...se siitä mihinkään kuollut.
Uhkaava pääkallo brittiLP:n sisäpussissa on koko lailla nostalginen, oltiin kakaroita eikä meillä ollut C-kasettisoitinta stereoissa, ei edes piuhaa levysoittimen ja kasettisoittimen välillä, laitettiin kasettisoittimen mikki kiinni kaiuttimeen ja äänitettiin jotain maukka perusjätkää, ssshh ssshh, äänitys käynnissä. Ihan kamalaa skeidaa siitä audiosta tuli mutta oliko sillä niin väliä, ei oltu hifistejä.
Tuppulasta maakunnan pääkaupunkiin ja toisiin tuppuloihin voi pienellä onnella ja aikataulujen sen suodessa matkustaa kaakkoisradan lättähatulla tai linja-autolla. Kaksi iltapäivää viikossa työmaaturvallisuuskurssilla provinssipääkaupungin keskustassa, viisi euroa bensiiniä ja kolme kuusikymmentä pysäköintimaksua kerralta puhuvat julkisen liikenteen puolesta. Sulttaani saa saattaa minut naapurikaupunkiin, jonka läpi ajaa aikataulunsa puolesta kivuttomin onnikka. Linja palvelee lähinnä yläkoululaisia, mutta muutama aikuinen mies on päätynyt laskuissaan samaan tulokseen kuin minä, ajanut autonsa seinään, menettänyt pisteet ajokortistaan kenties? Huomaan henkilöautonormittuneeni, kuten valtaosa tuppulalaisista. Appivainaa matkusti töihin linja-autolla kunnes aikataulut kääntyivät häntä vastaan.
Linja-auton pleksi-ikkuna on sisäpuolelta naarmuinen, ulkoa sateentuoman erämaan pölyn läikittämä, kerrosten välistä vesihöyryssä. Katselen sen suodattamaa maisemaa ja mielessäni siteeraan Minniä joka siteeraa Frank McCourtia: Te kirjoitatte joka hetki, koko elämänne. Jopa unissanne te kirjoitatte. Kun kävelette tämän koulun käytävillä, tapaatte ihmisiä ja kirjoitatte koko ajan ajatuksissanne. Kolmessa vartissa tunnelma vaihtelee huikaisevan kauniista murheelliseen; peltojen punainen multa on vasta aurattu, oliivilehdoissa puiden juurelle punaisen mullan vastaväriksi ovat nousseet kellanvihreät kukat. Superstradan rinnalla kulkee complanare, sen pengertä ajaa vanha mies vaaleanpunaisella naistenpyörällä, tarakallaan pieni kuokka. Tienristeyksessä aleppomäntyjen alla vähäpukeinen afrikkalaisnainen lämmittelee peltitynnyrissä palavan tulen äärellä, vieressään valkoinen muovituoli johon voi istahtaa odottamaan asiakkaita. Jos maailma on näkkileipä, tunnen silti olevani sen voidellulla puolella.
Jälleen kerran mediassa mekkaloidaan laista 194. Laki jota vastustetaan, puolustetaan ja käytetään poliittisena keppihevosena säätelee oikeutta lailliseen raskaudenkeskeytykseen. Yleensä lain nostavat esille henkilöt, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa; paavi, Giuliano Ferrara...
Lääkäri voi omatuntoonsa vedoten kieltäytyä kirjoittamasta reseptiä ns. katumuspillerille, apteekkari voi omatuntoonsa vedoten kieltäytyä myymästä sitä. Varmuuskumeja sentään myyvät, vaikka hurskaimmat eivät laita 24/7 automaattia apteekin ulkoseinään. Jos ei kestä pikkukaupungin apteekkarin uteliasta tahi moralisoivaa katsetta, voi kumit hakea naapurikaupungin piazzan tupakkakaupasta tai Lidl'istä. Kahta työtä tekevä julkisen sairaalan lääkäri voi kieltäytyä omatuntoonsa vedoten tekemästä raskaudenkeskeytystä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja tehdä niitä yksityisklinikalla tiistaisin ja torstaisin.
Oma poliittinen linjanvetoni lakiin 194 on seuraava:
1) Kannanotot henkilöiltä joita asia ei henkilökohtaisesti koske, miehiltä ja virallisesti selibaatissa eläviltä papeilta, munkeilta ja nunnilta, ovat äärimmäisen epätoivottavia.
