse asiassa niin rakas, että eksyin allpostersin sivuille pidemmäksikin aikaa, eikä kirjoittamisesta muutenkaan tahdo tulla mitään kun Huhtipoika on usein sylissä, ja jo varsin aktiivinen (lue: ei skypeä, vauva haluaa syödä kuulokkeet). Lupaan posterin viikossa, toistaiseksi. Poliittiset julisteet ovat vetäviä, mutta usein sotaisia. Äiti ja lapsi tahtomassa rauhaa, mikäs sen kauniimpaa... lisäksi pidän sosialistisen realismin työkuvauksista, ja naistyöstä saisi oman sarjansa. Tässä olisi tietysti tarkoitus uskoa että vain imperialistit haluavat sotaa, hmm hmm.

Lakanakangasta

Eräs suomalainen vaatetusalan yritys on vuodesta 1956 tehnyt suosittuja miestenpaitoja lakanakankaasta, ja meillekin on viidessäkymmenessä vuodessa kertynyt niitä muutama. Ukki-Nonno siivosi liiempiä kaapistaan, mutta vaaleansininen ei kerta kaikkiaan natsannut Sulttaanille. Ei niitä poiskaan voi heittää, ja siitäpä minä ompelemaan lastenvaatteita kierrätysmateriaalista… vaikka Katrin Arens on ehtinyt ennen minua ja muutama sota-ajan vanhempi ennen Katrin Arensia! Hihoista tuli housut, jätin halkiot pohkeisiin jotta kierrätyksen vitsiä voisi tarkkasilmäinen arvostaa, ja kangasta riitti vielä vähemmän omaperäiseen kauluspaitaan jota plagiaatiksikin voisi väittää, napit ja kaikki alkuperäisestä. Vaikka merkkiä en sentään ommellut, ja kaavakin vain vapaalla kädellä kopioitu. Raidallisia housuja ei voi yhdistää raidalliseen paitaan, totesimme, se näyttäisi liiaksi psykiatrisen sairaalan pyjamalta. Siis, housujen kaveriksi yksivärinen t-paita, ja eikö Jokapojan kanssa tavata käyttää farmareita? Varsinaista ostoskatua Tuppukylään ei ole muodostunut, koska natiivit tapaavat ikkunaostosten sijaan hurauttaa autolla asioille vasta tarpeen ilmetessä, toivoen löytävänsä parkkipaikan myymälän kynnykseltä. Muurinympäryskadulle on kuitenkin kertynyt jokunen lastenvaateliike, ja yhdellä kierroksella ehdin nähdä kattavan otteen siitä mitä kaupunki tarjoaa. Melko sopivansinisen paidan jouduin hylkäämään kun siinä oli tuttipullon kuva, olkoonkin vaikka kuinka universaali vauva-ajan symboli. Vain yksi pulju myi yksivärisiä painatuksella UNITED COLORS OF, melkein lakanakankaiseen paitaan rinnastettava tuoteidea. Farkkuja myydään jokaisessa putiikissa, riittää kun löytää sopivan koon. Niihinkin on herkullisia yksityiskohtia – paikkalapusta kirjailtuun jakoavaimeen – tuhlattu hengästymiseen saakka.

Pelati*

Kunnollisena italialaisena perheenemäntänä :) tein tomaatteja, kaltattuja ja umpioituja, varsin maltillisen määrän mutta aina tyhjää paremman. Huhtipojan kummitädin avustuksella perkasimme laatikollisen San Marzano –tomaatteja, luomua Botrugnon kunnasta. Ensi vuonna voisin kolminkertaistaa määrän, ja ehkä kattaa perheen vuotuisen kulutuksen. Blogi on jäänyt kesannolle, sen sijaan erästä toista raakilesta on kirjoitettu eteenpäin ja lisäksi olen palannut vuosien tauon jälkeen ompeluspuuhiin, no, jotain pussilakanoita ja vaippoja olen tässä välissäkin tehnyt mutta aina enemmän tai vähemmän kiireellä ja lainakoneilla. Ompelin joskus alle kaksikymppisenä, sitten kyllästyin ja totesin ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, ja nyt olen pyörtänyt sanani todettuani toistuvasti että kahdesta saunan persliinasta suoralla saumalla vinoon ompelemalla tekaistusta hameenretaleesta saa pulittaa hyvinkin seitsemänkymmentä euroa. Petja kirjoittaa tapainturmeluksesta enemmänkin, ja vaikken minä mikään mestariompelija ole, niin aina jälki on parempaa kuin mitä kaupasta noin yleensä saa… yllättäen ompelen paremmin kuin kuusitoistakesäisenä vaikken olekaan harjoitellut, onko se sitten sitä henkilökohtaista kypsymistä? Vuodesta kultaseppäkoulussa tuskin on ollut haittaa, ja vaikka joku taitavampi osaa vapaalla kädelläkin, ei minun työssäni ole pahaksi se että maltan ensin harsia. Kiirekö tässä. Appivainaani oli opiltaan räätäli, mutta katsoi parhaaksi lähteä Sveitsiin sekalaisiin hommiin kun valmisvaateteollisuus ahmaisi leijonanosan asiakaskunnasta. Petjan kraatarijuttuja lueskellessani olen hymynkare suupielessä muistellut appiukon silityspuuhia, rouvansa ei saanut housunprässeihin kajota, ja jos jotain piti korjata niin keittiönpöytä tyhjennettiin, sakset, langat, neulat ja syyrinki laitettiin järjestykseen kuin shakkinappulat laudalle: hiljaisuus! pois jaloista! rituaalia ei saa rikkoa! Tässä jos jonkun sauman saa ommeltua, ää-äiti, veli kakkasi peitolle, tahdon mehua, katotetaan muumia… mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! *kaltatut; kaljut

Runotyttö

Paperivuorineuvos heitti kirjallisuuskyselyyn yllättävän vastahaasteen joka jätti hetkeksi sanattomaksi: viisi lempirunoani? Runoja? Totean että kirjahyllyssäni on vaivaiset kolme runokirjaa, niistäkö ammentaisin? Luenko runoja? Joo-oo, niitä runotorstain juttuja, ja omiakin olen kirjoittanut joskus teininä, toivottavasti niitä ainakaan ei kukaan löydä. Nyt siis kuitenkin kirjahyllyä esittelemään: Ensimmäinen kirja on Federico García Lorcan Andalusian lauluja, Matti Rossin suomentamana. Otetaan Serenadi: Joen rantamilla/yö kostuu hiljalleen/Lolitan rinnoilla oksat/kuolevat rakkauteen. Laitetaan siihen Risto Rauteen sävel. Samalta Neilikan levyltä voisinkin nimetä Arkisen laulun rakkaudesta, hei, nämähän ovat runoja, kyllähän minä runoja kuuntelen. Mutta Lorca pitäisi hankkia myös espanjankielisenä. Firenzessä jouduin kadulle joulun alla soitettuani suutani vuokraisännälle, ja uutta kämppää etsiessäni pääsin hätämajoitukseen japanilaisen kurssikaverin nurkkiin. Siellä vuokraemännän kirjahyllyssä oli Nerudaa alkuperäisenä ja italiannoksena samoissa kansissa, käyttäjäystävällistä, sanoisin. Toinen kirja: Bertolt Brecht runoja 1914-1956, suomentanut Brita Polttila (ellei toisin mainita). Renkaan vaihto: Minä istun maantien vieressä./Kuljettaja vaihtaa rengasta./En ole kernaasti siellä mistä tulen./En ole kernaasti siellä minne menen./Miksi minä katselen renkaan vaihtoa/kärsimättömänä? Lisää Brechtiä löytyy Anneli Saariston, Monna Kamun ja Liisa Tavin levyttämänä kiekolta Miten enkeleitä vietellään. Sellaista savuista huoria ja merimiehiä –meininkiä. Kolmas kirja on Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, suomentanut Arvo Turtiainen. Mutta tämänhän voisi lukea uudestaan! Neljäs kirja on lainassa, se on Kahlil Gibranin Profeetan italiannos. Sen vierestä, ihan muistista, otetaan ainakin suomeksi Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Niin totta. Pitikö haastaa?

