Italia - Germania

Jalkapallosta en olekaan vielä kirjoittanut, ei niin etteikö aihe olisi sydäntäni lähellä, mutta eihän sitä nyt kaikesta ehdi, ja kun pallon seuraamiseenkin menee jo oma aikansa. Trikolorien määrä katukuvassa on kasvanut mitä pidemmälle maailmanmestaruusotteluissa on päästy, ja Italiaan ensi kertaa saapuva voisi kuvitella kyseessä olevan kovinkin nationalistisen kansakunnan. Väärin. Italialaiset ovat nationalisteja kun kyseessä on jalkapallo, muuten korkeintaan kotiseuturakkaita. Napolissa viime viikolla pistäytynyt isännyys tietää kertoa minulle että Tuppukylän parvekkeilla liehuvat trikolorit ovat varsin köyhä esitys. Molempain Sisiliain kuningaskunnan pääkaupunki oli kauttaaltaan tapetoitu vihreään, valkoiseen ja punaiseen, eikä radanvarsi Barin kaupungissa häpeä vertailussa. Tähänastiset ottelut olemme katsoneet terassille kannetusta pikkutelkkarista. Eilistä ottelua varten oli kuitenkin pystytetty valkokangas piazzalle, mikä ettei, alle sata metriä kodista ja korkeintaan viisitoista studiolta. Kunnanisien mielessä oli kerrankin häivähtänyt ajatus että juuri vanhankaupungin piazzan tulisi olla kaupunkilaisten yhteinen olohuone, meillehän se jo onkin, ja jos muita tulee paikalle niin tervetuloa! Tulihan niitä, nuorukaisilla mukana liput ja millä lie paineilmalla toimivat kannettavat autontorvelta kuulostavat mölypillit. Niistä Huhtipoika ei pitänyt, muuten ensimmäinen puoliaika meni vielä ottelua seuraten, toisella puoliajalla syötiin tissiä, jatkoaika meni liinassa keikkuen ja unikin tuli kun hälinä, kannustushuudot ja torvensoitto muuttuivat tasaiseksi taustameteliksi. Italiatar osallistui samaan aikaan pelattavaan Suomi-Italia-Albania -otteluun piazzaa ja katedraalia yhdistävällä kävelykadun pätkällä. Pelin säännöt ja ottelun lopputulos jäivät epäselviksi, paitsi että tyttö piti liottaa puhtaaksi kylpyammeessa keskiyöllä kotiuduttuamme. Saksan ja Italian kohtaamisessa on mukana vielä jalkapalloakin suurempia intohimoja, eräänlainen Suomi-Ruotsi -ottelu siis. Pohjalta siintävät siirtolaisuus ja kansalliset alemmuuskompleksit, lisää puita pesään tarjosivat teeveekronistit lukiessaan saksalaisen lehdistön parhaita paloja joissa italialaisia haukuttiin tarjoilijoiksi, astianpesijöiksi ja pizzakokeiksi, ja jos rehellinen työ käy haukkumasanaksi, vaffanculo, kyllä me näytetään niille. Maailmanmestaruuden voittaminenkin on tervetullutta, mutta Saksasta otettu voitto on niin makeaa nektaria että sunnuntaina odottava loppuottelu unohtuu hetkeksi.

Munakas ja munaton

Olen aloittanut salapoliisintyön selvittääkseni mikä nauttimistani elintarvikkeista on vaivaksi Huhtipojalle. Säästän teidät kuitenkin yksityiskohtaiselta tuotosten värin ja koostumuksen kuvailulta, se nyt ei kiinnosta ketään paitsi muita imeväisten äitejä. Työhypoteesini ensimmäinen syypää on kananmuna, olin siitä jo melko varma mutta eilen tuli taas yllätys, siis, joko teoria joutaa romukoppaan tai sitten olen törmännyt piilomunaan. Siskot, kuinka vaikeaa! Hatunnosto pitkän linjan imetysdieettaajille. Helle hellitti hieman toissailtana, mutta vieläkin tarkenee. Elelemme kotioloissa vaipatta, ja olenkin saanut tilaisuuden tarkkailla sitä outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta jota valetaan vaunukopassa hahtuvalankapeiton ja pyyhkeen päällä makailevan nuorimmaisen ylle, kun häntä ihailemaan kokoontuneet isä ja miesvieraat nyökyttelevät keskenään: ”pallit sillä, joo, pallit on”.

Continuum Concept

Ärkku

Kaksikuinen on mukavaa seuraa. Hän hymyilee, tahtoo keskustella, osaa jo monia sanoja kuten gnu ja ärkku, sisko opettaa uusia. Lastenvaunujen kuomuun ripustettua villatupsua on hauska huitoa. Kun harmittaa, voi laittaa peukalon suuhunsa. Sitten pääsee – tai joutuu – kantoliinaan; hikiset mahat vastakkain alkaa taas unettaa, ja usein sitä herää ihan uudessa paikassa, vauvansiniset silmät ymmyrkäisinä. Kylvetystä, hierontaa, kuiva vaippa tai kotona ei vaippaa laisinkaan. Tanakka pakkaus siirtyy sylistä syliin, pehmeiden tätien rinnoilta miesten karvaisille käsivarsille ja takaisin. Huhtipoika viihtyy maidosta pinkeässä pikkubuddhan vartalossaan. Joskus täytyy kyllä suuttua, nukkuessa on päässyt tulemaan nälkä mutta palvelu hidastelee, sisko on unohtanut miten kengät laitetaan, hellalla kiehuu jokin. Silloin tissille voi huutaa tovin ennen syömään ryhtymistä: missä viivyttelit, minä olen nä-äin vihainen. Mä-ä, mä-ä, mä-ä. Aurinkoisella tuulellakaan ei toki käydä kiinni kuin sika limppuun: hetki hymyilyä ja kujertelua ruokailun edellä kuuluu hyviin seuratapoihin.

Kauralastu

Varauksetta yhdyn Sarin taivasteluun Italiassa lapsille mainostetuista makeista välipaloista. Ei niitä toki pediatri suosittele, vaan mainokset, ja osa vanhemmista on joko tosiaan niin tietämättömiä että uskovat kinderbriossien ravitsevuuteen, köksää kun ei koulussa opeteta, tai sitten ostavat herkuilla perherauhan. Syövätpä edes jotakin, ja kaupan päälle saa piirretyistä tuttuja hahmoja tai keräilykuvia, niitä lapset hinkuvat kun kavereillakin on. Vauvanruokateollisuus on ostanut pediatrit äänitorvekseen hiirimatoilla jos kohta isommilla lahjoilla. Ja jos jopa dottore sanoo ettei raastettua omenaa voi antaa, pitää olla purkista… Miten tämä sitten liittyy makeisiin välipaloihin, en tiedä, varmasti tasalaatuiseen mössöön tottunut lapsi on tulevaisuudessa hyvä kuluttaja kaikenlaiselle mauttomalle pakastespagetille. Vaan ei noita Suomessakaan järin kulinaristeiksi kasvateta, on ruokapyramidi ja sektorilautanen, maulla niin väliä, kunhan on rasvatonta ja suolatonta. Lapsen ruokahaluttomuus on Italiassa vanhempien ja varsinkin isovanhempien suuri huolenaihe. Ruokaa tuputetaan ja pulleaa lasta ihastellaan. En itse ole mikään terveysfasisti mutta tolkku kaikessa. Että edes oppisivat syömään hedelmiä ja vihanneksia ilman sokerilisää tai leivitystä ja upporasvassa paistamista, ja juomaan vettä janoonsa. Anna Wahlgren ilmaisee asian suunnilleen näin: jos lapsi saa limonaatia ruokajuomakseen joka ikinen päivä, niin mitä juhlapäivänä voidaan tarjota? Shampanjaa? Kaurapuuro on meilläkin mieluista ruokaa, hiutaleita joutuu tosin hakemaan luontaistuotekaupasta. Puuron lisäksi Italiatar rakastaa porkkanoita, kirsikkatomaatteja, leipää, pastaa ja hedelmiä, mielellään kaikki selkeästi erikseen eikä mitään mössöjä, kiitos. Huhtipoika on tehty eri kaavoilla kuin laihanluikku sisarensa: olin yllättynyt synnyttäessäni yli kolmikiloisen lapsen, äimistynyt kun poika kuukauden vanhana painoi sen minkä sisarensa kolmekuisena, ja nyt lähinnä huvittunut kaiken jäädessä pieneksi, vauvanammeesta flanellivaippaan. Äijäkkeen kanssa on huoletonta käydä neuvolassa, eipä ainakaan tuputeta lisämaitoja ;) Ruokahaluttomien, tai näennäisen ruokahaluttomien, tai jollain muulla kuin keskikäyrällä kasvavien pienokaisten vanhemmille ja isovanhemmille suosittelen tätä kirjaa. Kaurapuurosta kirjoittaa useammassakin lastussaan Komposti, vierailkaapa. Niin, ja niiden kauralastujen resepti: 100g voita 2 dl sokeria, itse käytän tummaa kun se on makuisempaa. 2 munaa 1 rkl vehnäjauhoja 4 dl kaurahiutaleita, tai hiutaleita ja leseitä, tai viiden viljan hiutaleita. Seesaminsiemeniäkin voi livauttaa joukkoon.2 tl leivinjauhetta

Taimikasvatusta

Rita Mentor yllytti kommentoimaan, joten kommentoidaan sitten. Sahramin kanssa pääpiirteiltään samoilla linjoilla. Lapsen kuuluu olla keskipisteessä mutta ei keskipisteenä, julistavat sekä Jean Liedloff että Anna Wahlgren. Jälkimmäinen ei liene kovassa huudossa vaisto- tai kiintymysvanhemmuuspiireissä, kiitos nuivien kommenttiensa jossa saavat osansa lapsen kantaminen, perhepeti ja äitiensä rinnoissa yön läpi roikkuvat yksi-, jopa kaksivuotiaat. Lapsikirjan yhteiskuntakritiikki on kuitenkin osuvaa: ihmisen pentu on luonnostaan yhteistyökykyinen ja -haluinen, mutta yhteiskunnan kova ydin pakenee kauas lapsista ja kenestä tahansa joka lasten kanssa viettää päivänsä, kaikkein kirkkaimmin tietysti siinä yhdys- ja yhteiskuntasuunnittelun mallissa jossa työ sijoittuu kauas nukkumalähiöistä, ja jossa niinsanotut tuottamattomat yksilöt on eristetty ydinperheissä kukin omaa sarkaansa uusintamaan. Olen ehkä onnistunut antamaan lapsilleni turvallisuuden ja läheisyyden kantamalla liinassa ja nukkumalla vieressä, osallistumisessa ja yhteisön kannalta hyödyllisyyden tunteessa olen surkeasti epäonnistunut, koska itsekin olen koko lailla hyödytön. Ihmisarvon rakentaminen muun kuin ansiotyön (ja työn arvokkuuden jyvittäjän eli tilipussin) varaan on pitkä prosessi, jossa on sekä ylä- että alamäkiä. Italiassa ihmisentaimia kasvatetaan pääasiassa sisällä, ainakin täällä Tuppukylässä. Talvella sataa, kesällä on kuuma, non c’è più la mezza stagione*. Kolmekymmentä vuotta sitten lapset leikkivät kujilla ja kaduilla; kujat ovat hiljenneet, pysäköidyt ja liian kovaa liikkuvat autot ovat vallanneet katutilan, teeveen cronaca nera kertoo lapsenryöstöistä ja -surmista, pedofiileista… Leikkipuistot – vielä pitkään yhteiskunnan kannalta tuottamattomille ihmisentaimille suunnitellut keinotekoiset ympäristöt – eivät ole kuitenkaan tulleet korvaamaan menetettyä katuleikkiä. Italialainen lapsi viettää iltapäivänsä televisio lapsenvahtinaan. Italialainen lapsi ei liiku tarpeeksi. Italialainen lapsi on ylipainoinen. Italialainen lapsi näkee liikaa mainoksia: lastenohjelman väliin sijoitettujen mainosten määrää säätelee laki, jota noudattaa vain yksi televisiokanava kaikista kaupallisista ja valtiollisista kanavista. Sarin Sahramille kirjoittamien kommenttien innostamana lupaan erillisen kaurapuurolastun, kunhan kerkiän. Pahalta näyttää, scuola materna loppuu lauantaina. Meemeihinkin haastettu. *ei ole enää välivuodenaikaa, sanotaan silloin kun kesä muuttuu talveksi ja talvi kesäksi ilman että valiin mahtuu kevättä tai syksyä, ohutta puuvillaneuletta ja poplaria.

Kummisetä

Komposti kirjoitti taannoin lapsenuskostaan, ja myös Keksi pohti hengenasioita kevätväsymyksen kourissa. On täälläkin pohdittu. Osoituksena kevytmielisestä tapakristillisyydestämme kastoimme Huhtipojan. Valitsemamme kummitäti oli käynyt ripillä viimeksi oman konfirmaationsa yhteydessä. Kummisetäehdokkaamme sen sijaan reputettiin; hän on naimisissa eronneen naisen kanssa, siis, ei kirkollisesti vihittynä, ja kelvatakseen kummiksi hänen kai tulisi jättää vaimo ja kaksi lastaan. Totta puhuen uskoisin itse Nasaretilaisen suuttuvan moisesta ratkaisusta vielä enemmän kuin synnissä elämisestä. Kirkko instituutiona ei saa minulta kovin korkeita pisteitä.

Muori kävi kahden viikon vierailulla, Italiattaren koulu loppuu lauantaina, tällä viikolla vielä ehdin töihin mikäli Huhtipoika suostuu lepäilemään studion nurkkaan pingotetussa riippumatossaan.

