Muumi and go

Muumisuomea puhuville Muumimaailma lienee pakollinen etappi, vaikka vanhemmilla eivät rahkeet riitäkään joka mutkassa myytävän oheistuotteen ostamiseen, siitä pääasiallisimmat riidat, ja neljän euron poskimaalauskin jää hankkimatta. Taputelkoot nyt niitä muumeja. Hieman kotikutoisen oloisesta turistirysästä jää yllättäen mukava jälkimaku, sillä saaren kallioilla pitkin poikin risteilevät puurallit eivät ole edes rumia, talot on tehty ihan oikeista laudoista ihan oikealla naulapyssyllä, pikkuväellä näyttää olevan hauskaa ilman ainoatakaan hilavitkutinta tai pomppulinnaa. Aurinko paistaa, meri kimaltelee.

Paluumatkalla käymme sukuloimassa Naantalin kerrostalolähiössä, kun kerrankin olemme sveitsiläistyneen serkkutytön kanssa samassa maassa. Automiehen avokätisesti lainaama Kansanvaunu palvelee moitteettomasti tehtävässään, ja paluumatkan vedän yhtä soittoa ilman Lahnajärven seisakkia, miehet nukkuvat, vain Italiatar pitää tasaista höpinää takapenkillä. Äiti, eivät ne muumit olleet oikeita, niissä oli ihminen sisällä. - Mutta olivathan ne silti ihan kivoja, vai? - Joo, niissä oli kiva ihminen sisällä. - Ethän kerro pikkuveljelle, kun se vielä uskoo? - Joo en, pikkuveli tykkäsi Muumipapasta.

Mokki

Vietimme ferragoston Mamma Marian avopin teknomökillä, Miekkoselle kiitos taiteen sääntöjen mukaan kirpakankuumaksi lämmitetystä saunasta ja Mamma Marialle pöydän antimista yleensä ja kanttarellicarbonarasta erityisesti.

Palattuamme kotiin Sulttaanille tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tutustua natiivien viikonlopunviettoon perjantai-iltana puoleltaöin Malmin terveyskeskuspäivystyksessä. Rampa ja kärttyisä puoliso alkaa muistuttaa ihannemiestäni, tosin Vicodinin asemesta hän napsii kansallislääkettä Buranaa, jota mainostetaan melkein joka lyhtytolpassa.

Fillari

Fillarilla ajo on Tuppulassa jäänyt valitettavan vähälle, vaikka omani sinne kuljetutinkin muuttokuormassa. Parhaimmillaan tuli viisikymmentä kilometriä päivässä sellaista tavallista työmatka-ajoa, edellisessä elämässä siis. Nyt on vain aina liikaa jengiä matkassa. Syksyksi lupasivat lapsenistuinta, kunhan ensin saa tavaratelineen. Pyörä on käytetty huollossa, ja Sulttaani on raportoinut ajaneensa sillä asioilla. On kuulemma kätevä peli. Laitetaan Ameriikan uudelleenlöytämisen ja lisäruudinkeksimisen kanssa samalle etiketille.

Käytin hyväkseni Huhtipojan päikkäreitä ja kiersin rantoja myöten ensin tutut Roihikan ja Tammarin tervaleppälehdot, sen jälkeen minulle täysin tuntemattomat uudet korttelit Herttoniemenrannassa. Loka- ja ketjusuojattomalla maastopyörällä, kovaa ja epäurheilullisesti pukeutuneena kuten pyörä on kulkuväline -tyyliin kuuluu. Torihousun lahje oli arvioimaani leveämpi, se joutui ketjujen väliin ensimmäisen kymmenen ajometrin jälkeen ja sen jälkeen tungettiin elegantisti sukanvarteen. Mesiangervo tuoksui, ja jotain hanhia siellä seistä pönötti keskellä tietä.

Unplugged

Sain kesätyöksi yhden julkisivumuutoksen, ja vaikka asiasta oli tietoa jo etukäteen niin jotenkin aktiivisesti unohdin CADin kotiin. Kaivoin sitten kellarista muinaiset IKEAn pukkijalat, faijan toiviomatkalta Ruotsista tuomat siltä ajalta kun IKEA ei vielä ollut rantautunut Suomeen, ja kaapin perukoilta hakaviivaimen kun nartsari oli löytämääni pöytälevyyn liian pitkä.