Junttura

Nelikuisena painat yhtä paljon kuin sisaresi vuoden vanhana. Tahdot jo ottaa kiinni maailman reunasta, puraista sitä kuolaisilla ikenilläsi.

Shit happends

saa aivan uusia ulottuvuuksia vaipattomassa perhe-elämässä. Ja eikun pyykkiin.

Kirjameemi

1. Kirja joka muutti elämäsi? En osaisi nimetä yhtä, monet kirjat ovat antaneet sysäyksiä pieniin kurssinmuutoksiin. Useammat kuin itsekään tietäisin. Maailmanparannuskirjoja par excellence ovat ainakin Ruokaa kaikille, No Logo, ja se Sahraminkin mainitsema Liedloffin Continuum Concept. 2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran? Pienenä tykkäsin Henryk Sienkiewiczin kirjasta Erämaan halki, jälkeenpäin luettuna se on kyllä hirveän rasistinen. Muita lapsuuden suosikkeja ovat Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa, Mildred D. Taylorin Ukkonen kuule huutoni mun, W. Ben Huntin Intiaanikirja joka oli minulla jatkuvassa lainassa Roihuvuoren sivukirjastosta. Siinä on valmistusohjeet mokkasiineista totemipaaluun. Ystäväni Pupumauku löysi sen jo aikuisella iällä minulle divarista, kiitos siitä. Useampaan kertaan olen lukenut Jorge Amadon Dona Florin ja hänen kaksi aviomiestään, Jean Cocteaun Oopiumin, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman. Luen samoja kirjoja mielellään eri käännöksinä, ja hyllystäni löytyy Pikku prinssi kolmella kielellä (Petjalle terkut ;). Tuppukylässä ei ole kunnollista kirjastoa (divarista nyt puhumattakaan), ja varsinkin romaanien lukemista jarruttaa se että kirja pitäisi ostaa. Harvat romaanit ovat niin hyviä että niitä jaksaisi kahteen kertaan lukea. Olen sijoittanut vähät rahani mielummin käsikirjallisuuteen, suosituimpina aihepiireinä antropologia, arkkitehtuuri ja obstetriikka. 3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle? Vahvoja ehdokkaita ovat Raamattu ja koraanikäännös, joita en ole vielä lukenut kokonaan. Voisin myös lukea vanhempaa painosta, eli juutalaisten pyhiä kirjoja. Sivumäärä ratkaisee. Tai sitten jotakin hyödyllistä kuten espanja-italia -sanakirja kannesta kanteen opeteltavaksi. 4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi. (tai Ritan mukaan kirja, joka pistää pään pyörälle) Jorge Amado: Ilojen paratiisi. Bukowskilla on myös asennetta. 5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin? Toni Morrisonin Beloved on aika lailla murheellinen. 6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun? Juuri nyt lukisin mielelläni päivitetyn version Pääomasta, se tipahtaisi hyllyssä Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyen historian ja Naomi Kleinin No Logon väliin. 7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun? Yhdentekeviä kirjoja on maailma täynnä, ja joillakin merkittävillä kirjoilla on saatu pahaa aikaan. En silti kannata kirjarovioita, ei se tieto vaan miten sitä sovelletaan... 8. Kirja jota parhaillaan luet? Asha Phillips: I no che aiutano a crescere (Saying No. Why It's Important for You and Your Child). Jäänee kesken, kyllähän pennuille voi ja ehkä täytyykin sanoa ei mutta jos jo ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana törmää viisaisiin lausahduksiin vanhempiaan itkulla manipuloivista yhdeksänviikkoisista lapsista, voi äiti... 9. Kirja jonka aiot lukea? Lukemista odottavat Ina May Gaskinin Spiritual Midwifery ja Reggio Emilia -pedagogiikkaa käsittelevä I cento linguaggi dei bambini. 10. Haasta viisi bloggaajaa Tiina, Keksi, Paperivuorineuvos, Uniprojekti, riittänee.

Gremlins in memoriam

Olimme lähteneet viettämään sunnuntai-iltaa Huhtipojan kummitädin perheen maaseutuhuvilalle. Vierailu venähti rajuilman yllättäessä, ja kun saavuimme kotiin puoleltaöin kuulimme autoa pysäköidessämme kurjaa nau’untaa. Vastapäisen talon portailla makasi likomärkä ja likainen kissanpentu.

Kannoimme luisevan, kylmissään olevan otuksen kotiin, pesimme ja kuivasimme hiustenkuivaajalla, annoimme lääkeruiskulla ensi hätään sokerivettä, myöhemmin kerääjämaitoa. Kaapissa ei ollut mitään. Majoitimme löytölapsen kenkälaatikkoon. En uskonut sen selviävän yön yli, mutta aamulla minua odotti yllätys: potilas oli virkistynyt, siinä määrin että jouduin laittamaan henkilövaa’an painoksi kannen päälle konsultoidessani Ylisulttaania elikon sijoituspaikasta. Terassille, nyt ja loppuelämäkseen mikäli parempaa kotia ei löytyisi. Talomme takana aukeaa hylättyjen puutarhoiden viidakko, ja terassilta terassille kulkemalla pääsee ties mihin. Italiatar oli innoissaan, vaikkei saanutkaan koskea potilaaseen.

Lähdin kauppaan ostamaan lehmänmaitoa (koska kissanmaitoa ei kaupassa myydä) ja kissanruokaa, mikäli potilas osaisi jo syödä moista. Iltapäivällä terhakoitunut kissapoika pääsi eläinlääkäriin; aliravittu, kuivunut, gastroenteriitti, tulehdus hengitysteissä ja silmissä, huonossa kunnossa mutta elinvoimainen, lääkäri varovaisen toiveikas. Rääpäle sai antibioottiruiskeen ja glukoosiliuosta ihonalaisesti, ostin apteekista boorivettä ja vauvanruokaa. Kissa ei syönyt, otti vain vettä ja maitoa lääkeruiskusta.

Seuraavana aamuna en kuullut naukumista: potilas oli väsähtäneen näköinen, mutta otti aamumaitonsa ja virkistyi jonkun verran. Nesteytin säännöllisesti, puhdistin silmiä ja sieraimia.

Iltapäivällä kissa ei enää tullut minua vastaan, etsin ja löysin sen makaamasta nurkasta, häntä lattiakaivossa. Raatokärpäset olivat jo munineet, kissanrääpäle hengitti vaivalloisesti. Onneksi Italiatar oli jäänyt nonnan luokse. Soitin kummitädille, joka käytännön ihmisenä poisti kärpäsenmunat kamman, pumpulitupon ja denaturoidun alkoholin avulla. Nesteytimme ja silitimme kuolevaa, peitimme kopan harsolla etteivät kärpäset pääsisi lähelle. Lauloin kissanpennulle ehkä surullisimman laulun jonka tiedän: tuonen lehto, öinen lehto… Appiukon kuolemasta oli kulunut tasan viisi vuotta, ja samaan aikaan kumminserkun pikkukeskonen taisteli elämästään napolilaisen sairaalan keskoskaapissa; kaikki murhe on suhteellista, mutta kyllä minä silti yhden kyyneleen tirautin.

Kirkonkellot soittivat iltamessua, pääskyset lentelivät hämärtyvällä taivaalla. Kissa ei enää hengittänyt. Kuolema elokuussa on julma, raatokärpäsen toukat kuoriutuisivat noin kahdeksassa tunnissa. Lyhyen neuvottelun tuloksena sovimme että tytölle syötettäisiin pajunköyttä: elämän tosiseikoille on aikansa, kissanraatoja maantien varrella ja ruumiinvalvojaisia naapurustossa joutaisi näkemään myöhemminkin. Ehdimme kuopata pikkutiikerin ennen pimeän laskeutumista viidakkoonsa, appelsiinipuun varjoon.

Päiväkirurgiaa

Korjasin aamulla irronneen nuken jalan; kiinnitin sisäpuolelta, tuli vähän tikkejä selkään. Potilas ja Italiatar voivat hyvin.