Meemiä

Tiina haastoi. Suolaista vai makeaa? Suolaista, juustoja ja ilmakuivattua kinkkua. Esine, jonka katoaminen surettaa yhä? Mieleeni ei nyt tule mitään ylitsepääsemätöntä menetystä, jotain pikkusälää, korvakoruja omasta tai tädin 70-luvun tuotannosta, surrealismijuliste joka jäi junan hattuhyllylle välillä Brugge-Rotterdam Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt? Uskoin hukanneeni alankomaalaiskaribialaisen ystävättären, mutta asiaa mietittyäni löysinkin hänet googlaamalla. Appiukko kuoli liian varhain, vaikkei kukaan meistä tiedä aikaa ja paikkaa. Viikonpäivä josta pidät? Miiiksei aina voi olla perjantai menetti hohtonsa kun Italiassa lauantaikin on työpäivä. Kuukausi josta tykkäät? Keväiset kuukaudet. Mieleenpainunein kirja? Tuolla noita on hylly täynnä: Jorge Amadon Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään ja Toni Morrisonin Belowed sijoittuvat aika hyvin, samoin Jean Cocteaun Oopiumi ja Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi (löytyy kolmena kappaleena: suomeksi, italiaksi ja ranskaksi). Kamala riesa kun on pakkomielteenä lukea samat kirjat sekä alkuperäiskielisinä että käännöksinä! Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi? Minulla on ollut monta hyvää opettajaa: ala-asteella nuorekas ellei peräti nuori sijainen, yläasteen ruotsinmaikka ja äikänmaikka, lukiossa samoin lähes pelottava äikänmaikka, arkkitehtiosastolla yhdyskuntasuunnittelussa innostanut nuori vihainen (ja sittemmin vain vihainen) Kai Wartiainen, Stefan Lindfors, Panu Kaila, Vilhelm Helander, Aino Niskanen... mutta voiko haikeudella muistaa henkilöä, joka on elossa ja sähköpostilla tavoitettavissa? Haaveiletko lottovoitosta? En tahdo jäädä alle sen tylsän unelman jossa seitsemällä oikein voi voittaa miljoonan ei raha oo mun valuuttaa tahdon saada jotain kauniimpaa Epärealistista, kun en lottoa. Tulee mieleen vitsi napolilaisesta joka rukoili San Gennarolta että saisi lottovoiton, ja lopulta pyhimys ilmestyikin sanoakseen että ihmeet ovat ihmeitä, mutta että miehen pitäisi ainakin pelata se rivi. Pidätkö tavarataivaasta? Tunnustetaan, olen materialisti, mutta... Vai oletko minimalisti? ... haluan mielummin vähän, ja kaunista (usein myös kallista, valitettavasti)! Onko tämä päivä ollut hyvä päivä? No comment, vauvapoika kasvaa hyvin mutta työn ja talouden saralla hyvät uutiset ovat olleet kortilla jo pitkään. Ehkä alan sittenkin haaveilla lottovoitosta.

Reunahuomautuksia 2

Suomalaisessa synnytyssairaalassa lukee lapsen rannekkeessa sukupuoli ja äidin sukunimi; Italiassa äidin rannekkeeseen kirjoitetaan lapsen nimi, joka on kirjattu kirjoihin ja kansiin suunnilleen heti napanuoran katkaisemisen jälkeen. Ehdin päivän muutaman ihmetellä appivainaan nimeä rannekkeessa, sitten totuin ajatukseen ja kotona otin lopulta rannekkeen pois. Sulttaanin isoisä ja kaima lepää tuntemattoman sotilaan haudassa Albaniassa tai Montenegrossa, jonne il Duce oli hänet lähettänyt imperiumiaan laajentamaan. Sadan vuoden yksinäisyydessä José Arcadion pojan nimi on Aureliano, jonka pojan nimi taas on José Arcadio…? Lähdekirjallisuutta on vaikea konsultoida kun toisella kädellä pitää tukea autuaasti kantoliinassa torkkuvan sylilapsen päätä. Italiattaren kummitäti synnytti kaksostyttönsä Tuppukylän sairaalassa, sektiolla täysanestesiassa niin kuin täällä on tapana. Synnytyksen jälkeen joku leikkaussalihenkilökunnasta astuu ulos ilmoittamaan tyttöjen isälle että kaikki meni hyvin, ja tiedustelee mitkä nimet lapsille laitetaan: isä pyytää saada ensin nähdä tytöt, ja saa vastaukseksi ylettömästä vaivasta tuskaantuneen tämän kerran, jos se todella on välttämätöntä. Kun Tuppukylän sairaalan synnytysosasto lakkautettiin, en osannut olla menetyksestä vilpittömän pahoillani.

Reunahuomautuksia

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ei Tiina enää kirjoitakaan graduaan synnytyskertomuksista. Aion silti vääntää omani, kunhan joudan. Toistaiseksi saatte tyytyä murusiin! Julkinen sairaala: kahden hengen huoneet. Kello kuudelta hoitaja tuo kuumemittarin ja mahdollisen lääkityksen, vauvalassa yöpyneet kärrätään äideilleen, huoneessa olleet viedään vauvalaan vaipanvaihtoon. Seitsemän pintaan alkaa paikalle saapua naapuripedin rouvan sukulaisia. Kahdeksalta pappi kulkee käytävän päästä päähän messuten avemariaa, kymmenen aikaan lääkärit tarkistavat potilaat ja sen ajaksi sukulaiset heitetään pellolle. Myös vauvat kärrätään vauvalaan pediatrin syyniin. Avemarian ja lääkäreiden välillä saa aamiaista, marmelaatia on vaikea levittää lusikalla, mutta se nyt tuskin on julkisen terveydenhoidon suurin epäkohta. Huoneessa on vessa, se on hyvä, suihkua ei ole koko osastolla. Sairaala on rakennettu rinteeseen, tuuli ulvoo ikkunanraoissa. Kätilöopiston nakkikastikkeen ei tarvitse hävetä italialaisten vastineidensa rinnalla: yhtä lailla pahaa, suolatonta, pasta pas*aksi keitettyä. Juuri sairaalaan tullessamme kolmantensa synnyttäneen naapuripedin rouvan äiti tuo kotoa parempaa, minä synnytän niin myöhään että jään kokonaan ilman illallista, haaveilen kotiamme lähellä sijaitsevan pizzerian noutopizzasta joka taatusti jäähtyisi viidenkymmenen kilometrin matkalla, mutta, kuten todettu on, maistuu usein vielä seuraavanakin aamuna jääkaappilämpöisenä. Rouvalla on todella paljon sukulaisia. Niitä riittää koko päivälle; ne tuovat lahjoja ja kukkia, niitä kestitään. Ydinjoukot ovat varustautuneet leivonnaisilla, pikkupizzoilla, likööreillä ja katkeroilla. Viinasten valikoima riittäisi pienelle baarille: suku valtaa kolmannen vaatekaapin sen seitsemälle sortille. Vieraitteni lukumäärä ei ylitä neljää henkeä kerralla, hyvä, eivät mahtuisi väenpaljouden sekaan, keskustelevat Rifondazionen vaalituloksista, minut on leimattu ja lokeroitu. Tutut kätilöt käyvät tervehtimässä vuoronsa alkaessa, muutamaa huonetta edempänä on samalla synnytysvalmennuskurssilla käynyt äiti esikoispoikansa kanssa, sektio, perätila, toipuu hyvin. Yksi vuorokausi menee sosiaaliantropologian sivuaineopintojen piikkiin, toisen yön jälkeen allekirjoitan paperit ja lähden kotiin omalla vastuulla. Sairaalakäytännön mukaan kakkua kestäisi kolme yötä, neljä, jos on synnyttänyt illalla.

Huhtipoika

Maanantai-iltana kahdeksan pintaan synnytin poikalapsen siinä samaisessa sairaalassa jossa olimme käyneet kurssilla. Ei mikään leboyerilainen kokemus, mutta tilastojen valossa voin pitää itseäni onnekkaana: ei sektiota, ei episiotomiaa. Kätilöt laadukkaita, gynekologi olisi tehnyt meille suuremman palveluksen olemalla näyttämättä naamaansa, ja koska syntymä osui vuoronvaihtoon oli salissa lopulta tuplamiehitys, muutenkin suomalaiseen sairaalakäytäntöön verrattuna liikaa jengiä, pysyisivät kahvihuoneessa... Vauva on tietenkin mahdottoman hieno!

coglione

m. (triv) 1. (testicolo) testicle, (volg) ball. 2. (fig) (persona sciocca; -a) idiot, fool, (am) moron, (am) jerk. rompere i –i a qd. to break s.o’s balls; togliersi qd. dai –i to get rid of s.o. Berlusconi nimitti julkisuudessa vasemmiston äänestäjiä idiooteiksi, coglioni, ja kiitos blogien, sähköpostin ja tekstiviestien, sana levisi kulovalkean tavoin koko maanpiiriin. Lappu rintaan: sono un coglione; tuppukyläläiset ovat tyytyneet nimittelemään toisiaan lempeästi, kun kerrankin saa sanoa piazzan tupakkakauppiaalle että hän on, ja koska kaikki tietävät kuitenkin toistensa poliittisen kannan. Yleisiä synonyymejä palle, scatole, maroni; ei ole imartelevaa kuulla olevansa coglione mutta vielä pahempaa on olla un uomo senza coglioni, ilman palleja. Con coglioni, con contro- on miehisen arvon mittari jota voi käyttää naisistakin (joillakin nyt vain on enemmän miehistä attribuuttia kuin miehillä keskimäärin, suomeksi naista sanottaisiin hyväksi jätkäksi) Sanontoja: palle girate ärtynyt palle piene, -gonfie: mitta täynnä (räjähtämäisillään) palle rotte mitta täynnä (ja ylitetty) palle sgonfie, - a terra: menettänyt motivaation, puhdin par’ di palle! ei tule kuuloonkaan che palle! ikävystynyt esklamaatio miei coglioni! myönteisen yllättynyt esklamaatio, niin kuin espanjalaisten ¡cojones! Toccarsi i coglioni: käden vieminen kiveksille on taikauskoinen ele, esimerkiksi jos on lähdössä automatkalle ja kohtaa ensimmäiseksi ruumisauton, keskustelun sivutessa aiheita joita ei toivo omalle kohdalleen...

Perhepeti

Aina välillä joku arvovaltainen psykologi esittää näkemyksensä siitä kuinka tärkeää lapsen on nukkua omassa vuoteessa, mahdollisesti myös omassa huoneessaan, viimeistään kolme vuotta täytettyään, oidipaalivaiheeseen tultuaan. Katin marjat, luonnonvastaista, sanon minä. Mikään nisäkäs ei yritä nukuttaa pentujaan toisessa pesässä. Ehdin kommentoida asiaa jo sähköpostilistalla, mutta koska väite on minusta niin naurettava, julistettakoon sitä kaikelle verkkokansalle tässäkin. Tehdään normi omasta sängystä ja huoneesta, käytössä nytkin vain pienellä osalla planeettaa, ja koko lajin historian kannalta relevanssiltaan samaa luokka kuin yhden hyttysen pieru aivan keskellä Saharaa. Sitten rakennetaan siihen sopiva psykologinen teoria. Sama pätee muihin kasvatuspsykologian kukkasiin kuten pitkä imetys vaikeuttaa lapsen itsenäistymistä tai pitää saada istua paskat Pampersissa, muuten tulee traumoja. (Tänä yönä toki vähän kypsytti kun mahaa potkittiin sekä sisä- että ulkopuolelta.)

Puolue

Olen liittynyt puolueen jäseneksi vuonna 2002. Suomessa minulla ei ole ollut minkään poppoon jäsenkirjaa: olen muistaakseni äänestänyt aina vihreitä, presidentinvaaleja lukuunottamatta. Totta puhuen kävin kerran Tuppukylässäkin vihreiden kokouksessa, vielä pienemmässä porukassa kuin mitä tovereiden harvat rivit, ja sain vahvistuksen sille mitä olin ounastellutkin: Italian vihreät eivät näe metsää puilta. Vaikka koko maata koskevat poliittiset päätökset on tehty vuosikymmenien ajan autoliikennettä (=autoteollisuutta) suosien ja koko energiapolitiikka on päin helvettiä, vähintään yhtä paljon ellei enemmän huolettaa vihreitä Messinansalmen yli mahdollisesti rakennettavan sillan heittämän varjon vaikutus merenpohjan eliöihin. Italian vihreät rakastavat kaikkia pörröisiä eläimiä – minun mielestäni on mahdollista olla metsästäjä ja ympäristönsuojelija, vaikken itse tunnekaan vetoa minkään tai kenenkään ammuskeluun. Hirvipaisti on eettisempi kuin tehobroileri. Syön lihaa. Vastustan ydinvoimaa, jo ihan siitä syystä etten haluaisi antaa ensimmäistäkään ydinvoimalaa näiden käsiin. Harmittomampiakin ongelmajätteitä pulpahtaa esille tuon tuostakin yllättävistä jatkokäsittelypaikoista, kuten merenpohjasta, pohjavesialueelta… Liityin puolueeseen odottaessani esikoistani, varmasti halusta kuulua konkreettisesti johonkin, kasvattaa juuret, parantaa maailmaa demokratian antamilla heiveröisillä välineillä, osoittaa itselleni ja muille etten ole täällä enää ainoastaan turistina, että poliittiset päätökset koskevat myös minua ja lapsiani. Puolueen symbolissaan säilyttämät vanhat työkalut, tehdastyöläisten vasara ja maatyöläisten sirppi, kantavat mukanaan raskasta taakkaa. Pidän itseäni yhtä syyllisenä Stalinin hirmutöihin kuin mitä Papaboysit ovat Espanjan inkvisitioon. Näyttöä kommunismin epäonnistumisesta maailmassa on, muttei kapitalismillakaan aina ja varsinkaan kaikkialla niin hyvin pyyhi. Ja ei ei, Kuuba ei ole demokratia. Vaikuttavia lukuelämyksiä maailmankapitalismia epäilevälle ovat olleet Ruokaa kaikille ja No Logo. Tottakai olen myös kuunnellut kansankynttilä Petri Tiilen lauluja vastaanottavaisessa iässä. Vaalien alla voi kantaansa tarkistaa erilaisten nettitestien avulla. Berlusconia kannattava ystäväni (persaukinen pätkätyöläinen jonka kaikki ystävät ovat kommunisteja, ansaitsisi lähemmän analyysin) lähettää minulle säännöllisesti linkkejä joiden tarkoitus olisi yllättää, mutta joka ikinen testi on naulannut minut omalle paikalleni: vasemmalle laidalle kolmen pienen puolueen Bermudan kolmioon. Kauimpana minusta ovat kuulemma oikeistopopulistinen Lega Nord, suoraselkäisten porvarien isänmaa-puolustusvoimat-Alleanza Nazionale ja markkinavoimaliberistien Forza Italia. Puolueita löytyy joka lähtöön, ja onneksi näin. Yksipuoluejärjestelmää vastustan henkeen ja vereen, siinähän joutuisi ottamaan kaikki idiootit saman (oman?) katon alle! Nyt niitä on hajasijoitettu vähän sinne ja tänne.