2) Tekevälle sattuu, mutta siitä huolimatta ei-toivottujen raskauksien määrä Italiassa on liian suuri siihen nähden että elämme sentään vuotta 2008.
3) Jos ja kun huomaa kumin puhjenneen, pitäisi katumuspillerin saaminen olla yhtä varmaa Canicattìssa kuin Milanossa.
4) Perheen puolesta puhuvien poliitikkojen tulisi tarjota todellinen vaihtoehto raskaudenkeskeytykselle, ei ainoastaan lämmintä kättä, Herran siunausta ja lakia joka takaa naiselle oikeuden synnyttää anonyyminä ja jättää vastasyntynyt sairaalaan. Lapsen pitämisen tulisi olla taloudellisesti mahdollista teiniäidille, pätkätyöläiselle, yksinhuoltajalle, kaksilapsiselle perheelle joka elää alle köyhyysrajan.
_______________________________
Jälkikirjoituksena lisättäköön ettei ns. katumuspillerin reseptin kirjoittamisesta kieltäytyminen ole laillista; tätä eivät tosin tiedä kaikki lääkärit, saati mielivallan uhriksi joutuneet naiset. Valmiin ilmiantokaavakkeen saa netistä.
Carlo Rubbia loihe lausumaan eilisessä AnnoZerossa sen mitä minäkin ääneen ajattelin; ei ydinvoimaa kansakunnalle joka ei selviydy edes tavallisesta yhdyskuntajätteestään.
Uskon kuuluvani IKEA-sukupolveen, päätellen ruotsalaisen kalustejätin prosenttiosuudesta sisustuksessa, jälkikasvun sukupolvesta nyt puhumattakaan; uinuvat ikeasängyssä ikealakanoissa ja osaavat käyttää ikea-avainta alle kaksivuotiaina. Oman lapsuuteni vietin Marimekon, Artekin, Lundian ja Muuramen merkeissä, eikä IKEAa toki ollut olemassakaan, ainakaan Suomessa. Ensimmäiset piirustuspöydän kallistuvat pukkijalat isä toi toiviomatkalta länsinaapuriin, mutta ne ovat jääneet Suomeen yhdessä naruviivaimen ja muun hankalan käsinpiirtämiseen liittyvän tussisuhrun kanssa. IKEA on lainannut ellei peräti kopioinut aiemmasta skandinaavisesta muotoilusta paljon; mitä muuta Ivar onkaan kuin vanhaa varastolundiaa, jolla aikoinaan sisustivat kotejaan sekä vanhojen kulttuuriperheiden taistolaiskakarat sekä tiemmä jokunen työläistaustainen demarikin, sitten hyllyistä tuli juukelin kalliita ja ne jäivät vakivaraistuneiden vanhojen pierujen kalusteeksi nuoremman polven rynniessä IKEAan...? Nykyisellä Lundian hinnalla saisi ehkä jo ns. kunnon kalusteen, mikäli sellaisia sattuu tältä planeetalta vielä löytymään, antiikkihuutokauppoja ja roskalavoja lukuunottamatta.
Italiassa IKEA on kompannut pientä sosiologista vallankumousta, kun aiemmin nuoret sisustivat opiskelijaboksinsa sillä mitä sattui vuokraisännältä jäämään, hetekoilla ja muovituoleilla lähinnä. Opiskelu oli tilapäinen vaihe elämässä ja kaikki resurssit keskitettiin lopulliseen päämäärään, oman kodin rakentamiseen ja avoliittoon sitten kun oltiin valmistuttu ja päästy leivänsyrjään kiinni, kokonaisuuksina ja huone kerrallaan myytäviin tyylikalusteisiin joihin joko oli varaa tai sitten odotettiin, lykättiin tulevaisuutta eteenpäin ellei ns. pakottava syy nopeuttanut avioitumista mahdollisen häpeänkin uhalla. Etelässä tämä on yhä ihanne mutta totuus toisenlaista: yliopistossa roikutaan vuosikausia koska suhteellisen huolettoman opiskelijaelämän jälkeen odottaa suhteellisen tulevaisuudeton prekariaatin elämä, hyvinvoinnin marginaalia on ehkä sen verran että tilapäistäkin voi ryhtyä laittamaan nätiksi... koska tilapäinen kestää puolen elämää. Sitten ne raahaavat Ivarinsa ja Paxinsa saman katon alle, elävät susiparina kuin Pohjois-Euroopassa ikään.