Naisen tila

Ystäväni Onneli lähetti minulle Gloria-lehden kolumnistin, pappi Hilkka Ojanuoran kirjoituksen naisen omasta tilasta. Tässä:

---

OTA OMA TILASI Jokaisen on saatava kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu. Kesä, tilaa varpaille! Loma, tilaa suunnitelmille! Mökki, tilaa perheelle! Mutta missähän mahtaa olla sinun tilasi? Se todellinen ja vertauskuvallinen huone, joka Virginia Woolfin mukaan on - säällisen toimeentulon lisäksi - jokaisen naisen oikeus ja olemassaolon edellytys. Kotonahan sitä tilaa on. Jos muilta perheenjäseniltä kysyy, koko kotihan on äidin tilaa. Hän päättää, miten se sisustetaan, miten siellä ollaan ja ennen kaikkea, miten siellä siivotaan. Etenkin höyläpenkkihuonetta ja televisio- ja olutpesää mankuva miesväki on sitä mieltä. Mutta mitä tekee nainen, joka haluaa rauhassa lukea kirjaa keskellä päivää? tehdä itsekseen puhisten vatsalihasliikkeitä lattialla? Haaveilla salarakkaasta? Karjua raivosta? Rukoilla? Missä tekee nainen? Nainen etsii sisäistä ja ulkoista tilaansa kylpyammeesta, puutarhasta, lenkkipolulta, pölynimurin melumuurin takaa. Koskaan hän ei saa pitää tilaa omanaan kovin pitkään. Tilaansa vetäytynyt nainen on vaarallinen. Missä siis ovat historian suuret naistaiteilijat? Miten monesti mies supisi lapsille hiljaisessa talossa, suljettuun oveen kunnioittavasti viittelöiden: "Sssh, äiti kirjoittaa! Äiti säveltää! Äiti maalaa! Nainen saattoi kyllä olla oven takana - migreenissä tai neurasteniassa. Tauti tarjosi naiselle tilaa. Naisen tilan edellytetään olevan rajoistaan avoin. Jos siinä on aita, on ainakin oltava avoimia portteja. Naisen on oltava aina aulis ja altis, aina käytettävissä, ja aina on tarjottava sielunsa ja sympatiansa, sija majatalossa. Rajansa on asetettava, reviirinsä merkitsevä ja tilansa tunteva nainen on uhka. Ei koskaan tiedä, mitä se siellä puuhaa ja suunnittelee. Naisen salaisuuksille ei ole helppo löytää tilaa, vaikka ne oikeastaan mahtuvat hyvin pieneen loukkoon. Historian valtaapitävät, miehet, ovat viisaudessaan sijoittaneet naisen salaisuuksien ytimen äärimmäisen pieneen sisätilaan. Tuon piilotilan avulla nainen hallitsee tiloista arvokkainta, aikaa, kun hänestä tulee äiti. Silloin hän valtaa palan tulevaisuutta. Toisaalta tämä piilo, kohtu - vaarallisen vallan tyyssija - on myös antanut nimensä hysterialle: tilalle, joka on miehen silmissä sairaus, mutta naiselle kenties ainoa keino vapautua ahdistetusta tilastaan, tulla näkyväksi. Nainen ei oikeastaan saisi viedä yhteistä tilaa. Liian näkyvä ja kuuluva nainen on kauhistus. Nainen puhuu ehkä siksi niin paljon ja nopeasti, jotta hän ehtii varata edes pienen paikan miesten huomiossa. Nainen pysyy ehkä siksi niin lihavana, että hän pystyy oletetulla rumuudellaan ja hillittömyydellään järkyttämään tilanteen tasapainoa. Tyttölapsi on vielä kekseliäs löytämään tilaa. Hän tarkkailee maailmaa itsekseen sammakko- tai lintuperspektiivistä, pöytäliinan hapsujen tai koivunoksien takaa. Hän liittoutuu muiden lasten kanssa vallatakseen tilan, jota toivoo mutta jota yksin ei pysty saavuttamaan. Hän etsii vilpittömyydellään tilansa muiden sydämissä. Jossain vaiheessa matkaa tilaa ei enää anneta eikä oteta: se ansaitaan ja annostellaan. Vaatteet lakkaavat olemasta väljiä ja mukavia. Kovaan ääneen nauraminen ei ole sopivaa. Puiston läpi kulkeminen pimeällä ei ole turvallista. Elämä muuttuu. Tilasta tuhansiksi tiloiksi ja tilanteiksi, joiden rajoja, merkitystä ja keskinäisiä suhteita naisen on vaikea ymmärtää. Hänen tilojensa kautta kuljetaan: ne ovat läpikulkuhuoneita. Tuolla salissa näyttää olevan koolla iloinen seurue; siellä ei ole sinulle koskaan sopivaa tilaa. Jonakin päivänä joku meistä huomaa: minulla ei ole tilaa hengittää eikä kasvaa. Se on tavallisimpia avioeron avausrepliikkejä. Tukehtuminen, typistyminen, pysähtyminen. Tilattomuus. Jokaisella meistä on toki oma kasvupaikkamme: oma juuripaakkumme, oma määrämme valoa ja vettä, joista emme päätä itse. Jokaiselle meistä on kuitenkin oltava myös varjotonta ja myrskytöntä tilaa kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu. Tilan rajat varjelevat. Tila itsessään vapauttaa. Tiedä oma tilasi. Anna arvo toisenkin tilalle.

---

Tuppukylän vanhakaupunki umpikujineen ja sisäpihallisine taloineen on kouluesimerkki islamilaisesta kaupunkirakenteesta, vaikkei kaupungin tunnetusta historiasta löydy mitään mikä todistaisi islamilaisvallan puolesta tai sitä vastaan. Perinteisessä elämänjärjestyksessä kujat ja sisäpihat ovat naisten ja lasten valtakuntaa, arkisen uusintamisen maailmaa. Miehet hoitivat perheen virallisia suhteita piazzalla ja tekivät työtä vaarallisessa maailmassa, pelloilla kaupunginmuurien ulkopuolella. Todellisuudessa naisetkin joutuivat monesti osallistumaan peltotöihin, uhmaamaan vaaraa, tulemaan paronin raiskaamaksi tai tarantellahämähäkin puremaksi – ja pakenemaan ahdistetusta tilastaan hysteriaan, jonka ritualisointia tarantismi on. Kotiin suljettu nainen oli onnekas nainen, eikä segregaatio naisten yhteisöön olekaan koskaan niin julma kuin mikä on vihreän lesken osa nukkumalähiössä, amerikkalaisessa unelmassa, yksin kiiltävänvalkoisten kodinkoneidensa ympäröimänä. Kultaisella viisikymmentäluvulla – ainakin elokuvissa – mies pelaa kaksoisroolia. Kodin ulkopuolella kovassa maailmassa miehen arvo jyvitetään tilipussin mukaan… mutta aina hän on arvokkaampi kuin ne perheenjäsenet, joilla tilipussia ei ole. Kodin rauhaisassa satamassa mies on herra ja hidalgo jolle tuodaan tohvelit ja drinkki nojatuoliin. Koko koti on naisen valtakuntaa… siihen asti kunnes perheenpää saapuu! Kannustakaa lapsia olemaan hiljaa! Sana hysteria mieltyy kohtuun, naisen salaiseen puutarhaan, jonka historian valtaapitävät ovat suoneet naisille… kunnes raskauden ja synnytyksen medikalisointi on leväyttänyt selälleen salaisuuksien portit. Taivaan tähden, usein myös äitien ja lasten parhaaksi, mutta raja auttamisen, hoitamisen ja holhoamisen, vallankäytön ja lauseen tekijän vaihtamisen välillä on häilyvä. Sikiötä mittaillaan ultraäänessä kuukausittain, vertaillaan taulukoihin, omaa parastaan ymmärtämätöntä naisparkaa punnitaan, hänelle huudetaan jos paino on noussut liikaa, hänelle laaditaan luetteloita siitä mitä voi syödä. Gynekologi – monissa maissa usein mies – on ottanut kätilön – yleensä nainen – paikan, ja synnytysasento on muuttunut kyykkivästä tai polvistuneesta selinmakuuksi, jossa synnytystä kapellimestarin lailla hallitsevan lääkärin työasento on mukavin, genitaalit siististi, selkeästi ja ajeltuna näkyvissä leikkaussalilampun valokiilassa. Yessir, vielä kaksituhattaluvulla joissakin Italian sairaaloissa jalat remmeillä tutkimuspöydän jalkatukiin sidottuna. Epämääräinen, epävarma fysiologinen synnytys korvataan tehokkaimmillaan selkeällä hallittavalla sektiolla, tuosta poikki ja tuohon jengat. Poikani syntyi sairaalassa jossa yli puolet synnytyksistä hoidetaan kirurginveitsellä. Jos kysyt äideiltä milloin vauva on tulossa, saat vastaukseksi heinäkuun kahdeskymmenes, kello kymmenen aamulla. Naisen oma huone kodissa on kodinhoitohuone, vaan onhan se jo jotakin. Mahdollisuus jättää keskeneräiset työt, silittämistä ja viikkaamista odottavat pyykit pois näkyvistä antaa toki henkistä pelivaraa. Lukitun päiväkirjan voi piilottaa pyykkikoriin, sieltä sitä ei kukaan etsi! Rintamamiestalosta eteenpäin jää miehelle kodista pannuhuone ja autotalli, siivoava hellapoliisi ei halua pärekorityömaata tupaan. Molemmat asettavat kodille odotuksia, kenen sanelemia?, ja kaikilla on kurjaa, ikävystyttävää, kanavapujotellaan sohvalla. Function Follows Form. Naisen oma hetki ja harrastus on ristisana, kirjontatyö tai neule jonka voi laskea kädestään hetkenä minä hyvänsä – ääitii tuu pyyhkimään. Blogi, päiväkirja, lipastonlaatikkoon sujahtava kannettava, notebook mikäettei, haaveena huone jossa tilaa ompelukoneelle ja saumurille, kangaspuille, dreijalle, hitsausvälineille, jossa mahtuisi tekemään trinidadilaisia peltitynnyrirumpuja. Siihen asti naisen(kin) on keskityttävä sisäsiisteihin harrastuksiin.