Nuorisomellakointia

Vaalinalusdebatissa silloin tällöin esiin noussut argumentti on nuorison tulevaisuususko tai sen puute. Kuulemma tämän hetken nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla menee huonommin kuin omilla vanhemmillaan. Oireellista on myös se, että lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä olevat lasketaan edelleen nuoriksi. Roolit ovat kääntyneet: kun ennen lapset elättivät ikääntyvät vanhempansa, on nyt eläkeläisten vuoro auttaa lapsiaan. Turha edes mainita, ettei kaikkien eläke riitä siihen. Aikuistuminen ja omilleen pääseminen kestää mahdottoman kauan. 38-vuotiaan asianajajani tulot eivät riittäisi kelpuuttamaan häntä adoptioäidiksi; odotetun haikaran olisi syytä tulla pian. Vaalidebatin lomaan sopivasti sijoittuneet pankin ja luotonantajan mainokset tukivat väittämää: ensimmäisessä luvattiin luottoa myös maksuhäiriöisille eläkeläisille "mikäli haluat toteuttaa unelmasi tai auttaa rakastasi, vaikka jälkikasvuasi". Toinen mainos tarjosi asuntolainaa myös epätyypillisessä työsuhteessa olevalle. Mietin mitä Ranskan mellakoista olisi tullut Italiassa, nousisivatko nuoret barrikaadeille? Onko Italiassa yhtään alle 26-vuotiasta joka pelkää työpaikkansa puolesta, vai ovatko kaikki jo nyt milloin tahansa erotettavissa työsuhteensa tyypillisen epätyypillisyyden vuoksi, töissä pimeänä tai päivähoidossa yliopistolla?

Pullamies ja vauvanpyykkiä

Sunnuntaista lähtien ilma on kääntynyt viimeinkin keväiseksi: käytännössä se tarkoittaa kolmea pesukoneellista päivässä, kun sekä uudet että Italiattaren entiset vauvanvaatteet täytyy pestä uutta tulokasta odottamaan. Myös vaippaharsot on pesty ja viikattu.

Myös astianpesukone on palannut keskuuteemme lähes kahden kuukauden kovien aikojen jälkeen. Teknikon kännykkänumero ei vastannut, ja vasta kun olimme jo luopuneet toivosta, viimeisellä yrittämällä, saimme miehen langan (?) päähän: ollut isyyslomalla! Emmekä tietenkään voi korjauttaa konetta kenellä tahansa, koneen mentyä rikki ensimmäistä kertaa* saapui merkkihuollon teknikko juuri sinä päivänä pullantuoksuiseen kotiimme, vasta häämatkaltaan palanneena, Itämeren risteilyltä ruotsalaisen nuorikkonsa kanssa. Sillä kertaa lahjottu herkkusuu katsoi sormiensa lomasta takuutodistuksesta puuttuvaa ostopäivän leimaa. Nyt takuuaika on auttamatta ummessa, mutta huollon hinta oli kohtuullinen... ja lisäksi saimme pussillisen kanelipullia! Kuten Ruotsinmaata tuntevat tietävät, makaa ruotsalainen korvapuusti lappeellaan, mutta syö niitäkin ennen kuin selkäänsä ottaa :)

Eilen loppui talven seitsemästoista nestekaasupullo, joten päätin uhkarohkeasti että lämmityskausi tältä erää saa riittää. Toivotaan parasta.

*Arkitehdin neuvo: välttäkää kalusteeseen upotettuja kodinkoneita, ainakin sellaisia joiden luukku on kiinnitetty kalusteen oveen - uunit ja työtasoon upotetut keittotasot eivät tuota ongelmia. Kaikki keittiökalusteet alkavat repsottaa ennemmin tai myöhemmin, kuinka pian, se riippuu jossain määrin kalusteen hintaluokasta, ja sitten jääkaapin ovi ei enää sulkeudu tiiviisti, tai astianpesukone ei aukea, ei mene kiinni, ymmärtää olla käynnistymättä koska luukkua ei ole suljettu. Ylimääräistä vaivaa, joka ei oikeastaan kuuluisi kalustekauppiaalle sen enempää kuin kodinkoneen merkkihuollolle.

Annunciazione

Pikainen silmäys kalenteriin osoittaa että tänään kirkkopyhissä vietetään Annunciazionen päivää, muistoksi enkelin ilmestymisestä Marialle. Jouluun on yhdeksän kuukautta! Suomalainen kalenteri on heivannut arkkienkeli Gabrielin eiliselle päivälle eli ilmestyksen aattoon, jokin logiikka kuitenkin. Italiassa kaikkia arkkienkeleitä juhlitaan mikonpäivänä syyskuun lopulla. Suomessakin maaliskuun 25. päivän pitäisi olla alunperin marianpäivä, mutta mihin pyhä sitten on siirretty, siitä minulla ei ole aavistusta. Googlaamalla hakusanalla Annunciazione löytää melkoisen pläjäyksen kirkkotaidetta. Enkelin sanat Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum löytyvät katolisen kirkon tunnetuimmasta rukouksesta. Nuori Maria nostaa kätensä ylös ja sanoo: "ok, tapahtukoon tahtosi". Kuvassa Beato Angelicon Annunciazione. Blogilastun vuolemisen jälkeen löysinkin sitten mielenkiintoisen linkin suomalaisista kirkkopyhistä, vanhoista ja nykyisistä. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille.

Näpit irti Muumilaaksosta!

Olen vetänyt herneen nenääni eilisellä navigointikierroksella, sellaista sattuu. Vaikka iän ja kokemuksen myötä ;) kaikenlaisten mielipiteiden olemassaoloon tottuukin, niin jotkut aiheet kutsuvat esille déjà-vu:n, ajatusten ketjun, vanhoja sanaharkkoja, kumuloituvaa vitutusta, joita voi sitten puida vaikka koko yön jos ei tule uni silmään. Oletetaan että henkilö x on rokotettu ja hammashoidettu, käynyt kunnialla ja ilmaiseksi läpi peruskoulun, lukiota varten ostanut ehkä nipun kirjoja (ei ole pakko, voi lainata kirjastostakin, kokeiltu on), kirjoittanut hyvillä arvosanoilla, päässyt Korkeakouluun joka sekin on Suomessa melko halpaa huvia, nauttinut opintotukea (ei niin laveaa, mutta tyhjää parempaa), ottanut valtion takaamaa opintolainaa, ja kaiken tukemisen ja päänsilittämisen jälkeen kulkee teillä ja turuilla – mahdollisesti vaihtarina jossain fancyssa opinahjossa, tai stipendin turvin Gianicolon rinteillä viiniä lipittäen – julistamassa kuinka kauhea Sosiaalidemokratia on häntä tasapäistänyt ja latistanut. Olen kiistellyt tästä aiheesta erään tuttuni kanssa jo kaksikymmentä vuotta taaksepäin, ja nettiystävän kanssa kuluneena vuonnakin. Muuallakin kuin Suomessa voi joutua paapomisen uhriksi, Ruotsilla on myös synkeä maine. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on itkuvirren punaisena lankana se, että tyhmät, laiskat ja lahjattomat saattavat päästä elämään lähes ihmisarvoista elämää lahjakkaiden (joihin puhuja itsensä poikkeuksetta laskee) siivellä. Muistan vuosikymmenten takaisista kekkaloista suoraselkäiset anarkistipunkit, jotka olivat päätyneet pohdinnoissaan siihen tulokseen ettei soppaa pitäisi juoda, koska se on osa systeemiä. Muut voisivatkin sitten pitää päänsä kiinni, tai rakentavasti keskustella siitä miten verorahoja tulisi käyttää, miten saa parasta mahdollista pienimmillä kuluilla, keneltä ottaa ja kuinka paljon. Muussa tapauksessa tervemenoa Ameriikkaan, jos edes huolivat, on sinnekin tulijoita. Italian vertailu yllätyksettömiin Pohjoisen hyvinvointivaltioihin on hankalaa. Hyvinvointia – tai sen velipuolta assistentialismia – on toki rakennettu niin oikeiston (fasistien vahva valtio), vasemmiston kuin kristillisdemokraattisen keskustankin voimin. Jotkut perusasiat on kutakuinkin taattu, budjetti riittäisi parempaankin jos varojen käyttöä valvottaisiin, tai jos kaikki maksaisivat osuutensa. En häpeä tunnustaa että minulla on vilpittömän ikävä hyvinvointivaltiota, puistoja ja kirjastoja, silläkin uhalla että tulen leimatuksi demariksi, äidin ja mummon tytöksi! Mitä Italiaan tulee, se ei ole liberaalioikeiston unelmoima aito meritokratia joka palkitsee lahjakkaita lahjattomien kustannuksella, pikemminkin vielä suurelta osin aristokratia jossa on tärkeää osua (tai syntyä) oikealle paikalle oikeaan aikaan, veikata oikeaa hevosta, hännystellä oikeita henkilöitä.

San Giuseppe

Eilinen isäinpäivä vieri ohi vaisummalla ilotulituksella: kaupunkimme viettää juhlaa tavallisesti kolmen päivän mittaisilla markkinoilla, mutta tänä vuonna sade hiljensi kaupankäyntiä, Italiatar oli 39 asteen kuumeessa, nonna toipui ruhjeesta jonka oli saanut portaita kierien alastullen, minä ison mahani kanssa... muutaman zeppolan söimme jo aattona, muuten tavallinen viikonloppu. Nonna oli bongannut pyhimyskulkueen talonsa parvekkeelta katsellen, ja onhan sekin jo jotain. Joosefinpäivän markkinoiden pääartikkeleita ovat lautaset ja kattilat, lamput ja olkituolit, kaikenlainen kodintarvike. Ehkä viikon kuluttua muistan mitä olisi täytynyt etsiä markkinoilta, nyt juuri tuntuu siltä että kaikkea tarpeellista on, kiitos, ja tuskin kuitenkaan olisin löytänyt parsakattilaa tai couscoussieriä. Toissavuotinen rosterinen sitruspuserrin on palvellut hyvin, terrakottainen säästöpossu (joka ei ole possun muotoinen ensinkään) on vielä valitettavan tyhjä. Viime vuonna nonna ja pikkuneiti tönkivät markkinoita kaksin, minä olin muistaakseni uppoutunut kirjantaittoon deadlinen painaessa päälle. Isäinpäivän viettäminen Joosefinpäivänä on mielestäni vähintäänkin korrektia, siinä menee kiitos miehelle joka hoiti isän hommat riippumatta biologisesta isyydestä. Kaunis ajatus. Paitsi isiä, Joosef suojelee puuseppiä ja työntekijöitä yleensäkin. En ole leivosihmisiä, mutta kommentoidaan zeppolaa asiasta kiinnostuneille: siinä on uunissa tai upporasvassa paistetun tuulihattutaikinarenkaan päällä crema pasticceraa, meilläpäin yleensä raastettua kanelitankoa, kuvan hillosilmästä ei minkäänlaista mielikuvaa... mutta voin tietysti joutessani käydä tekemässä gallupin piazzan baareissa, jokainen omalla reseptillään!