---

Eräänä iltana leimahti läntiselle taivaalle kaunein ja valtavin auringonlasku, jonka äiti oli ikinä nähnyt. Taivas puhkesi punaisiin, oranssinvärisiin, ruusunpunaisiin ja napolinkeltaisiin liekkeihin, pilvet valoivat hehkuvia värejä tumman, tuulisen meren ylle. Tuuli oli nyt lounainen, se tuli suoraan saarta kohti hiilenmustasta, hyvin terävästi erottuvasta taivaanrannasta. Äiti seisoi ruokapöydällä ja maalasi mönjällä punaisia omenia erään puun latvukseen. Mitä jos hän olisi näillä väreillä voinut maalata ulkona, ajatella, millaisia omenia ja millaisia ruusuja! Hänen katsellessaan taivasta hiipi iltakajastus seinää pitkin ylöspäin ja sytytti kukat hänen puutarhassaan. Ne tulivat eläviksi ja alkoivat hehkua. Puutarha avautui, haravoitu käytävä, jonka perspektiivi oli vähän omituinen, muuttui aivan oikeaksi ja vei suoraan kuistille. Äiti laski käpälänsä puunrungolle, se oli lämmin auringosta, hän tunsi sireenien puhjenneen kukkaan. Äkkiä varjo lensi yli seinän, salamannopeasti, jokin musta kiiti ulkona ikkunan ohi. Suuri musta lintu lensi majakan ympäri, se vilahti vuoroin kussakin ikkunassa, läntisessä, eteläisessä, itäisessä, pohjoisessa ... se lensi ja lensi kuin raivokas pitkin, viuhuvin siiveniskuin. Nyt meidät on saarrettu, äiti ajatteli joutuen suunniltaan. Se on noidankehä, minua pelottaa ... Minä tahdon vihdoinkin kotiin tästä kauheasta, tyhjästä saaresta ja ilkeästä merestä ... Hän kietoi käsivartensa omenapuun ympärille ja sulki silmänsä. Puun kuori oli karkea ja lämmin. Meren kohina häipyi. Äiti oli mennyt puutarhaansa. (Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

Satelliittikarttameemi

Reippaanpuoleisella viiveellä vastaan Petjan haasteeseen. Mutta mikä on ulkomaan kaupunki, se jossa asun vai jossa asuin? Onko Suomi ulkomaa? Kun olin pieni, oli ulkomaa täällä. Perheen autolomilla kävimme myös täällä ja täällä ja täällä; tappelimme pikkuveljen kanssa vauvankakan värisen Saab ysikuutosen takapenkillä, kinusimme bensa-asemilta karkkia ja jos saimme söimme kunnes ällötti, karkin päälle suolaista, jano, piii-issahätä. Kyykkypissalla tundralla, vaivaiskoivuvarvikossa porojen ihmeteltävänä ja hyttysten syötävänä. Pystytimme soputeltan leirintäalueelle ja löysimme teltasta edellisen kesän urheiluleirillä kadonneet bestiksen farkut, mitähän niilläkään enää tekee jos koipi kasvaa kymmenen senttiä kesässä? Ala-asteen luokkaretkellä huomasin päihittäväni äidin kartanluvussa ja osasin jo niiden kieltä. Kaikenkirjava kaupunki oli täynnä turkkilaisia ja napolilaisia, suomalaisia ja jugoslaaveja. Ensimmäinen ulkomaanmatka omin nokin, tai melkein, kielikoulun siiven alla. Puolalainen lautta lähti Eteläsatamasta, laivalla kielikoululaisten lisäksi karvaisia bulgarialaisia rekkamiehiä, laivan ruokalassa suolatonta voita joka kellui annospaloina vesiämpärissä. Pian sen jälkeen pääsin perheen kanssa lentokoneeseen, ensin talvea pakoon ja sitten jo sukulaisiin rapakon taakse. Seitsentoistakesäisenä hippinä kiersimme Suomea poikaystävän kanssa. Interrail oli sukupolvellemme rippileiriäkin tärkeämpi initiaatioriitti, mutta himoitun lipun sain vasta täysikäisenä. Suomi on saari, Suomesta lähdetään autolautalla, mennen tullen pakollisina etappeina jo moneen kertaan nähdyt Skandinavian pääkaupungit. Ensimmäinen oikea ulkomaa alkoi täältä: söimme haisevia juustoja ja patonkia, joimme halpaa roseeta Eiffel-tornin alla. Jatkoimme etelään, etsimme Välimerta mutta eksyimme viinitarhoihin. Kuumuus ja kaskaiden sirinä kävivät pohjoismaisen miehen hermoille; olisin halunnut jatkaa Balkan Expressillä Bosporinsalmelle mutta mies veti pidemmän korren. Emme löytäneet sateenvarjoja, mutta näimme vihreän väläyksen kun aurinko laski Atlantin valtamereen. Pääsimme kauniille saarelle, jonne muuten en ehkä olisi koskaan ymmärtänyt matkustaa. Lukioluokan kanssa retkellä: jäiden lähtö Nevasta, palasimme valuuttabaarista kuka enemmän, kuka vähemmän päissään. Hotellin kerrosvahdit katsoivat pääsiäisyön messua televisiosta – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa, kuulin jälkeenpäin. Lähdin vastarakastuneen ystäväpariskunnan kolmantena pyöränä kakkosreilille todentamaan vastasortuneen rautaesiriipun raunioita, ja monista kauniistakin kaupungeista sydämeeni jäi tämä. Olen monta kertaa käynyt täällä, en ainoastaan siitä syystä mikä reppuselkäistä nuorisoa eniten houkuttaa. Rakastan kapeita julkisivuja, syviä runkoja, jyrkkiä ja kapeita portaita, barokkifrontaalien kruunaaman talorivin heijastusta kanavan savisenruskeassa vedessä. Oudon rationaalinen kansakunta, mutta pihejä ovat, peijakas. Opintoporukan kanssa kiertelimme kolme viikkoa Itärannikkoa. Onkohan matkan dioissa kuvaa Twin Towerseista? Mieleen on jäänyt matkan eteläisimmästä mutkasta taivaansininen puutalo, jonka kuistilla söimme jambalayaa, ja jonka vessassa, kylpyammeessa, oli yllätyksenä kultakaloja. Reissun päällä kannattaa käydä vessassa aina kun pääsee, oli hätä tai ei. Mieltäni kaihertaa se opintomatka jonne en ilmoittautunut, koska aioin kevätlukukaudella vaihtariksi, jonne taas en päässyt kun syyslukukaudeksi mennyt kiintiövaihtari ei tullutkaan pois. Lohdutuspalkinnoksi lähdin Italiaan, vaikken koskaan erityisemmin ollutkaan kaavaillut mitään sellaista. Yllätyin positiivisesti… miksi kutsuisinkaan sitä, pinnallisen kepeästä estetiikasta ja aperitiiveista? Vastakohtana Nuorille Vihaisille Miehille jotka istuvat Baarissa ja ottavat itsensä ja maailman ihan hirveän tosissaan? Onneksi tuli reissattua, en koskaan enää pääse ulkomaille koska ulkomaa on Suomessa; Sulttaani haluaisi toki nähdä Skandinavian pääkaupungit ja Nevansuiston metropolin. Ruotsinkielisten kalastajien asuttamalle tuulenpieksämälle silograniittiselle niemimaalle nousseesta venäläisestä kaupungista pääsee eurooppalaiseen hansakaupunkiin tunnissa… mutta vielä joskus haluaisin istua maalaamaan akvarellia Bosporinsalmeen heijastuvasta minareettien silhuetista, ah, niin pateettista!

Bimbo d'ufficio / Toimistovauva

Zizou

MM-finaalin jälkipyykkiä on puitu monella foorumilla, kotikatsomossakin. Minä olen pahoillani Zinédine Zidanen puolesta, vaikka Italiaa kannustinkin. Zidane pelaa niin... kauniisti, on ihmeellistä miten iso mies voi olla niin ketterä. Tanssii balettia pallon kanssa. Mitä Materazzi sitten sanoi? Ei varmasti mitään, mitä Zizou ei ammattilaisuransa aikana ole jo aiemminkin kuullut, tai ehkä jo maternellessa. Sen verran suosittuja juttuja ovat äitis on, siskos on, figliodiputtana, hijodiputa, ibn-sharmuta, Välimeren molemmilla rannoilla. Jos kotonamme olisi erotuomari, sataisi meilläkin kortteja. Italiatar saisi päivittäin keltaisen, joka muuttuisi punaiseksi suunsoiton jatkuessa. Minä saisin kai suoraan punaista.

Tuppukylän piazza ennen MM-finaalia, kansallislaulun soidessa

Italia - Germania

Jalkapallosta en olekaan vielä kirjoittanut, ei niin etteikö aihe olisi sydäntäni lähellä, mutta eihän sitä nyt kaikesta ehdi, ja kun pallon seuraamiseenkin menee jo oma aikansa. Trikolorien määrä katukuvassa on kasvanut mitä pidemmälle maailmanmestaruusotteluissa on päästy, ja Italiaan ensi kertaa saapuva voisi kuvitella kyseessä olevan kovinkin nationalistisen kansakunnan. Väärin. Italialaiset ovat nationalisteja kun kyseessä on jalkapallo, muuten korkeintaan kotiseuturakkaita. Napolissa viime viikolla pistäytynyt isännyys tietää kertoa minulle että Tuppukylän parvekkeilla liehuvat trikolorit ovat varsin köyhä esitys. Molempain Sisiliain kuningaskunnan pääkaupunki oli kauttaaltaan tapetoitu vihreään, valkoiseen ja punaiseen, eikä radanvarsi Barin kaupungissa häpeä vertailussa. Tähänastiset ottelut olemme katsoneet terassille kannetusta pikkutelkkarista. Eilistä ottelua varten oli kuitenkin pystytetty valkokangas piazzalle, mikä ettei, alle sata metriä kodista ja korkeintaan viisitoista studiolta. Kunnanisien mielessä oli kerrankin häivähtänyt ajatus että juuri vanhankaupungin piazzan tulisi olla kaupunkilaisten yhteinen olohuone, meillehän se jo onkin, ja jos muita tulee paikalle niin tervetuloa! Tulihan niitä, nuorukaisilla mukana liput ja millä lie paineilmalla toimivat kannettavat autontorvelta kuulostavat mölypillit. Niistä Huhtipoika ei pitänyt, muuten ensimmäinen puoliaika meni vielä ottelua seuraten, toisella puoliajalla syötiin tissiä, jatkoaika meni liinassa keikkuen ja unikin tuli kun hälinä, kannustushuudot ja torvensoitto muuttuivat tasaiseksi taustameteliksi. Italiatar osallistui samaan aikaan pelattavaan Suomi-Italia-Albania -otteluun piazzaa ja katedraalia yhdistävällä kävelykadun pätkällä. Pelin säännöt ja ottelun lopputulos jäivät epäselviksi, paitsi että tyttö piti liottaa puhtaaksi kylpyammeessa keskiyöllä kotiuduttuamme. Saksan ja Italian kohtaamisessa on mukana vielä jalkapalloakin suurempia intohimoja, eräänlainen Suomi-Ruotsi -ottelu siis. Pohjalta siintävät siirtolaisuus ja kansalliset alemmuuskompleksit, lisää puita pesään tarjosivat teeveekronistit lukiessaan saksalaisen lehdistön parhaita paloja joissa italialaisia haukuttiin tarjoilijoiksi, astianpesijöiksi ja pizzakokeiksi, ja jos rehellinen työ käy haukkumasanaksi, vaffanculo, kyllä me näytetään niille. Maailmanmestaruuden voittaminenkin on tervetullutta, mutta Saksasta otettu voitto on niin makeaa nektaria että sunnuntaina odottava loppuottelu unohtuu hetkeksi.

Munakas ja munaton

Olen aloittanut salapoliisintyön selvittääkseni mikä nauttimistani elintarvikkeista on vaivaksi Huhtipojalle. Säästän teidät kuitenkin yksityiskohtaiselta tuotosten värin ja koostumuksen kuvailulta, se nyt ei kiinnosta ketään paitsi muita imeväisten äitejä. Työhypoteesini ensimmäinen syypää on kananmuna, olin siitä jo melko varma mutta eilen tuli taas yllätys, siis, joko teoria joutaa romukoppaan tai sitten olen törmännyt piilomunaan. Siskot, kuinka vaikeaa! Hatunnosto pitkän linjan imetysdieettaajille. Helle hellitti hieman toissailtana, mutta vieläkin tarkenee. Elelemme kotioloissa vaipatta, ja olenkin saanut tilaisuuden tarkkailla sitä outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta jota valetaan vaunukopassa hahtuvalankapeiton ja pyyhkeen päällä makailevan nuorimmaisen ylle, kun häntä ihailemaan kokoontuneet isä ja miesvieraat nyökyttelevät keskenään: ”pallit sillä, joo, pallit on”.