Poliittinen välipala

Olen ollut harvinaisen välinpitämätön lähestyvien parlamenttivaalien suhteen, osittain koska vauvan kasvattelu mahassa on paljon kiinnostavampaa, osittain koska kansalaisuushakemukseni on edelleen ministeriön, Prefetturan tai jonkun muun byroon ö-, anteeksi, z-mapissa, osittain koska tietäisin kuitenkin minkä puolueen tunnukselle ruksin vetäisin, ja vielä lopuksi: ehkä siksi etten ole kuitenkaan varma muuttuvatko asiat. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet dramaattiset, olen aitiopaikalta seurannut keskiluokan katoamista, ja siitä huolimatta väittäisin että monet asiat jotka tarvitsevat muutosta tulisi muuttaa ruohonjuuritasolla, siellä missä yksittäiset ihmiset oikealta vasemmalle viljelevät omalla palstallaan huonoja tapoja, korruptiota, mafian kaltaisia strategioita. Maata on hallittu huonosti, mutta opposition vaaliohjelmakin on levällään kuin Jokisen eväät! Keskustelu on päälinjoiltaan ollut tylsää, osa vaalitaistelusta on jäänyt armollisesti San Remon laulukilpailujen ja talviolympialaisten varjoon. Iltaista osaa keskusteluista en ole nähnyt usein, koska yleensä illalla tainnun kolme- ja puolivuotiaan kanssa samoihin aikoihin. Silloin kun vaivaudun katselemaan on debatin linja seuraava: oppositio syyttää hallitusta viimeisten viiden vuoden politiikasta, ja hallituspuolueen edustaja vastaa että kaikki on hyvin, talous kasvaa, inflaatiota ei ole ja päinvastaiset väitteet ovat vain kommunistien propagandaa. Hohhoijaa. Lyhyt johdantokurssi Italian puoluepolitiikkaan: Italiassa on lukematon määrä pieniä puolueita, ja viimeisen vuosikymmenen aikana tavoitteena on ollut vähitellen siirtyä selkeään bipolariseen systeemiin, kuten Jenkkilässä ikään. Harmi vain, että vanhan systeemin yksi suurimmista, ehkä suurin poliittinen vallankäyttäjä oli Kristillisdemokraattinen puolue, joka jakautuessaan on jäänyt epämääräisenä mutta painoarvoltaan merkittävänä klönttinä vellomaan kahden koaliition välille, kuka yhdelle, kuka toiselle puolelle. Kahden navan kuvaavat nimet ovat keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto! Molemmilta puolilta löytyy hankalia petikavereita: taloudellista liberalismia kannattavat oikeistolaiset yhdessä populistirasistien kanssa, lippua ja puolustusvoimia rakastavat fasisteista siistiytyneet suoraselät trikolorinpolttajien, Pohjoisen separatistien kanssa rinta rinnan, isä Camillo samassa vaaliliitossa Pepponen kanssa, puhumattakaan sosialistien, eurooppalaisiksi sosiaalidemokraateiksi aikovien, ex-kommunistien, uuskommunistien ja puolueiden sisäistenkin kuppikuntien ryppyisestä rakkaudesta. Mutta vaaliliitossa on pysyttävä! Muutosta toivovat voivat ladata koneelleen pirteän punaisen ruudunsäästäjän, joka laskee päiviä, minuutteja ja sekunteja huhtikuun vaaleihin.

Naistenpäivää ja sairaalakassin pakkaamista

Ystävättäreni Rusetti lähetti minulle kuvan mimoosat muutama vuosi taaksepäin; näppäränä tietoteknisenä naisena hän oli läimäissyt kimpun skanneriin! Onnea kaikille neuvokkaille naisille!

Italiassa naistenpäivästä käytetään yleisesti nimitystä Festa delle donne, mutta kuten vanhan polven feministi, toveri Angelina muistuttaa, päivän oikea nimi on Giornata internazionale delle donne. Ei tässä järin ole aihetta juhlia, vaikka kaupallinen puoli tarjoaakin yhden päivän emansipaatiota, illallista tyttöporukalla, perhekalleuksiaan heiluttelevaa miesstripparia... Juhlimisen aiheettomuus kiteytyy ehkä parhaiten muutama päivä sitten kanavapujottelun lomassa näkemääni ay-liikkeessä melko korkealle pallille päässeen naisen haastatteluun: hän kertoi että koko pulju on pääasiallisesti miesten käsissä, koska miehillä ei ole perhettä. Siis, onhan heillä, mutta. Ehkä voisin kirjoittaa lastun naisten määrästä hallituksessa tai parlamentissä, mutta odotetaan nyt edes huhtikuun vaaleihin. Kerron sitten muuttuiko mikään.

Lähdimme kuitenkin naisväen kesken aamupäiväksi provinssipääkaupunkiin ostoksille. Minun ostoslistaani painaa sairaalakassin täydentäminen: Italiattaren ponnistin maailmaan elegantisti Kättärin yöpaidassa, mutta täällä täytyy ottaa mukaan omat vetimet. Siis: pari edestä napitettavaa yöpaitaa, aamutakki, tossut, verkkopöksyjä, siteitä, sukat, paperinenäliinoja, kertakäyttömukeja, paperisia lautasliinoja... Kätilöiden jakamassa ostoslistassa mainittu hunajapurkki antaa aihetta toivoa, ettei synnytyksessä edellytetä täyspaastoa (WHO:n suositusten vastainen, mutta monessa italialaisessa sairaalassa siitä huolimatta noudatettu käytäntö). Manteliöljystä odotan täsmällisempiä ohjeita: kelpaako Weledan välilihaöljy tai manteliöljy jonka parasta ennen -päivä on jo ummessa? Jos sillä hierotaan, saa minun puolestani olla viimevuotistakin.

(Kuten monet turhamaiset italialaiset rouvat, päädyin lopulta vinguttamaan visaa ja ostamaan aika hienon ja hintavan yöpaita-aamutakkikokonaisuuden. Stadin yöpaita saa puolestani olla vanunut vaaleanpunainen trikoo, mutta jos minun täytyy maksaa vetimistä, en kykene ostamaan torilta sataprosenttisesta polyesteristä ommeltua kauhtanaa jossa on nallekarhun kuvia... epäilen kärsiväni elinikäisestä prinsessasyndroomasta, analysoikoon ken kykenee.)

Kotikysely

Maurelita innosti: välillä myös arkkitehtuuria!

1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet? Takan ja sohvan.

2. Minkä värinen matto on olohuoneessasi? Meillä ei ole mattoja: arkkitehdit ja astmaatikot ovat saaneet niistä vapautuksen ;) 3. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet? Tyhjillään tai raunioina olevia rakennuksia korttelin sisällä. 4. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta? Saippua rosterilautasella. 5. Mikä on kotisi viihtyisin huone? Koti on yhtä huonetta, eriytyneitä tiloja ovat vessa ja parvi. 6. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta? "Olohuone" on kiva, siihen mahtuisi kuutio joka on noin neljä kolmekymentä kanttiinsa. Tilaa rajaavat vinossa olevat asiat: takka, punainen seinä, portaat parvelle. 7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia? Etupatiota odottaa remontti, katto pitäisi lisäeristää... öö, onko se yksityiskohta? Kylmässä pinnassa rehottava kondenssihome ainakin on! Kirjoituspöytä lähti parvelta evakkoon ja sen tilalle kaavaillaan "lastenhuonetta". Sohvan voisi verhoilla uudelleen, mutta ei ehkä ihan nyt kun on taas vauva tulossa. 8. Mikä on sinulle mieluisin asumismuoto? (rivitalo, kerrostalo jne..) Kivitalo keskiaikaisessa vanhassakaupungissa, rehut siististi terassilla ruukussa. 9. Missä säilytät imuriasi? Talon ainokaisessa komerossa. 10. Oletko tyytyväinen kotisi sisustukseen? No joo, mutta aina sitä pitää jotakin puuhastella. Lisää huoneita pitäisi saada, jo ihan siksi kun Tuppukylän hyvinvarustettuun saniteettiposliini- ja keraamisten laattojen kauppaan oli tullut uutuuskaakeleita. 11. Onko seinilläsi enemmän tauluja vai julisteita? Yksi kromikehyksinen iso seinäkello, yksi kultakehyksinen pyöreä peili, yksi kehystetty halpa painokuva Raffaellon enkeleistä. Italiattaren mielestä kuva esittää hänen kaksosystävättäriään: yhdennäköisyyttä on. 12. Petaatko sänkysi joka aamu? En, nostan peiton makuuhuoneen veräjän päälle tuulettumaan. Kyytiä homeille, kosteudelle, pölypunkeille!

Martedì Grasso

Karnevaalin loppu, Martedì Grasso eli rasvatiistai oli meillä nimensä väärtti. Sulttaani toki joutui töihin, me tytöt nautimme Italiattaren karnevaalilomasta pitkillä aamu-unilla ja telkkarin töllöttämisellä (Kaisa Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu miljoonannen kerran), lounas nonnalla. Iltapäivän lapsi vietti terhakkaan seitsenkymppisen seurassa seurakunnan naamiaisjuhlissa Punahilkaksi sonnustautuneena ja palasi kotiin palkintopokaalin kanssa. Lapsen poissaollessa laitoin illallista siunaaman rauhassa, ja parempi niin, minua ei kannata tulla kepillä sohimaan jos kädessäni on kokkiveitsi ;) Perunateatterin taustamusiikiksi kaivoin nipun enemmän tai vähemmän rahisevia vinyyleitä, kuten isän kaksikymmentä vuotta sitten minulle omistuskirjoituksen kanssa antaman Cotton Clubin soundtrackin, Hairin Broadway-tulkinnan, Gershwinin Porgy and Bessin Miles Davisin instrumentaaliversiona, Pata Negran mainion flamencoblueskiekon Blues de la frontera… New Orleansin Mardì Gras ei varmaan yltänyt huipputunnelmiin sattuneesta syystä, vabbè, me yritämme parhaamme! Illan menu: Kirjava salaatti (lehtisalaattia, fenkolia, porkkanaa, maissia, kirsikkatomaatteja, retiisejä, bulguria). Kukin laittaa lautasella suolaa, oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa maun mukaan. Curryperunasalaatti (oliiviöljyssä ja madras curryssa wokatut perunasuikaleet jäähdytetään, sekaan puolikas sipuli, kapriksia, majoneesia ja jogurttia) Punajuurisalaatti (etikkapunajuuria, majoneesia ja jogurttia: italialaisten mielestä tosi eksoottinen. Vaivaton.) Patonkeja leipomosta: leikataan ei-ihan-poikki, viiltoihin valkosipuli-persiljavoita. Appelsiiniset lihakääryleet (kummitäti toi, ei tietoa reseptistä mutta ainakin salviaa, appelsiinia ja vasikanlihaa). Crepes Suzette (ohje aika tarkalleen tiiliskiviteoksesta Ranskalaisen keittiön salaisuudet; konjakki korvattu länsi-intialaisella tummalla rommilla)

Asiakas on aina oikeassa

Oikeastaan pitäisi kai kirjoittaa karnevaaleista, mutta olkoon. Tuppukylän karnevaalikulkue tarpoo parhaillaan yltyvässä sateessa, ellei ole jo hajaantunut. Italiatar menee huomissa iltapäivänä nonnan kanssa seurakunnan järjestämiin lastenkarnevaaleihin, sen jälkeen vieraiden viihdytystä kotona, illallisen ruokalista vielä pahasti auki. Olen noin viimeiset neljä kuukautta haaskannut aikaa Hankalan Asiakkaan kanssa, melko vakuuttuneena siitä että rouva on psykolabiili mutta sulkematta täysin pois sitäkään mahdollisuutta että vika olisi sittenkin itsessäni. Pitäisikö asiakaspalvelun psykologiaa opettaa Lafkalla, mahdollisesti jo perusopinnoissa? Onko asiakas aina oikeassa? Olen yrittänyt aktiivisesti kuunnella ja kysellä, saada asiakasta itse kertomaan mitä kodiltaan todella toivoisi, auttaa häntä tekemään ns. kustannustehokkaita päätöksiä siitä mitä ylipäänsä kannattaa ruveta tekemään peruskorjattavassa rakennuksessa. Asiakas vaikuttaa hetkittäin tyytyväiseltä, hetkittäin varsin tyytymättömältä, antaa minun ymmärtää että asiakaspalvelutehtävässä kestohymy haukkujen ja solvaustenkin keskellä kuuluu asiaan... ja lopulta tulee studiolle huutamaan, olen kuunnellut häntä liikaa, minun olisi pitänyt sanella hänelle mitä tehdään, niinkuin tekisi lääkäri. Totta puhuen, en itse kuuntelisi moista sanelua mielelläni edes lääkäriltä, mutta kaiken kaikkiaan asiakassuhteessa on molemmille jäänyt epäselväksi pitäiskö minun olla Auktoriteetti vai Palvelija. Huutoa ei ole koskaan mukavaa kuunnella, raskaana ollessa ehkä vielä vähemmän kuin muulloin. Hommasta ei ole jäänyt paljoa käteen, sillä emmehän ole saaneet aikaiseksi konkreettista lopputulosta josta laskuttaa, voin ilmeisesti piirtää keittiön uudelleen ja uudelleen eri huoneisiin ja erilaisiin muotoihin samalla hinnalla. Kaipaisin studiolle Freudin sohvaa ja selkeää tuntitaksaa, kun työn määrä selvästi ylittää etukäteen määrätyn yleispiirustustason. Lääketieteeseen verrattuna arkkitehtuurissa asiakkaalle jää enemmän oikeassa olemisen marginaalia, sillä oikeastaan mitä tahansa voi tehdä, ellei se nyt suoraan ole rakennussäännön (heh, Italiassa) tai luonnonlakien vastaista. Painovoimaa voi uhmata tiettyyn pisteeseen asti ja julman kalliilla palkilla pidemmällekin. Entä muut asiakaspalveluammatit, saako riittävästi kurssistaan maksava opiskelija väittää opettajalle että kaksi ynnä kaksi on viisi?

Välierävoitto

Scorranon (LE) sairaala on päättänyt antaa vauvat äideilleen 24/7 mikäli he sitä toivovat ja kirjallisesti pyytävät! Ja mehän pyydämme, siitä pitävät synnytysvalmennuskurssia vetävät kätilöt huolen... Kuuleman mukaan itse Ylilääkäri on alkanut haaveilla BFH-sertifikaatista, eikä ammatillista kunnianhimoa toki kannata valuttaa hukkaan.

(On välillä hauskaa olla mukana tekemässä vallankumousta, vaikka tätä tappelua saakin vetää eteenpäin seuraavat kaksikymmentä vuotta)

Ylituotantoa

Maatalouden ylituotanto-ongelma, tarkemmin sanoen Italiattaren kummitädin appiukon (vai hänen veljensä?) runsas appelsiinisato on langennut meidänkin onneksemme. Nautimme vastapuristettua mehua aamiaisella, ja jo yhdet marmeladitalkoot on pidetty. Perjantaina uusintaerät. Pennut viettävät koulussa karnevaalia. Kotona juhlimme laskiaistiistaina, martedì grasso, ehkä appelsiinit kannattaa huomioida ruokalistaa laatiessa.