Continuum Concept

Ärkku

Kaksikuinen on mukavaa seuraa. Hän hymyilee, tahtoo keskustella, osaa jo monia sanoja kuten gnu ja ärkku, sisko opettaa uusia. Lastenvaunujen kuomuun ripustettua villatupsua on hauska huitoa. Kun harmittaa, voi laittaa peukalon suuhunsa. Sitten pääsee – tai joutuu – kantoliinaan; hikiset mahat vastakkain alkaa taas unettaa, ja usein sitä herää ihan uudessa paikassa, vauvansiniset silmät ymmyrkäisinä. Kylvetystä, hierontaa, kuiva vaippa tai kotona ei vaippaa laisinkaan. Tanakka pakkaus siirtyy sylistä syliin, pehmeiden tätien rinnoilta miesten karvaisille käsivarsille ja takaisin. Huhtipoika viihtyy maidosta pinkeässä pikkubuddhan vartalossaan. Joskus täytyy kyllä suuttua, nukkuessa on päässyt tulemaan nälkä mutta palvelu hidastelee, sisko on unohtanut miten kengät laitetaan, hellalla kiehuu jokin. Silloin tissille voi huutaa tovin ennen syömään ryhtymistä: missä viivyttelit, minä olen nä-äin vihainen. Mä-ä, mä-ä, mä-ä. Aurinkoisella tuulellakaan ei toki käydä kiinni kuin sika limppuun: hetki hymyilyä ja kujertelua ruokailun edellä kuuluu hyviin seuratapoihin.

Kauralastu

Varauksetta yhdyn Sarin taivasteluun Italiassa lapsille mainostetuista makeista välipaloista. Ei niitä toki pediatri suosittele, vaan mainokset, ja osa vanhemmista on joko tosiaan niin tietämättömiä että uskovat kinderbriossien ravitsevuuteen, köksää kun ei koulussa opeteta, tai sitten ostavat herkuilla perherauhan. Syövätpä edes jotakin, ja kaupan päälle saa piirretyistä tuttuja hahmoja tai keräilykuvia, niitä lapset hinkuvat kun kavereillakin on. Vauvanruokateollisuus on ostanut pediatrit äänitorvekseen hiirimatoilla jos kohta isommilla lahjoilla. Ja jos jopa dottore sanoo ettei raastettua omenaa voi antaa, pitää olla purkista… Miten tämä sitten liittyy makeisiin välipaloihin, en tiedä, varmasti tasalaatuiseen mössöön tottunut lapsi on tulevaisuudessa hyvä kuluttaja kaikenlaiselle mauttomalle pakastespagetille. Vaan ei noita Suomessakaan järin kulinaristeiksi kasvateta, on ruokapyramidi ja sektorilautanen, maulla niin väliä, kunhan on rasvatonta ja suolatonta. Lapsen ruokahaluttomuus on Italiassa vanhempien ja varsinkin isovanhempien suuri huolenaihe. Ruokaa tuputetaan ja pulleaa lasta ihastellaan. En itse ole mikään terveysfasisti mutta tolkku kaikessa. Että edes oppisivat syömään hedelmiä ja vihanneksia ilman sokerilisää tai leivitystä ja upporasvassa paistamista, ja juomaan vettä janoonsa. Anna Wahlgren ilmaisee asian suunnilleen näin: jos lapsi saa limonaatia ruokajuomakseen joka ikinen päivä, niin mitä juhlapäivänä voidaan tarjota? Shampanjaa? Kaurapuuro on meilläkin mieluista ruokaa, hiutaleita joutuu tosin hakemaan luontaistuotekaupasta. Puuron lisäksi Italiatar rakastaa porkkanoita, kirsikkatomaatteja, leipää, pastaa ja hedelmiä, mielellään kaikki selkeästi erikseen eikä mitään mössöjä, kiitos. Huhtipoika on tehty eri kaavoilla kuin laihanluikku sisarensa: olin yllättynyt synnyttäessäni yli kolmikiloisen lapsen, äimistynyt kun poika kuukauden vanhana painoi sen minkä sisarensa kolmekuisena, ja nyt lähinnä huvittunut kaiken jäädessä pieneksi, vauvanammeesta flanellivaippaan. Äijäkkeen kanssa on huoletonta käydä neuvolassa, eipä ainakaan tuputeta lisämaitoja ;) Ruokahaluttomien, tai näennäisen ruokahaluttomien, tai jollain muulla kuin keskikäyrällä kasvavien pienokaisten vanhemmille ja isovanhemmille suosittelen tätä kirjaa. Kaurapuurosta kirjoittaa useammassakin lastussaan Komposti, vierailkaapa. Niin, ja niiden kauralastujen resepti: 100g voita 2 dl sokeria, itse käytän tummaa kun se on makuisempaa. 2 munaa 1 rkl vehnäjauhoja 4 dl kaurahiutaleita, tai hiutaleita ja leseitä, tai viiden viljan hiutaleita. Seesaminsiemeniäkin voi livauttaa joukkoon.2 tl leivinjauhetta

Taimikasvatusta

Rita Mentor yllytti kommentoimaan, joten kommentoidaan sitten. Sahramin kanssa pääpiirteiltään samoilla linjoilla. Lapsen kuuluu olla keskipisteessä mutta ei keskipisteenä, julistavat sekä Jean Liedloff että Anna Wahlgren. Jälkimmäinen ei liene kovassa huudossa vaisto- tai kiintymysvanhemmuuspiireissä, kiitos nuivien kommenttiensa jossa saavat osansa lapsen kantaminen, perhepeti ja äitiensä rinnoissa yön läpi roikkuvat yksi-, jopa kaksivuotiaat. Lapsikirjan yhteiskuntakritiikki on kuitenkin osuvaa: ihmisen pentu on luonnostaan yhteistyökykyinen ja -haluinen, mutta yhteiskunnan kova ydin pakenee kauas lapsista ja kenestä tahansa joka lasten kanssa viettää päivänsä, kaikkein kirkkaimmin tietysti siinä yhdys- ja yhteiskuntasuunnittelun mallissa jossa työ sijoittuu kauas nukkumalähiöistä, ja jossa niinsanotut tuottamattomat yksilöt on eristetty ydinperheissä kukin omaa sarkaansa uusintamaan. Olen ehkä onnistunut antamaan lapsilleni turvallisuuden ja läheisyyden kantamalla liinassa ja nukkumalla vieressä, osallistumisessa ja yhteisön kannalta hyödyllisyyden tunteessa olen surkeasti epäonnistunut, koska itsekin olen koko lailla hyödytön. Ihmisarvon rakentaminen muun kuin ansiotyön (ja työn arvokkuuden jyvittäjän eli tilipussin) varaan on pitkä prosessi, jossa on sekä ylä- että alamäkiä. Italiassa ihmisentaimia kasvatetaan pääasiassa sisällä, ainakin täällä Tuppukylässä. Talvella sataa, kesällä on kuuma, non c’è più la mezza stagione*. Kolmekymmentä vuotta sitten lapset leikkivät kujilla ja kaduilla; kujat ovat hiljenneet, pysäköidyt ja liian kovaa liikkuvat autot ovat vallanneet katutilan, teeveen cronaca nera kertoo lapsenryöstöistä ja -surmista, pedofiileista… Leikkipuistot – vielä pitkään yhteiskunnan kannalta tuottamattomille ihmisentaimille suunnitellut keinotekoiset ympäristöt – eivät ole kuitenkaan tulleet korvaamaan menetettyä katuleikkiä. Italialainen lapsi viettää iltapäivänsä televisio lapsenvahtinaan. Italialainen lapsi ei liiku tarpeeksi. Italialainen lapsi on ylipainoinen. Italialainen lapsi näkee liikaa mainoksia: lastenohjelman väliin sijoitettujen mainosten määrää säätelee laki, jota noudattaa vain yksi televisiokanava kaikista kaupallisista ja valtiollisista kanavista. Sarin Sahramille kirjoittamien kommenttien innostamana lupaan erillisen kaurapuurolastun, kunhan kerkiän. Pahalta näyttää, scuola materna loppuu lauantaina. Meemeihinkin haastettu. *ei ole enää välivuodenaikaa, sanotaan silloin kun kesä muuttuu talveksi ja talvi kesäksi ilman että valiin mahtuu kevättä tai syksyä, ohutta puuvillaneuletta ja poplaria.

Kummisetä

Komposti kirjoitti taannoin lapsenuskostaan, ja myös Keksi pohti hengenasioita kevätväsymyksen kourissa. On täälläkin pohdittu. Osoituksena kevytmielisestä tapakristillisyydestämme kastoimme Huhtipojan. Valitsemamme kummitäti oli käynyt ripillä viimeksi oman konfirmaationsa yhteydessä. Kummisetäehdokkaamme sen sijaan reputettiin; hän on naimisissa eronneen naisen kanssa, siis, ei kirkollisesti vihittynä, ja kelvatakseen kummiksi hänen kai tulisi jättää vaimo ja kaksi lastaan. Totta puhuen uskoisin itse Nasaretilaisen suuttuvan moisesta ratkaisusta vielä enemmän kuin synnissä elämisestä. Kirkko instituutiona ei saa minulta kovin korkeita pisteitä.

Muori kävi kahden viikon vierailulla, Italiattaren koulu loppuu lauantaina, tällä viikolla vielä ehdin töihin mikäli Huhtipoika suostuu lepäilemään studion nurkkaan pingotetussa riippumatossaan.

Meemiä

Tiina haastoi. Suolaista vai makeaa? Suolaista, juustoja ja ilmakuivattua kinkkua. Esine, jonka katoaminen surettaa yhä? Mieleeni ei nyt tule mitään ylitsepääsemätöntä menetystä, jotain pikkusälää, korvakoruja omasta tai tädin 70-luvun tuotannosta, surrealismijuliste joka jäi junan hattuhyllylle välillä Brugge-Rotterdam Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt? Uskoin hukanneeni alankomaalaiskaribialaisen ystävättären, mutta asiaa mietittyäni löysinkin hänet googlaamalla. Appiukko kuoli liian varhain, vaikkei kukaan meistä tiedä aikaa ja paikkaa. Viikonpäivä josta pidät? Miiiksei aina voi olla perjantai menetti hohtonsa kun Italiassa lauantaikin on työpäivä. Kuukausi josta tykkäät? Keväiset kuukaudet. Mieleenpainunein kirja? Tuolla noita on hylly täynnä: Jorge Amadon Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään ja Toni Morrisonin Belowed sijoittuvat aika hyvin, samoin Jean Cocteaun Oopiumi ja Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi (löytyy kolmena kappaleena: suomeksi, italiaksi ja ranskaksi). Kamala riesa kun on pakkomielteenä lukea samat kirjat sekä alkuperäiskielisinä että käännöksinä! Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi? Minulla on ollut monta hyvää opettajaa: ala-asteella nuorekas ellei peräti nuori sijainen, yläasteen ruotsinmaikka ja äikänmaikka, lukiossa samoin lähes pelottava äikänmaikka, arkkitehtiosastolla yhdyskuntasuunnittelussa innostanut nuori vihainen (ja sittemmin vain vihainen) Kai Wartiainen, Stefan Lindfors, Panu Kaila, Vilhelm Helander, Aino Niskanen... mutta voiko haikeudella muistaa henkilöä, joka on elossa ja sähköpostilla tavoitettavissa? Haaveiletko lottovoitosta? En tahdo jäädä alle sen tylsän unelman jossa seitsemällä oikein voi voittaa miljoonan ei raha oo mun valuuttaa tahdon saada jotain kauniimpaa Epärealistista, kun en lottoa. Tulee mieleen vitsi napolilaisesta joka rukoili San Gennarolta että saisi lottovoiton, ja lopulta pyhimys ilmestyikin sanoakseen että ihmeet ovat ihmeitä, mutta että miehen pitäisi ainakin pelata se rivi. Pidätkö tavarataivaasta? Tunnustetaan, olen materialisti, mutta... Vai oletko minimalisti? ... haluan mielummin vähän, ja kaunista (usein myös kallista, valitettavasti)! Onko tämä päivä ollut hyvä päivä? No comment, vauvapoika kasvaa hyvin mutta työn ja talouden saralla hyvät uutiset ovat olleet kortilla jo pitkään. Ehkä alan sittenkin haaveilla lottovoitosta.

Reunahuomautuksia 2

Suomalaisessa synnytyssairaalassa lukee lapsen rannekkeessa sukupuoli ja äidin sukunimi; Italiassa äidin rannekkeeseen kirjoitetaan lapsen nimi, joka on kirjattu kirjoihin ja kansiin suunnilleen heti napanuoran katkaisemisen jälkeen. Ehdin päivän muutaman ihmetellä appivainaan nimeä rannekkeessa, sitten totuin ajatukseen ja kotona otin lopulta rannekkeen pois. Sulttaanin isoisä ja kaima lepää tuntemattoman sotilaan haudassa Albaniassa tai Montenegrossa, jonne il Duce oli hänet lähettänyt imperiumiaan laajentamaan. Sadan vuoden yksinäisyydessä José Arcadion pojan nimi on Aureliano, jonka pojan nimi taas on José Arcadio…? Lähdekirjallisuutta on vaikea konsultoida kun toisella kädellä pitää tukea autuaasti kantoliinassa torkkuvan sylilapsen päätä. Italiattaren kummitäti synnytti kaksostyttönsä Tuppukylän sairaalassa, sektiolla täysanestesiassa niin kuin täällä on tapana. Synnytyksen jälkeen joku leikkaussalihenkilökunnasta astuu ulos ilmoittamaan tyttöjen isälle että kaikki meni hyvin, ja tiedustelee mitkä nimet lapsille laitetaan: isä pyytää saada ensin nähdä tytöt, ja saa vastaukseksi ylettömästä vaivasta tuskaantuneen tämän kerran, jos se todella on välttämätöntä. Kun Tuppukylän sairaalan synnytysosasto lakkautettiin, en osannut olla menetyksestä vilpittömän pahoillani.

Reunahuomautuksia

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ei Tiina enää kirjoitakaan graduaan synnytyskertomuksista. Aion silti vääntää omani, kunhan joudan. Toistaiseksi saatte tyytyä murusiin! Julkinen sairaala: kahden hengen huoneet. Kello kuudelta hoitaja tuo kuumemittarin ja mahdollisen lääkityksen, vauvalassa yöpyneet kärrätään äideilleen, huoneessa olleet viedään vauvalaan vaipanvaihtoon. Seitsemän pintaan alkaa paikalle saapua naapuripedin rouvan sukulaisia. Kahdeksalta pappi kulkee käytävän päästä päähän messuten avemariaa, kymmenen aikaan lääkärit tarkistavat potilaat ja sen ajaksi sukulaiset heitetään pellolle. Myös vauvat kärrätään vauvalaan pediatrin syyniin. Avemarian ja lääkäreiden välillä saa aamiaista, marmelaatia on vaikea levittää lusikalla, mutta se nyt tuskin on julkisen terveydenhoidon suurin epäkohta. Huoneessa on vessa, se on hyvä, suihkua ei ole koko osastolla. Sairaala on rakennettu rinteeseen, tuuli ulvoo ikkunanraoissa. Kätilöopiston nakkikastikkeen ei tarvitse hävetä italialaisten vastineidensa rinnalla: yhtä lailla pahaa, suolatonta, pasta pas*aksi keitettyä. Juuri sairaalaan tullessamme kolmantensa synnyttäneen naapuripedin rouvan äiti tuo kotoa parempaa, minä synnytän niin myöhään että jään kokonaan ilman illallista, haaveilen kotiamme lähellä sijaitsevan pizzerian noutopizzasta joka taatusti jäähtyisi viidenkymmenen kilometrin matkalla, mutta, kuten todettu on, maistuu usein vielä seuraavanakin aamuna jääkaappilämpöisenä. Rouvalla on todella paljon sukulaisia. Niitä riittää koko päivälle; ne tuovat lahjoja ja kukkia, niitä kestitään. Ydinjoukot ovat varustautuneet leivonnaisilla, pikkupizzoilla, likööreillä ja katkeroilla. Viinasten valikoima riittäisi pienelle baarille: suku valtaa kolmannen vaatekaapin sen seitsemälle sortille. Vieraitteni lukumäärä ei ylitä neljää henkeä kerralla, hyvä, eivät mahtuisi väenpaljouden sekaan, keskustelevat Rifondazionen vaalituloksista, minut on leimattu ja lokeroitu. Tutut kätilöt käyvät tervehtimässä vuoronsa alkaessa, muutamaa huonetta edempänä on samalla synnytysvalmennuskurssilla käynyt äiti esikoispoikansa kanssa, sektio, perätila, toipuu hyvin. Yksi vuorokausi menee sosiaaliantropologian sivuaineopintojen piikkiin, toisen yön jälkeen allekirjoitan paperit ja lähden kotiin omalla vastuulla. Sairaalakäytännön mukaan kakkua kestäisi kolme yötä, neljä, jos on synnyttänyt illalla.