Yksityispraktiikkaa

Emme vieläkään ole päättäneet missä Huhtivauvan tulisi syntyä; vaihtoehtojen karsiutuessa yksi toisensa jälkeen olemme harkinneet Yksityistä. Ulkoisilta puitteiltaan siivo sairaala, itse synnytyksen kulut menevät julkisen terveydenhuollon piikkiin, erillisestä maksusta perhehuone ja mahdollisuus pitää vauvaa 24/7. Synnytys selinmakuulla, sektioita noin prosentin verran alle maakunnan keskiarvon, joka männävuonna on kivunnut jo neljäänkuuteen. Ei mikään huikea saavutus parhaan mahdollisen vaihtoehdon etsinnässämme, mutta tuskin lähdemme täältä The Farmille Tennesseehen. Muttamuttamutta. Jotta kelpuutettaisiin Yksityiselle, täytyy olla jonkun sairaalassa työskentelevän gynekologin yksityispotilas. Mainittakoon ettei siinä ole mitään ihmeellistä, myös julkisella puolella synnyttävistä valtaosa käy valitsemansa gynekologin yksityisvastaanotolla - ja valitsee sairaalan sen mukaan missä oma uskottu gyne työskentelee, ikäänkuin se olisi henkivakuutus, raccomandazione, pääsylippu parempiin piireihin. Istituto Superiore di Sanità antaa vuoden 2002 tutkimuksessaan gynekologin yksityisellä vastaanotollaan seuraamien äitien prosenttiosuudeksi maakunnassamme 89,1%. Oma paluuni neuvolaa vastaavalle sairaalan poliklinikalle, jossa kysymyksistäni suivaantunut arvon herra tohtori toivotti minulle It's my way or highway, tuntuu epätodennäköiseltä. Olkoon tämän kerran, ja eihän tässä ole enää viikkojakaan edessä kuin... Varaamme ajan, menemme vastaanotolle, dottoressa silmäilee aiempia papereitani, tekee uuden tarpeettoman ultran (en tiedä kuinka monennen, sillä olen jo seonnut laskuissa, mutta täytyyhän dottoressan nähdä omin silmin sillä eihän sitä tiedä ovatko julkisella puolella edes tutkineet kunnolla) jossa tieteellisellä tarkkuudella mittailee nuoren yksilön erinäisiä strategisia mittoja ja toteaa kasvun vastaavan raskausviikkoja. Nopea sisätutkimus, ulos vastaanottoapulaisen kautta, 100€ ilman kuittia. Pikaisen arviomme mukaan kymmenen potilaan vastaanottaminen iltapäivän aikana ei ole ylivoimainen suoritus, ja yhden raskauden ajalle visiittejä kertyy helposti yksi kuukaudessa, enemmänkin, jos odottava äiti on syystä tai toisesta huolissaan ja lääkäri suosittelee lisätutkimuksia: lapsivesitutkimusta, glukoosirasitusta... Synnytysvalmennuskurssimme pelokkaat ensisynnyttäjät on tutkittu perin juurin, muutamia on makuutettu levossa niinkuin minua ensiraskaudessa, nää on näitä, näitä on nähty.

Krusifiksi

Koululuokissa ja julkisissa virastoissa seinällä komeilevasta ristiinnaulitun kuvasta käydään polemiikkia tuon tuostakin. Eilisissä iltauutisissa tiesivät kertoa uusimmasta oikeuden päätöksestä, jonka mukaan krusifiksi jää seinälle, vaikka joku suomalainen äiti oli vaatinut sen poistamista.

Olen vilpittömästi yhtä mieltä maannaiseni kanssa, siitä huolimatta että voisin ripustaa ristin omalle seinälleni; jopa lapsuudenkotini portaikossa koreilee lukioaikana kyhäämäni kakkoskolmosesta tehdylle ristille ripustettu karkea keraaminen rastajeesus. Minusta... valtio ja uskonto eivät voi kuulua yhteen, vaikka Mussolini allekirjoittikin siitä paperit Vatikaanin kanssa 1929 tai jotakin. Kaiken hyvän lisäksi monessa virastossa tiskin takana istuvat pikkuhitlerit käyttäytyvät sen verran asiattomasti näyriä pompoteltaviaan, eli virastossa asioivia kansalaisia kohtaan, että Kristus voisi itse hienotunteisuussyistä vetäytyä takavasemmalle, tai laskeutua ristiltä ja pistää hulinaksi!

V-Day

Tiedotusvälineiden valtavirta viettää tänään San Valentinon, kaikkien rakastavaisten suojeluspyhimyksen juhlaa. Käytännössä se tarkoittaa jo viikkoja jatkunutta mainospommitusta: sydämen valitulle tarjotaan lahjaksi hajuvesiä, koruja ja mikä ettei kauniita alusvaatteita. Ruusukimpusta saa pulittaa tänään ainakin tuplahinnan, ja romanttisin suklaamakeinen Bacio Perugina on Nestlén valmistama, joten se siitä S. Valentinosta! V-Day -liike ja Vagina Warriors järjestävät San Valentinon päivänä ympäri maailmaa tapahtumia, jotta naisiin ja tytytöihin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ei vaiettaisi näkymättömäksi. Todettakoon, että tietääkseni kukaan suojeluspyhimys ei ole ottanut vastuualakseen raiskattuja tai seksuaalisen väkivallan uhan alla eläviä. Henkilökohtaisesti en usko marttyyrineitsyeiden olemassaoloon. Hagiografiat kuvaavat mitä mielikuvituksellisimpia kidutusmenetelmiä joilla marttyyrejä yritettiin saada luopumaan uskostaan: Syracusan Lucialta revittiin silmät päästä, Agatalta leikattiin rinnat, mutta yksikään pyhimystarina ei mainitse kautta historian suosituinta ja itsestäänselvintä naisten kidutuksen muotoa.

Hyötymeemi 3: vaatteista

Italialaiset ovat elegantteja, sanotaan. No, aivan varmasti osoittavat keskimäärin hyvää tilannetajua siinä miten pukeutua, eivätkä rouvat edes täällä culo grosso - fazzoletto nero* -kulttuurin alueella pelmahda häihin siivoustakissa ja tohveleissa. Kotioloissaan, parvekkeella ja omalla kujallaan kyllä, ihan samanlaisia liivitakkeja muistan nähneeni jossakin Hakaniemen hallin yläkerrassa tai Linjoilla. Vaatteissa säästävälle antaisin ensimmäiseksi ohjeeksi sen, ettei köyhällä ole varaa ostaa huonoa ja halpaa. Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaa, olen yllättäen päätynyt ostostelemaan vaatteita Suomen-matkoilla - ainakin Tuppulassa keskihintaisen keskilaadukkaan tuotteen löytäminen on vaikeaa, joko maksaa kalliin hinnan merkistä tai sitten päätyy ostamaan cineserie, halpatuotantoa torilta. Näyttävää pitää olla, ja sillä laidalla voi taitamaton lipsahtaa volgääriin sexykkyyteen jota TV:ssä ja filmeissä parodioi komedienne Sconsolata... Itse olen kutakuinkin maastoutunut huonosti pukeutuvien vasemmistovihreiden joukkoon! Entäs lapset? Yllätyin havainnosta ettei kukaan käytä käytettyjä, ja tarkemmin tutkittuani huomasin että käyttääpä sittenkin. Vaatteet vain kiertävät hienotunteisesti sukulaisten ja ystävien välillä, eikä niiden alkuperää välttämättä toitoteta kaduilla ja turuilla. Muotia seuraavat huomaavat toki että kallis merkkitakki on toissavuoden mallistosta, mutta meille tavallisille kuolevaisille riittänee että vaate on nätti, puhdas, ehjä ja kutakuinkin sävy sävyyn. Italiatar kasvaa pituutta, aina pituutta, ei juuri lainkaan leveyttä. Housunlahkeet ja paidanhihat ovat aina puolitangossa. Kuvassa uudet designfarkut mallistostani; vaatteiden levennysratkaisuihin perehdytään kevään äitiysmallistossani ;) *iso perse ja musta huivi

Synnytysvalmennus tilastoissa

Tiedot perustuvat tilastotieteen laitoksen ISTAT:n vuosina 1999-2000 tekemään tutkimukseen. Kysymyksiin on haastateltu tutkimusta edeltävien viiden vuoden aikana synnyttäneitä 2 miljoonaa 439 000 naista! Tutkimusta edeltävinä vuosina synnytysvalmennukseen oli osallistunut haastatelluista äideistä vajaa kolmannes, 30,4%. Kurssin järjesti 15,7% sairaala, 10,8% ehkä lähiten suomalaista neuvolaa muistuttava consultorio, 3,9% yksityinen. Kurssille osallistuminen oli yleisintä Luoteis-Italiassa (45,5%), erityisesti Piemonten maakunnassa (49,5%), harvinaisempaa Etelä-Italiassa (10,5%) Kursseille osallistuvat eniten korkeakoulu- (47,2%) tai keskiasteen tutkinnon (38,6%) suorittaneet naiset, huomattavasti harvemmin pelkän peruskoulun käyneet (licenza media, 23,3%) Vain peruskoulun viiden ensimmäisen vuoden (scuola elemantare) päästötodistuksen omaavista naisista kursseille osallistui vaatimattomat 3,8%. Kursseille osallistuvat eniten virkailijat (47,3%) johtajat, yrittäjät, vapaat ammatinharjoittajat (42,8%), vähemmän työläiset (32,7%) ja kaikista harvimmin kotirouvat (16%). Melkein puolella naisista puoliso oli mukana kurssilla. 13,3% isistä osallitui kurssille säännöllisesti, 6,6% usein ja 27,6% vain muutaman kerran. Isät osallistuivat kurssille yleisimmin Luoteis-Italiassa (61,2%), vähiten Etelässä (28,6%). Tässäkin vertailussa Piemonten maakunta sai korkeimmat prosenttilukemat (75,5% isistä kurssilla). Reilusta kahdesta kolmanneksesta naisia (69,6%) jotka eivät olleet osallistuneet kurssille suurimman yksittäisen ryhmän muodostivat naiset jotka olivat olleet valmennuksessa jo aikaisemman raskauden yhteydessä (22,7%). Loput ilmoittivat syyksi lähellä sijaitsevan valmennuksen puuttumisen (21,4%) tai ajanpuutteen (21,4%). 17,2% äideistä ei pitänyt kurssia hyödyllisenä, ja 6,3% ei edes tiennyt kurssien olemassaolosta – tietämättömyys ja kurssin hyödyttömänä pitäminen olivat yleisempiä vähiten koulutettujen äitien keskuudessa. Synnytysvalmennukseen osallistuneista naisista 22,7% synnytti sektiolla, kun valmennukseen osallistumattomilla prosenttiosuus oli 31,2%.

Hyötymeemi 2: asumisesta

Asumiskuluilta ei voi vallan välttyä, ellei sitten budjaa sillan alla tai jonkun nurkissa. Vuokrat tuppaavat olemaan kalliita, samoin omistusasunnon ostaminen, se kumpi kannattaa, riippuu suhdanteista ja politiikasta. Meidän kotimme on appivainaan ostama, säästöistään, siltä ajalta kun Italiassa joku sai vielä jotakin palkastaan säästettyäkin. Luojan lykky, sanoisin. Säästäväisyytemme asumismenoissa rajoittuu siis kaikkien kulujen minimointiin. Järjestään se tarkoittaa suurempaa alkuinvestointia. Valitettavasti monet joutuvat alkuperäisen persaukisuutensa takia raahaamaan boksiinsa mummon vanhan jääkaapin, joka kuluttaa kuussa suunnilleen yhtä paljon kuin Loviisan ykkös- ja kakkosreaktori tuottavat. Meidän kodinkoneemme ovat kaikki noin nelivuotiaita A-luokkaan kuuluvia, ja sähkölaskuun olemme kutakuinkin tyytyväisiä. Lisäksi koti on valoisa, ja useimmissa valopisteissä on energiansäästölamput. Vedellä läträämisessä emme myöskään yllä italialaiseen keskiarvoon. Lämmitys on ongelma, ja kesällä pitää jäähdyttää. Joissakin asioissa alkuperäinen optimismimme on kostautunut; 1600-luvun seinät toimivat hyvin mutta kahdeksankymmentäluvulla edellisen omistajan rakennuttama vesikatto täytyisi lisäeristää, aurinkopaneelin kannattavuudesta olemme jo vakuuttuneet mutta lisäinvestointi hirvittää. Uusiutuvia energiamuotoja tuetaan verohelpotuksilla, joista nauttiakseen pitäisi ansaita riittävästi maksaakseen veroa josta vähentää... Töissä joudun tappelemaan jatkuvasti energiakysymyksistä, sillä tuppulalaisten mielestä talon tulee olla ennenkaikkea iso, ja asianmukainen eristäminen lisää ikävästi neliöhintaa, samoin matalalla lämmöllä toimiva eli helposti aurinkoenergialla integroitava lattialämmitys. Sitten koko perhe kyyhöttää vähintään kahdensadan neliön huvilansa ahtaassa keittiössä pers´kiinni pienessä sähköpatterissa, voi itku... Onneksi aihe on tänä talvena ollut tapetilla Virallisessa Totuudessa eli telkkarissa, no, ainakin kolmosella; uusille rakennuksille ja takautuvasti vanhoillekin ollaan laatimassa kauppakirjaan lisättävää energialuokitusta, samanlaista kuin kodinkoneissa. Toivottavasti myös käytännössä: Italian lainsäädäntö lienee paperilla maailman huippuluokkaa, mutta sen valvonnassa on toivomisen varaa!