Huhtipoika

Maanantai-iltana kahdeksan pintaan synnytin poikalapsen siinä samaisessa sairaalassa jossa olimme käyneet kurssilla. Ei mikään leboyerilainen kokemus, mutta tilastojen valossa voin pitää itseäni onnekkaana: ei sektiota, ei episiotomiaa. Kätilöt laadukkaita, gynekologi olisi tehnyt meille suuremman palveluksen olemalla näyttämättä naamaansa, ja koska syntymä osui vuoronvaihtoon oli salissa lopulta tuplamiehitys, muutenkin suomalaiseen sairaalakäytäntöön verrattuna liikaa jengiä, pysyisivät kahvihuoneessa... Vauva on tietenkin mahdottoman hieno!

coglione

m. (triv) 1. (testicolo) testicle, (volg) ball. 2. (fig) (persona sciocca; -a) idiot, fool, (am) moron, (am) jerk. rompere i –i a qd. to break s.o’s balls; togliersi qd. dai –i to get rid of s.o. Berlusconi nimitti julkisuudessa vasemmiston äänestäjiä idiooteiksi, coglioni, ja kiitos blogien, sähköpostin ja tekstiviestien, sana levisi kulovalkean tavoin koko maanpiiriin. Lappu rintaan: sono un coglione; tuppukyläläiset ovat tyytyneet nimittelemään toisiaan lempeästi, kun kerrankin saa sanoa piazzan tupakkakauppiaalle että hän on, ja koska kaikki tietävät kuitenkin toistensa poliittisen kannan. Yleisiä synonyymejä palle, scatole, maroni; ei ole imartelevaa kuulla olevansa coglione mutta vielä pahempaa on olla un uomo senza coglioni, ilman palleja. Con coglioni, con contro- on miehisen arvon mittari jota voi käyttää naisistakin (joillakin nyt vain on enemmän miehistä attribuuttia kuin miehillä keskimäärin, suomeksi naista sanottaisiin hyväksi jätkäksi) Sanontoja: palle girate ärtynyt palle piene, -gonfie: mitta täynnä (räjähtämäisillään) palle rotte mitta täynnä (ja ylitetty) palle sgonfie, - a terra: menettänyt motivaation, puhdin par’ di palle! ei tule kuuloonkaan che palle! ikävystynyt esklamaatio miei coglioni! myönteisen yllättynyt esklamaatio, niin kuin espanjalaisten ¡cojones! Toccarsi i coglioni: käden vieminen kiveksille on taikauskoinen ele, esimerkiksi jos on lähdössä automatkalle ja kohtaa ensimmäiseksi ruumisauton, keskustelun sivutessa aiheita joita ei toivo omalle kohdalleen...

Perhepeti

Aina välillä joku arvovaltainen psykologi esittää näkemyksensä siitä kuinka tärkeää lapsen on nukkua omassa vuoteessa, mahdollisesti myös omassa huoneessaan, viimeistään kolme vuotta täytettyään, oidipaalivaiheeseen tultuaan. Katin marjat, luonnonvastaista, sanon minä. Mikään nisäkäs ei yritä nukuttaa pentujaan toisessa pesässä. Ehdin kommentoida asiaa jo sähköpostilistalla, mutta koska väite on minusta niin naurettava, julistettakoon sitä kaikelle verkkokansalle tässäkin. Tehdään normi omasta sängystä ja huoneesta, käytössä nytkin vain pienellä osalla planeettaa, ja koko lajin historian kannalta relevanssiltaan samaa luokka kuin yhden hyttysen pieru aivan keskellä Saharaa. Sitten rakennetaan siihen sopiva psykologinen teoria. Sama pätee muihin kasvatuspsykologian kukkasiin kuten pitkä imetys vaikeuttaa lapsen itsenäistymistä tai pitää saada istua paskat Pampersissa, muuten tulee traumoja. (Tänä yönä toki vähän kypsytti kun mahaa potkittiin sekä sisä- että ulkopuolelta.)

Puolue

Olen liittynyt puolueen jäseneksi vuonna 2002. Suomessa minulla ei ole ollut minkään poppoon jäsenkirjaa: olen muistaakseni äänestänyt aina vihreitä, presidentinvaaleja lukuunottamatta. Totta puhuen kävin kerran Tuppukylässäkin vihreiden kokouksessa, vielä pienemmässä porukassa kuin mitä tovereiden harvat rivit, ja sain vahvistuksen sille mitä olin ounastellutkin: Italian vihreät eivät näe metsää puilta. Vaikka koko maata koskevat poliittiset päätökset on tehty vuosikymmenien ajan autoliikennettä (=autoteollisuutta) suosien ja koko energiapolitiikka on päin helvettiä, vähintään yhtä paljon ellei enemmän huolettaa vihreitä Messinansalmen yli mahdollisesti rakennettavan sillan heittämän varjon vaikutus merenpohjan eliöihin. Italian vihreät rakastavat kaikkia pörröisiä eläimiä – minun mielestäni on mahdollista olla metsästäjä ja ympäristönsuojelija, vaikken itse tunnekaan vetoa minkään tai kenenkään ammuskeluun. Hirvipaisti on eettisempi kuin tehobroileri. Syön lihaa. Vastustan ydinvoimaa, jo ihan siitä syystä etten haluaisi antaa ensimmäistäkään ydinvoimalaa näiden käsiin. Harmittomampiakin ongelmajätteitä pulpahtaa esille tuon tuostakin yllättävistä jatkokäsittelypaikoista, kuten merenpohjasta, pohjavesialueelta… Liityin puolueeseen odottaessani esikoistani, varmasti halusta kuulua konkreettisesti johonkin, kasvattaa juuret, parantaa maailmaa demokratian antamilla heiveröisillä välineillä, osoittaa itselleni ja muille etten ole täällä enää ainoastaan turistina, että poliittiset päätökset koskevat myös minua ja lapsiani. Puolueen symbolissaan säilyttämät vanhat työkalut, tehdastyöläisten vasara ja maatyöläisten sirppi, kantavat mukanaan raskasta taakkaa. Pidän itseäni yhtä syyllisenä Stalinin hirmutöihin kuin mitä Papaboysit ovat Espanjan inkvisitioon. Näyttöä kommunismin epäonnistumisesta maailmassa on, muttei kapitalismillakaan aina ja varsinkaan kaikkialla niin hyvin pyyhi. Ja ei ei, Kuuba ei ole demokratia. Vaikuttavia lukuelämyksiä maailmankapitalismia epäilevälle ovat olleet Ruokaa kaikille ja No Logo. Tottakai olen myös kuunnellut kansankynttilä Petri Tiilen lauluja vastaanottavaisessa iässä. Vaalien alla voi kantaansa tarkistaa erilaisten nettitestien avulla. Berlusconia kannattava ystäväni (persaukinen pätkätyöläinen jonka kaikki ystävät ovat kommunisteja, ansaitsisi lähemmän analyysin) lähettää minulle säännöllisesti linkkejä joiden tarkoitus olisi yllättää, mutta joka ikinen testi on naulannut minut omalle paikalleni: vasemmalle laidalle kolmen pienen puolueen Bermudan kolmioon. Kauimpana minusta ovat kuulemma oikeistopopulistinen Lega Nord, suoraselkäisten porvarien isänmaa-puolustusvoimat-Alleanza Nazionale ja markkinavoimaliberistien Forza Italia. Puolueita löytyy joka lähtöön, ja onneksi näin. Yksipuoluejärjestelmää vastustan henkeen ja vereen, siinähän joutuisi ottamaan kaikki idiootit saman (oman?) katon alle! Nyt niitä on hajasijoitettu vähän sinne ja tänne.