San Biagio

Kevät näyttää saaneen ensimmäisen erävoiton talvesta, vaikkakin juuri tänä aamuna, kolmen säkenöivän aurinkoisen päivän jälkeen, Tuppula herää sakeaan sumuun kietoutuneena. Koulutie kulkee juhlaan valmistautuvan Corso Garibaldin kautta. On San Biagio, kurkkukivulta suojelevan pyhimyksen juhlapäivä. Pyhimystarinansa mukaan piispa San Biagio pelasti kalanruotoon tukehtumaisillaan olevan pikkupojan; jo aamulla kirkon alttarille on muodostunut työmatkalla kurkkunsa siunauttavien jono, meidänkin perheemme liittyy jonon hännille sillä eihän sitä koskaan voi olla liian varma. Pieni barokkikirkko on muuten avoinna vain aamun varhaisimman messun aikaan; se on minun ja Sulttaanin vihkikirkko. Kirkkoa sivuava juhlakatu antaa lupauksen illan ohjelmasta: myyntipöydät notkuvat muovisista leluista ja lähestyvän karnevaalin tykötarpeista, teknisesti kuorma-autoiksi luettavat kojut myyvät torronea, metrilakua, paahdettuja manteleita. Kaikki on kallista tai kalliimpaa. Useamman vuoden ajan nousseiden hintojen ja paikallaan pysyvien palkkojen kanssa kylkimyyryä kulkeneet potentiaaliset asiakkaat ovat epäluuloisia, ja myynnin ollessa niukkaa kojujen kauppiaat turvautuvat epätoivoisiin strategioihin: myyjä ojentaa lapsen kätöseen ensimmäisen lelun johon katse pysähtyy, vanhemmalle jää vaihtoehdoiksi kaivaa kuvetta tai kuunnella itkua kun lelu otetaan pois. Kovaa peliä. Myös kissat ovat huomanneet kevään ensimmäiset merkit: kujalle ja pihoille aukeavasta keittiönikkunasta kantautuu mouruntaa, jonka viesti on selvä.

Hyötymeemi 1: saiturin keittiöstä

Kopsin haasteeseen vastaten olen päättänyt jakaa kanssanne muutamia säästövinkkejäni, aihe kun sattuu olemaan sydäntä lähellä, arkipäiväistä vallan ja siksikin arkitehdille sopivaa. Koska aiheesta riittää, olen jakanut sen jatkokertomukseksi. Tänään puhutaan ruuasta. Suuri osa ihmiskunnasta yrittää saada jokapäiväisen leivän riittämään noudattamalla köksänkirjasta tuttua ruokapyramidia, jonka leveä pohja muodostuu täyttävästä ja yleensä hiilihydraattipitoisesta peruselintarvikkeesta (peruna, pasta, riisi, maissi…), keskiosa perusmassalle makua antavasta soosista ja vihanneksista (tomaattikastike, sipuli, porkkana, kaprikset, oliivit…) ja huippu arvokkaista proteiineista (liha, kala, kananmuna, pähkinät, juusto). Nerokasta ja edullista, joskaan ei karppaajalle sopivaa. Mekin olemme huomanneet että: 1) liha ja kala, juusto ja leikkeleet ovat kalliita. Meillä ostetaan lihaa ehkä kerran viikossa, tuoretta kalaa valitettavasti vielä harvemmin. Sardiinit ja anjovikset olisivat edullisia, mutta niiden perkaaminen on pois työajasta toimistolla. Köyhien proteiineja eli palkokasveja syömme vähintään kerran viikossa, ja ihan vilpittömästi pidän niistä: pastaa ja kikherneitä, pastaa ja papuja, perunaa ja papuja, härkäpapuja ja durumvehnäistä täysjyvälimppua… juuston ja leikkeleiden saralla teemme enemmän ”syntiä”, mutta kukapa meistä on täydellinen! 2) yleensä mikä tahansa sellaisenaan syötäväksi valmis on kallista. Joskus on tietysti kiire, valmis voi olla mukavuudenhalusta tai aikataulusta johtuva valinta, mutta todellista uusavutonta vedätetään loputtomiin. Jogurtin korkea hinta Italiassa minulle kohtuuton takaisku, välillä teen kotitekoista mutta ei sitäkään aina viitsi. 3) kauden vihannekset ja hedelmät ovat, paitsi halvempia, myös usein maukkaampia, kun niitä ei ole poimittu raakana toisella puolella palloa. Imetyksen puolesta jaksan aina pitää ääntä, maailmassa on niin vähän valintoja joissa halvempi – ilmainen – on parempaa kuin kallis! Sama pätee vauvanruokaan. En tosiaankaan ole aina ja kaikkialla säästeliäs. Ruokaostoksissa voisimme juosta tarjousten perässä, mutta mielummin pidän hengissä lähikauppaa, ainakin sen ruokapyramidin huipun verran! Tarjouspastaa kannattaakin jo hamstrata takakontin täydeltä, mikäli sitä polkunsa varrelta löytää.

Halonen & neljän meemi

Huokaisen helpotuksesta Tarja Halosen vaalivoiton takia - en olisikaan halunnut kantaa syyllisyyttä siitä että Niinistö olisi voittanut yhdellä äänellä vain koska en jaksanut junailla Roomaan ja takaisin rustaamaan numeroa paperilappuun! Jos olisi hävinnyt, niin olisin tietysti todennut että hyvää poliitikkoa on turha haaskata niinkin vallattomalla paikalla. Sain Hallattarelta haasteen neljän meemiin, ja otan sen ilomielin vastaan. Meemit muistuttavat alakouluvuosina luokassa kiertäneitä vaaleanpunakantisia ystäväni-kirjoja, joissa vastailtiin tähdellisiin kysymyksiin kuten mikä on lempiruokani, horoskooppimerkkini, mikä minusta tulee isona, valokuvankin sai laittaa. Joskus pyydettiin poikiakin kirjoittamaan, se oli kynnyskysymys, vähemmän herkkätuntoiset pojat saattoivat repiä kallisarvoisen kirjan tai töhertää sen täyteen pippeleitä ;) 1. Neljä työpaikkaa jotka minulla on ollut elämäni aikana: Sairaala-apulainen Rakennussiivooja Oppilasassistentti Arkkitehti omassa lafkassa 2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan: Rosemaryn painajainen raskaana oleville ja raskautta suunnitteleville Il postino (nenäliinoja sohvapöydälle!) Tre uomini e una gamba (ja oikeastaan mikä tahansa samojen koomikkojen, Aldon, Giovannin & Giacomon pätkä) Le fate ignoranti 3. Neljä paikkaa joissa olen asunut: Helsinki Firenze Pescara Tuppukylä 4. Neljä TV-ohjelmaa joista pidän: Six feet under Twin Peaks Simpsons Infedele (la7) Telkkarin katselu on kaikenkaikkiaan jäänyt vähälle, joko nukahdan Italiattaren kanssa samaan aikaan - tai sitten sensuroin metrinpätkältä makaaberiin päin kallellaan olevat ohjelmavalintani. Simpsoneissa rakastan erityisesti planeetan omatuntoa, pikkuvanhaa Lisaa. Isompi pikkuveljeni muistutti pienenä Bartia mutta on jo hyvän aikaa saanut piirteitä Homerista. Lounastunnilla katsomme pakollisten uutisten päälle jotain kevyttä hömppää tyyliin Dawson's Creek, 7th Heaven, tai espanjalainen nuorisosarja Paso Adelante. 5. Neljä paikkaa joissa olen käynyt lomalla: Pärnu Amsterdam Leningrad Lontoo 6. Neljä suosikkiruokaani: orecchiette ja kikherneet muorin kaalikääryleet kermahaudutetut munuaiset (sian tai lampaan, marsalalla tai ilman) sipulipihvi Joo, on niitä muitakin... 7. Neljä saittia joilla käyn päivittäin: Yleensä lukaisen sivupalkkini blogit, usein käyn Yahoogroupsin kotisivuilla kun huomaan taas jääneeni ilman postia, Hesaria tutkin jos Suomessa on tapahtunut jotain mielenkiintoista. En ehkä käy millään saitilla päivittäin, mutta tiheästi tarkastettuja aurinkoenergia-, imetys- ynnämuita sivustoja on aika liuta! Helka- ja Helmet-haut, Amazon (en päivittäin mutta liian usein ;), Wikipedia 8. Neljä paikkaa joissa olisin mieluummin juuri nyt: Sunnuntai-iltana totesin olevani mielelläni siinä missä olin, mieluummin toki takan äärellä tai lepakkotuolissa lampaantaljalla... mutta läppäri on pöydässä kiinni liian monella johdolla! Unten maillakin voisi olla mukavaa, ja varsinkin nyt maanantaiaamuna kaipuu futonille on kova. Eilisillan varma hitti olisi tietysti ollut Työväentalo Helsingissä, ja milloin tahansa olisin mieluusti Akateemisessa kirjakaupassa muutaman tuhannen ylimääräisen euron kanssa... 9. Neljä blogia joita mainostaa: Komposti RitaMaestra Uniprojekti Ruggi Ja näiden blogien kirjoittajat haastan mukaan Neljän Meemiin!

Tilastokosmetiikkaa

Olen kirjoittautunut yritysrekisteriin, saanut ALV-numeron sekä liittynyt arkkitehtien ja insinöörien eläkekassaan. Berlusconi voi lisätä vaalipuheeseensa yhden uuden työpaikan, tai, en minä tiedä mihin minut on tätä ennen tilastoitu! Pikaisen laskutoimituksen mukaan pääsen eläkkeelle jo 70-vuotiaana. Lohdukseni todettakoon ettei eläkkeellä olevista arkkitehdeista ole ennenkään kuultu puhuttavan, ja jos urakehitykseni seuraa kassan julkaisemia käppyröitä, toimisto tulee pyörimään parhaimmillaan siinä viiden-kuudenkympin hujakoilla... mikäs kiire tässä... 30.1.2006 Edelliseen on pakko vielä lisätä: nyt meillä on kaksi yksityisyritystä perheessä, ja me olemme sentään molemmat jäsenkirjallisia kommareita :) Ei helkkari, sanon!

Giornata della memoria

Tänään 27.1. vietetään vainojen uhrien muistopäivää, niin italialaisen kuin suomalaisen kalenterinkin mukaan. Italiassa ovat tietysti tapetilla omat muistot, fasistien rotulait, keskitysleireillä kuolleet ja niistä eloonjääneet Italian juutalaiset, ja päivän nimi onkin monissa dokumenteissa täsmennetty Giorno della memoria della Shoah. Muistopäivän nimi suomalaisessa kalenterissa on yleisempi, ja siksi uhraisin muutaman ajatuksen myös leireillä tapetuille mustalaisille (sinti, rom sunmuut kiertolaiset, sen tarkemmin erittelemättä, ei eritellyt Gestapokaan), homoille, kehitysvammaisille, toisinajattelijoille, vääränväristen miesten kanssa lapia tehneille saksalaisnaisille jotka pakkosteriloitiin, kyllä, myös Stalinin ja muiden kommunistidiktaattorien vainoamille... sekä lukemattomille muille unohdetuille, vaietuille tai tuntemattomille kansanmurhille, tälläkin hetkellä käynnissä oleville.

Energiapolitiikkaa

Ylemmiltä tahoilta, ei nyt siis ihan Ylimmältä :) mutta jostakin ministeriportaasta, on kehotettu italialaisia vastaamaan energiakriisiin vähentämällä asunnon vuorokautista lämmitysaikaa tunnilla ja laskemaan sisälämpötilaa asteella. Ei niinkään houkuttava neuvo, jos lämmitystunteja tähänkin mennessä on ollut vain kolme ja asteita neljätoista... hmm hmmm... forza Kilspindie of Scotland! Talot pitäisi eristää paremmin, se on selviö, meidän mökissämme heikoin linkki on 80-luvulla edellisen omistajan uusima katto. Mitä kansalliseen energiapolitiikkaan tulee, maa on aivan liian riippuvainen tuontienergiasta ja hyödyntää aivan liian vähän uusiutuvia energianlähteitä. Kuluneen viikon aikana olen yllättäen kuullut kolmesti televisiosta sanan aurinkolämpö, niin ohimennen että epäilen sen olleen virhe. Aihe on jäänyt toimittajien ja ehkä poliitikkojenkin sokeaan pisteeseen, onhan se helkkarin hienoa että auringonvalosta voidaan tuottaa sähköä, mutta lämmitys- ja käyttöveden lämmittäminen aurinkosähköllä silloin kun sen voisi yksinkertaisempaa ja halvempaa tekniikkaa käyttäen lämmittää suoraan auringolla... hölmöläisten puuhaa, sanokaa minun sanoneen! Yksityistalojen pääasialliset lämmönlähteet ovat polttoöljy ja maakaasu, niiden osittainenkin korvaaminen aurinkolämmöllä vähentäisi hiukkas- ja kasvihuonekaasupäästöjä. Bolzanossa olisi juuri nyt kiinnostavat messut aiheesta, harmi kun ei ole ihan nurkan takana.

Kaksi kalenteria

Seinälläni kirjoituspöydän vieressä roikkuu kaksi kalenteria, suomalainen ja italialainen, tilansäästösyistä samassa naulassa. Joutessani tarkastan nimipäivät. Toisinaan pyhät täsmäävät: olin jo ehtinyt ihmetellä miksi Pietarin ja Paavalin päivästä kesäkuun lopulta on Paavali heivattu tiesminne, kunnes löysin sen tämän päivän kohdalta. Italialainen pyhimyskalenteri on omistanut päivän Paavalin kääntymykselle Damaskon tiellä: nauratti, olin juuri nimennyt miekkosen Kopsille jättämässäni kommentissa muutama päivä taaksepäin. Täytyypä olla varovainen liikenteessä... Päivä alkoi loistavissa merkeissä: Italiatar ei olisi halunnut nousta vuoteesta, ja lopulta koulutielle päästyämme astuin valtavaan pehmeään koiranläjään jäädessäni inhoamaan Forza Italian vaalimainosta. Melkein huvitti.

Valmennusta

Olen nyt sitten aloittanut synnytysvalmennuskurssin, tai oikeastaan jo viikko sitten. Koomista asiassa on se, ettei sairaala jonka neuvolassa olen käynyt järjestä kursseja, koko provinssissa kursseja on tietääkseni kahdessa sairaalassa (joitakin yksityisklinikoiden kalliita kursseja lukuunottamatta), ja että kahdesta olemassaolevasta valitsin sen kaukaisimman. Autoilun riemua strada provinciale kolmekuusseiskalla: vettä tulee kun Esterin sanonko mistä, kanssa-autoilijat ovat järjestään sekopäitä, kuolonkolareiden paikoista muistuttavat omaisten tienposkeen tuomat kukkakimput joita on joillakin tieosuuksilla taajalti. Olen omituinen, tietenkin vain suhteellisesti. Olen kymmenpäisessä pallomahakatraassa ainoa toista kertaa asialla oleva. En tiedä missä sairaalassa aion synnyttää. En tiedä lapseni sukupuolta. Minulla ei ole omaa, uskottua gynekologia. Todellinen motiivi valita etäämpi ryhmä oli, että tunnen toisen kurssia vetävistä kätilöistä. Ehkä sairaalakin voisi hätätapauksessa kelvata, kymmenen kurssi-iltaa voivat juuri ja juuri riittää kysymyksiini... ja vallitsevissa olosuhteissa arvostan jo vaatimatontakin yritystä dialogiin. Keitä synnytyssalissa on? Kaksi kätilöä, gynekologi, pediatri, vauvalan hoitaja (helkkaristi sakkia). Mitä sairaalaan täytyy ottaa mukaan? Saatte myöhemmin täydellisen listan tarvittavista (omat yöpaidat ja verkkopöksyt). Saako vastasyntyneen mahan päälle? Riippuu siitä kuka lääkäri kohdalle osuu. Onko pakko kiivetä siihen helkkarin kaavintatuoliin? Kuka minut voi siihen pakottaa? Nostavatko ne, ja sitovat? Monille äideille on kerrottu ettei synnytysvalmennuskurssiin osallistumisesta ole mitään hyötyä. Näin sanovista kälyistä ja kumminkaimoista kukaan ei tietenkään ole itse käynyt kurssia. Tilastot puhuvat toista: kurssitetuilla on muunmuassa pienempi todennäköisyys joutua sektioon. Kurssit ovat yleisempiä Pohjois- kuin Etelä-Italiassa, kursseille osallistuvat naiset ovat keskimääräistä koulutetumpia.

Omituisuusmeemi

Komposti ja Uniprojekti haastoivat minut omituisuusmeemiin, eli nimeämään viisi omituista tapaani. Toivottavasti tuplahaaste ei edellytä kymmenen omituisuuden nimeämistä :) Kysyin tietysti heti viereisen kirjoituspöydän äärellä istuvalta kollegalta ja aviopuolisolta olenko omituinen, no totta helkkarissa, miten? en minä tiedä, olen jo tottunut. Itseni on vaikea nimetä omituisia tapojani, sillä omituisuuden voi mielestäni jakaa absoluuttiseen ja relatiiviseen: voihan sitä olla omituinen ympäristöönsä nähden, vaikka olisikin kotimaassaan (tai jossakin muussa maailmankolkassa) normaali. Rohkenisin väittää että olen päätynyt ulkosuomalaiseksi siksi että voin olla rauhassa omituinen, ja kaikki voidaan laittaa ulkomaisuuden piikkiin ;) Italiattaren mielestä minä tietysti olen normaali ja muut omituisia; Italiatar on aika merkillinen lapsi. Relatiivista elikkä suhteellista omituisuutta voisi olla se, etten juuri kahvista perusta (omituista Suomessa ja Italiassa) ja siemailenkin teetä vuorokaudenajasta riippumatta (tapa, joka tuskin pistäisi silmään Lontoossa tahi Pietarissa). Intohimoinen riippuvuussuhteeni kirjoihin ja lukemiseen ei ole Suomessa mitenkään poikkeavaa, Etelä-Italiassa kyllä (italialainen lukee keskimäärin yhden kirjan vuodessa). Pitkässä imetyksessä tai perhepedissä nukkumisessa ei ole mitään äimisteltävää, jos tapoja tarkastelee historiallisessa tai maailmanlaajuisessa perspektiivissä. Vallitsevan käytännön kyseenalaistaminen ei ole omituisuutta, vaikka voinkin olla intohimoisen innostunut löytämistäni paremmista metodeista, kuukupista aurinkolämpöenergiaan. En tykkää nukkua korkeassa sängyssä, heivasin sängyn huoneestani kaksitoistavuotiaana. Nykyisissä olosuhteissa kosteuden ja patjan tuulettuvuuden sitä edellyttäessä olen suostunut huikeaan yhdentoista sentin runkoon. Orjatiuku eli rannekello koki samanlaisen kohtalon varhain: jos minulla ei ole kiire mihinkään niin voin rauhassa odotella piazzan tornikellon lyöntiä varttitunnin välein. Absoluuttista omituisuutta voisi olla 1) pidän pyhimystenkuvista ja rukousnauhoista vaikken ole uskovainen: asiaa on yhtä vaikea selittää uskoville kuin maallisillekin. Ateistiksi en toki itseäni määrittele, se on turhan iso ja itsevarma sana. Jumalaton ekumeeninen ikonimaalari? Mangiapreti eli papinsyöjä? Provosoituna ajaudun helposti teologisiin väittelyihin tyyliin jos Jumala ei pidä homoista, niin miksi helkkarissa hän on luonut heidät? 2) nostan jalat tuolille istuessani, ainakin toisen. Se on kai geneettistä, äitini ja tyttäreni tekevät samoin. 3) inhoan supermarketteja (joko minä olen omituinen, tai sitten kaikki muut) 4) minulla on kallis maku, mutten osaa, jaksa tai viitsi ansaita riittävästi rahaa. Yllämainitut omituisuudet kummastuttavat itseänikin. Muuten en tunnista itsessäni mitään erityisiä tapoja, kuten voisi olla autojen rekisterikilpien numeroiden yhteenlasku. Otan mielelläni vihjeitä vastaan tutuilta! En myöskään tiedä kenet haastaisin, ehkä kaikki tuntemani on jo haastettu sillä aikaa kun olen sahannut Strada Statale Lecce-Leucaa edestakaisin synnytysvalmennuskurssin ja LLL:n väliä? Kahdessa päivässä melkein kaksisataa kilometria mittarissa, aika paljon ihmiselle joka ei juuri ratin ja penkin välissä viihdy, ja aika paljon autovanhuksellemmekin. No, Keksin nyt ainakin keksin haastaa, saadaan vähän lisää omituisuuden suhteellisuusteoriaa mukaan tähän soppaan...

Kokko

Tammikuun 17. päivänä juhlitaan Pyhää apotti Antoniusta (S. Antonio abate), suomalaisessa nimipäiväkalenterissakin Tonin ja Anttonin nimillä. Kyseessä onkin vanha pyhä, pyhimyshakemistoni tietää kertoa että apotti eleli askeesissa Egyptin erämaassa noin vuosina 251-356. Pyhimyksen suojeluskohteisiin kuuluvat eläimet, etenkin karja, ja häntä kutsutaan apuun myös tulipaloissa. Perheemme pakolliseen vuosiohjelmaan kuuluu Antonion kokko, ja kilpailevia tulia sytytetään siellä sun täällä. Provinssin suurin juhla järjestetään Novolissa, jonka suojeluspyhimys S. Antonio on. Siellä kokko sytytetään jo aattona, ja komean risukasan tuleen tuikkaamista edeltää ilotulitus. Piipahdin eilissäiltana tyttökaverin kanssa tarkastamassa juhlan, ja koska emme olleet ainoita katsojia, sai parkkipaikkaa etsiä naapurikylästä. Kokon sytytyksen venyessä yli ohjelmassa ilmoitetun, muuttui oma ohjelmamme tyttöjen vapaaillaksi. Voin tyytyväisenä todeta että Sulttaani sai siitä huolimatta lapsen ja itsensä kunnialla nukkumaan. Tänään vuorossa on vaatimattomampi risukasa, valtava toki sekin kolmivuotiaan silmissä.

Silittävä nainen synnyttää

Rita Maestra houraili silityslaudalla synnyttävästä naisesta, yritin kommentoida, katosi blogisfääriin. Onhan gynekologin tuoli aika kapea ja korkea, ei se silityslaudasta eroa muuten kuin että siinä on ne jalkatuet. Sain lähes paniikkikohtauksen nähdessäni ensimmäistä kertaa TV-dokumentissa gynekologin tuolissa jalat kohti taivasta synnyttävän naisen, suomalainen sairaalasänkykin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Olen miettinyt pääni puhki muistaisinko jotakin vanhaa elokuvaa jossa olisi synnytyskohtaus, ja kun en millään muista niin kirjoitan itse. Synnyttävä äiti makaa vuoteessa jossa on korkeat takorautaiset päädyt, vuoteen takana seinällä ristiinnaulittuja ja neitsytmarioita. Ikkuna on auki, mutta ikkunasäleikkö kiinni. Tuuli heiluttaa valkoista reikäommeltua verhoa, myös vuoteessa on samanlaiset kirjaillut lakanat. Huone on mammanan lisäksi tupaten täynnä naissukulaisia. Ikäneito mummeli lukee ruusukkorukousta latinaksi. Miehet odottavat kadulla, polttavat tupakkaa, niissä valkoisissa hihattomissa aluspaidoissa. Miehet ovat aina kadulla, ruumiinvalvojaisissakin. Synnyttävän naisen voihkintaa, hiljaisuus, lopulta vastasyntyneen parahdus. Ikkunasäleiköt avataan, mammana heittää lapsen pesuveden kadulle ja kiljaisee masculu! On syntynyt poika, perillinen, se nimetään isoisän mukaan. Tytön pesuvesi olisi kaadettu vähin äänin takannurkkaan takaamaan että pysyisi kotona, katutyttö näes on eri asia kuin katupoika ;)

Lauseenjäsenoppia

Toissapäiväisellä neuvolakäynnillä tunnustelin synnytystapasuunnitelman laatimisen mahdollisuutta, ja törmäsin siihen todellisuuteen ettei äideiltä kysytä, että sairaalan kynnyksen ylittäessä niin naisen ruumis kuin vauvakin muuttuvat sairaalan omaisuudeksi. Synnytysasento? Ei, rouva, meillä tehdään tällä yhdellä tavalla! Välilihan leikkaaminen? Jos se on tarpeen (neljällä viidestä: kuka päättää?)! Napanuora? Se leikataan heti, ja joka tapauksessa asia ei kuulu gynekologille (lasta koskevissa asioissa minun pitäisi varata lastentautiopin ylilääkäriltä aika... jotta voisin etukäteen anella lupaa saada vastasyntynyt oma lapseni syliini)! Kahden päivän ahdistuksen ja kiehumisen jälkeen oivalsin että ongelmani on kieliopillinen: täkäläiset eivä sano minä synnytin vaan Tohtori sejase, hieno mies ja ylilääkäri, sai syntymään. Ha fatto nascere, ei edes että olisi auttanut maailmaan. Ehdoton protagonisti. Tästä syystä useimmat sairaalat eivät järjestä minkäänlaista synnytysvalmennusta: tottelemiseen ei tarvitse valmistautua. Vastuu on delegoitu terveydenhoitohenkilökunnalle, suu kiinni ja sukella!

Arvottomat

Emme ehkä osaa ottaa kehuja vastaan, mutta palkankorotuksen kuitenkin: olemme oppineet mittaamaan omaa, tai ainakin suoritustemme arvoa rahassa. Kehuista viis, nunnan nännit, paavin pallit, johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta, niin kauan kuin leivästä jää reikä leipojan käteen jääköön rakkaudesta puhuminen pastoreiden houreeksi. Yksi vaikeimmista läksyistä uudessa kotimaassa oli kaiken siihenastisen osaamisen muuttuminen arvottomaksi pääomaksi, ja tyhjän päälle putoamista seurannut vuosien pohdiskelu siitä onko itselläni minkäänlaista arvoa; työpanokseni sentään kelpasi joillekin, mutta harvoin se oli niin arvokas että siitä olisi voinut maksaa palkkaa. Oman osaamisensa ja kelpoisuutensa todistaminen vieraalla maalla ei ole helppoa edes meritokratiassa, jossa jokaisen kuuluisi saada arvonsa ja ansionsa mukaan, vielä vaikeampaa se on aristokratiassa jossa kukaan ei edes kysy mitä osaat vaan kuka olet, kenen tytär (tai poika). Meriittien jyvittäminen toki epäilyttää minua muutenkin: jos kukaan ei lapioi paskaa hukumme paskaan, eikä kenenkään työ saisi olla niin arvotonta ettei siitä maksettavalla palkalla pysty elämään. Palkattoman työn tekeminen toisten vaurauden kartuttamiseksi, ei kiitos, siis mielummin palkatonta työtä oman perheen hyväksi. Vaikkei raha olekaan hipiksi syntyneelle kaksinen kannuste ;) tuntuu aika kornilta kuunnella paavin ja poliitikkojen juhlapuheita perheen merkityksestä yhteiskunnan kulmakivenä, jos yhteiskunnan apu ja rahallinen korvaus rajoittuu tuhannen euron kipurahaan kakkosesta, ja läjään raskaudenaikaisia laboratoriokokeita*. Viisi kuukautta äitiyslomaa palkansaajille: käytännössä koko Etelä-Italian hedelmällisyysikäinen naisväestö on työttömänä, pätkätöissä, pimeissä töissä, keikkapalkalla, epätyypillisessä työsuhteessa… proletariaatin tilalle on tullut precariato (eng. precarious). Keksi kirjoittaa naisen asemasta Italiassa. Mutkikas kysymys, johon palailen mieluusti. *… joista puolet on turhia, mutta täytyyhän laboranttienkin syödä jokapäiväinen leipänsä. Suomessa raskauden aikana tehtävät seurantakokeet ovat samat kuin Italiassa kolmekymmentä vuotta sitten, kaikki sen jälkeen kansalliseen protokollaan otettu kuuluu kategoriaan fysioterapiaa jo kuolleille potilaille; asevelvollisuuden lakkauttaminen oli kova isku sotilassukkatehtaille; sektio verottaa julkisen terveydenhoidon budjettia enemmän kuin alatiesynnytys, mutta jonkun etua palvelee se, että keisarinleikkauksien osuus synnytyksistä hipoo ja joissakin sairaaloissa ylittääkin viidenkymmenen prosentin, eikä ylilääkäri tai terveydenhuoltopiirin johto siitä huolimatta saa kenkää. Janiinedespäin.

Nyt se on todistettu...

Your Inner European is Italian!

Passionate and colorful. You show the world what culture really is.

Who's Your Inner European?

minä vaan tällaisia pöytälaatikkoon

RitaMaestra, Kops ja Opettajankouluttajan päiväkirja pohtivat suomalaisten vaikeutta ottaa myönteistä palautetta vastaan. Kaikkihan me olemme oppineet että omakehu haisee (mutta toisaalta: kukas se kissan hännän nostaa, ellei...), tunnemme jonkun joka koskaan ei mielestään onnistu paitsi ehkä tuurilla, jolla tapahtuneen vaivautuneesti kuittaa mikäli joku vielä ilkeää kehua retostamaan. Itsensä vähättelyn takana on tietenkin vanhanaikainen kasvatusideaali: paitsi että yhteiskuntakelpoiselta yksilöltä edellytettiin vaatimattomuutta ja matalaa profiilia, on monen lapseninto hyvää tarkoittaen latistettu, ettei lapsi vaan kasvaisi itserakkaaksi, -riittoiseksi ja leuhkaksi. Kun on riittävästi vähätelty ja latistettu, täytyy hakeutua itsehyväksyntä- ja omakehukurssille laatimaan CV:tä. Totuuden nimissä, on Suomessa myös leuhkittu ja uhottu, brassailtu ja trossailtu, on vaikeaa olla nöyrä kun on niin v**un hyvä! Siis, pitääkö pentuja kehua vai ei? Kehun puolustajat uskovat niin luovansa lapselle hyvän pohjan, itsetunnon ja –luottamuksen, kehun vastustajat, paitsi vanhaa ylpeyden syntiä, pelkäävät ulkoaohjutuvaisuutta, sitä että lapsi luulee että häntä rakastetaan suoritustensa takia, Lahjakkaan lapsen tragediaa. Huippupyöräilijä Marco Pantanin kuoltua huumeisiin yksin hotellihuoneessaan kysyivät journalistit miksei kaiken saavuttanut urheilija ollut onnellinen elämässään. Minä en ihmetellyt: ehkä riittämättömyys ja paha olo olivat kannustaneet huippusuorituksiin, itsensä kanssa sinut oleva Pantani olisi saattanut olla Uuno Turhapuroa muistuttava tyytyväinen sohvaperuna! Maria Montessorin mielestä lapselle riitti kannustimeksi oppimisen ja oivaltamisen ilo, Jean Liedloff uskoo lasten luontaiseen yhteistyöhaluun, jota ei tule hetkeksikään kyseenalaistaa (epäilys muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi: lapsi huomaa ettei vanhempi itsekään usko hänen ”osaavan käyttäytyä” ja käyttäytyy sen mukaan: ”älä vain nyt kaada sitä maitolasia” – ”oho” – ”katso nyt, mitä minä sanoin, ei sinusta ole mihinkään”) tai alistaa manipuloinnille. Itse olen päätynyt jonkunlaiseen kompromissiratkaisuun, en käytä sanoja tuhma tai kiltti, voin pitää tai olla pitämättä Italiattaren teoista, mutta hänestä itsestään pidän aina. Toivon Continuum Conceptin tarjoamien eväiden ja niiden loogisten johdannaisten, sylin, perhepedin, lapsentahtisen imetyksen, vvv:n, jättäneen perusluottavaisen hyvänolontunteen. Haluan olla saatavissa mutten kimpussa, haluan lapsen olevan mukana tapahtumien keskipisteessä, vaikkei keskipiste olekaan. Kehun jos kehuja pyydetään, Italiatar rakastaa aplodeja. Äitien kehut voi tietysti jättää omaan arvoonsa. Bertolt Brecht kirjoittaa (Lukukirjasta kaupunkilaisille, suom. Brita Polttila) Heittäkää unelmanne, että te olisitte poikkeus. Äitinne muinaiset puheet ovat katetta vailla. […] Heittäkää vaan toiveenne että teidät olisi ennalta määrätty presidentiksi. Pankaa hihat heilumaan mutta ihan toisella vauhdilla jotta teitä siedettäisiin kyökin puolella.

13.34

Ateenan aikaa järisi merenpohja jossakin Peloponnesoksen ja Kreetan välillä, ja hetkeä myöhemmin meilläkin heilui koko mökki. Keräsin itseni ja lapseni siihen oviaukkoon, jonka olen teoreettisissa pohdinnoissa turvallisimmaksi todennut; seinä on säilynyt pystyssä vuoden 1743 maanjäristyksestä, noista uudemmista rakenteista ei aina tiedä ;) Mutta onneksi mitään ei pudonnut, mitään ei hajonnut.

Befana/Epifania

Loppiaisena Itämaan Tietäjät lahjoineen ovat viimeinkin löytäneet tiensä Jeesuslapsen luokse; Espanjassa he tuovat jälkijoulun lahjat myös perheen pienille, Italiassa loppiaislahjat on jostakin syystä sälytetty luudalla lentävälle Befana-noidalle. Befanan säkissä - tai sukassa - on kilteille lapsille karkkia, tuhmille hiiliä ja tuhkaa, mutta TV-mainoksia tarkkaavaisesti seuraten tutustuu myös täsmäsukupuolitettuihin Barbie- tai Hot Wheels -sukkiin, jokaisella suurella leluvalmistajalla omansa. Itämaan tietäjien tai kuninkaiden lukumääräksi on vakiintunut kolme, ehkä kolmen evankeliumissa mainitun lahjan, kullan, suitsukkeen ja mirhamin mukaan. Legendojen mukaan heidän nimensä olivat Kaspar, Balthasar ja Melkior. Kolme tietäjää edustavat kolmea Vanhan Maailman maanosaa ja kolmea ikäkautta, nuoruutta, keski-ikää ja vanhuutta; nuorin tietäjistä, Melkior, esitetään usein tummaihoisena, Balthasar on aasialainen ja Kaspar eurooppalainen. Musta Melkior on tietysti sama henkilö kuin Tiernapoikien Murjaanein kuningas. Koulun joulunäytelmässä ei taida enää olla tarpeen turvautua kenkäplankkiin, ei ainakaan kotona Roihikassa. Kuusi on riisuttu ja palautettu paikalleen terassille. Huomenna puran seimen.

Meemilaaksoon

Sanan meemi merkitys on minulle edelleen hieman hämärä, mutta löysin ystäväblogista tällaisen. Innostuin tarkastelemaan omaa napaani (joka sentään on jo edellistä blogimerkintää reilun vaaksan ylempänä): 1. mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? blogasin, matkustin Roomaan ilman lasta 2. piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle? en lupaa enkä kadu :) 3. synnyttikö kukaan läheisesi? hyvä ystävä juhannuksena 4. kuoliko kukaan läheisesi? ei onneksi. Tyttökaverin isä kuoli yllättäen ja oivalsin hänen olleen isin tyttö. 5. missä maissa kävit? Suomessa, peräti kahdesti 6. mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005? rahaa :) ja kansalaisyhteiskunnan. Ne aurinkopaneelit katolle viimeinkin. 7. mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi? Heinäkuun 22. jonka vietin lapsen kanssa Rooman päärautatieaseman matkatavarasäilytyksen jonossa. Päivän nimikkopyhimys on Magdalan Maria, mutta edes DaVinci-koodi ei siinä tilanteessa lohduttanut. 8. mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna? Salenton Suomikoulun perustaminen 9. mikä oli suurin epäonnistumisesi? totaaliraivarit silloin tällöin 10. kärsitkö sairauksista tai vammoista? allerginen nuha, atooppinen ihottuma, pustulosis palmoplantari 11. mikä oli paras asia, jonka ostit? nenänpesukannu 12. kenen käytös herätti hilpeyttä? lapsen 13. kenen käytös masensi? lapsen, ja oma reaktioni lapsen käytökseen 14. Mihin käytit rahasi? kirjoihin 15. mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi? kirjoittamisesta, kehuista, kirjoituskilpailupalkinnosta 16. mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005? Negroamaron Mentre tutto scorre, jonka putoaminen Sanremon finaalista ällistytti. 17. viime vuoteen verrattuna, oletko: a) onnellisempi vai surullisempi? plusmiinus samassa pisteessä ihmisvihan ja katteettoman optimismin välillä b) laihempi vai lihavampi? loppuvuodesta raskaampi c) rikkaampi vai köyhempi? stabiilin PA 18. mitä toivoisit tehneesi enemmän? jatko-opinnäytettä 19. mitä toivoisit tehneesi vähemmän? haaskanneeni aikaa standardivastauksien kirjoittamiseen standardiprovosointeihin eräällä sähköpostilistalla 20. kuinka vietit joulua? aatto anoppilassa, joulupäivä kotona 22. rakastuitko vuonna 2005? ...aina se sama tyyppi! 23. kuinka monta yhdenyön juttua? ...aina se sama tyyppi! 24. mikä oli suosikki tv-ohjelmasi? TV? Uutiset, vaikka huonoja nekin. 25. vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? En vihaa, korkeintaan olen vähän hapan ja pettynyt 26. mikä oli paras lukemasi kirja? Carlos Gonzálesin Il mio bambino non mi mangia... vai luinko sen jo edellisenä vuonna? Toinen hieno kirja oli Pia Peran L'orto di un perdigiorno. 27. mikä oli suurin musiikillinen löytösi? öh... 28. mitä halusit ja sait? masuvauvan 29. mitä halusit muttet saanut? Viettää kerrankin hauskaa kesää ystävien kanssa kotona Italiassa. Katin marjat, olisi ollut parempi jäädä Suomeen koko kesäksi! 30. mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna? Leffa? La marcia dei pinguini oli hieno, muuten kai näimme vain uusintoja telkkarista. 31. mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? mansikkakakkua, 35 32. mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? kunnollinen kirjasto ja leikkipuisto 33. kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005? housut ja paita, kylmänä vuodenaikana myös sukat, mustat. 34. mikä piti sinut järjissäsi? Pakko tunnustaa, blogi. Ja sähköposti. Scuola maternan alkaminen. 36. mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? maakunnan kuvernöörinvaalit 37. ketä ikävöit? äitiä ja tyttökavereita 38. kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen? Siiri sirpakka!

Vaginamonologeja

Loma jatkuu. Sain suoritetuksi yöpöydän kirjapinosta italiannoksen Eve Enslerin The Vagina Monologues:ista: olen vaikuttunut, vaikken voikaan täysin jakaa menneiden sukupolvien traumoja, navanalaisen maantiedon nimeämättömiä paikkoja. Häveliäisyys. Häpy. Tahdon lukea suomennoksen esi- ja jälkipuheineen, janoan viisaita oivalluksia suomen kielen välimerkiksi banalisoidusta, voimakkaasta, maagisesta, ehkä pelottavasta v-sanasta. Vittuvittuvittu. Vagina kuulostaa suomeksi aika kirjaviisaalta, emätin siistiltä ja varsin hyödylliseltä. Alatiesynnytys on vähän kainosteleva sana. Italian kielessä käytetään sektion vastakohtana yleisesti harhaanjohtavia parto naturale tai parto spontaneo vaikka tapahtuma olisi spontaanista ja luonnollisesta kaukana. Päätän tästälähin käyttää sanaa parto vaginale. Synnytykset Ensler on jättänyt vähemmälle, mutta onhan kirjassa sentään yksi pätkä. Kolmevuotiaat rakastavat pimppa-, peppu- ja pippelijuttuja, mikäli heitä ei liialla hävyllä pilaa. Italiatar on säveltänyt laulun pimpilleen ja laulaa sitä raikuvin äänin. Lallattelun joukkoon mahtuu Suuria Oivalluksia tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten eroista. Saunassa on oltu, ja kylvyssä, isot ovat karvaisia kuka mistäkin, otannan ollessa mitä on hän luuli pitkään että kaikilla lapsilla on pimppi, vastaväitteistäni huolimatta. Onneksi tarhakaveri Lorenzo ymmärsi järjestää koko luokalle oppitunnin omasta spontaanista aloitteestaan. Kysymyksiin vastaan sitä mukaa kun niitä esitetään, seurauksena pohdiskelua minä olen tullut äidin pimpistä, äiti on tullut mummun pimpistä, katkeamaton maatuskanukkejen ketju, sillä erotuksella ettei maatuskoja avatakaan keskisaumasta. Oivallan V-päivän olemassaolon vasta sen yhdeksäntenä vuonna. Italia puuttuu listalta, V-kirjain lie kai varattu Vatikaanille. Helsinki on kunnostautunut.