Suosittelen. Uskomattoman rentouttavaa.

Letkuapina

Eilen asioilla käydessäni jouduin luopumaan periaatteestani ja tankkaamaan auton itse, toimitus johon en varovaisen arvioni mukaan ole ryhtynyt viimeiseen kahteentoista vuoteen, ja jota viimeiseen asti yritin välttää, pidensin reittiänikin monella turhalla ajokilometrillä vain todetakseni että Liisankadun Shellillä luki itsepalvelu. Epäuskoisena odottelin hetken turhaan Stadin viimeistä letkuapinaa, sitten ajoin toisaalle tappelemaan bensatankin korkin kanssa. Kirosin kyllä katkerasti miksen ottanut poikittaislinjaa Herttoniemestä.

Ei niin etteikö ihmiseltä voisi olettaa että itsekin osaa tankata, tai kantaa kahvin tiskiltä pöytään, likaiset astiat pöydästä kärryyn, poimia sämpylät atuloilla muovipussiin ja punnita pussinsa itse, lukea viivakoodin ja maksaa itsepalvelukassalla. Mutta tämä tie johtaa pitkällä juoksulla tapainturmelukseen ja suoraa päätä helvettiin.

Vallankumouspöydästä

Eilen pääsin sitten miittaamaan Juttutuvan Vallankumouspöytään. Oli mukavaa tavata Jäppinen ihan livenä, vaikka naama olikin tuttu sillä entisenä itähelsinkiläisenä olen bongannut herran usein julkisissa ja Kontulan kirjastossa. Ilta jäi osaltani lyhyeksi sillä myös Muorille oli sattunut vapaailta ja kutsu ystävättären luo Tangomarkkinoiden finaalia seuraamaan - meillä ei näy kolmosta, joka tosin ei ole mahdottoman suuri menetys, eikä täällä muutenkaan katsota muuta kuin Muumia videolta.

Metrovaunuun pelmahti Kulosaaressa katusoittajaduo, joista toinen soitti kitaraa, toinen klarinettia. Kuuluttivat italiaksi signore e signori, scusate il disturbo ennen esitystään, kai niiden edellinen työpaikka oli ollut Rooman metrossa, ennen fasistien Roomaanmarssia, siis. Tunnen itseni turistiksi vilkuillessani kanssamatkustajia, että miten väki pukeutuu (hyvin, huonosti, hyvin huonosti mutta vapauttavalla tavalla kaikenkirjavasti, moniarvoisesti, kukin oman mieltymyksensä tai kaveriporukkansa mieltymysten mukaan) ja kenen viereen istuu (naiset naisten, miehet miesten kanssa, väärinkäsitysten välttämiseksi?). Plus kolmekymppisellä naisella Tiikeri ja Aasi Ihaa tatuoituna lapaluiden väliin, tatuointi näyttää aidolta, harkitsen Muumimamman kuvaa olkavarteen.

Bibliofiilin tunnustuksia

Yksi yksittäinen suomalaisen elämänmenon asia, jota Italiassa olen kaikkein eniten ikävöinyt, on kirjasto. Sitä on vaikea selittää, kun tuppulalaiset ovat ylpeitä omastaan vaikkei kukaan siellä käy, no, onhan siellä muutamia korvaamattoman arvokkaita ja harvinaisia vanhoja niteitä, muttei sellaista ihmisten käyttökirjastoa. Yritän välttää olemasta karkea, vaikka ensimmäinen mieleen tuleva lausahdus olisikin että arvaa minne voit tunkea sen vanhan niteesi. Helsingin Kaupunginkirjasto on jotakin aivan ihanaa, jotain sellaista eivät Italiassa osaa kuvitellakaan ellei sitten kommarien Bolognassa. Läjäpäin kirjoja, lehtiä ja äänitteitä ihan ilmaiseksi, nettihausta voi etsiä ja tilata. Jos ei Kaupunginkirjasto riitä, voi mennä rellestämään Rakennustaiteen museoon, Valtsikaan tai SKS:n etnografiselle. Stoasta olen kanniskellut lasten- ja äänikirjoja, Rakennustaiteen museosta Hassan Fathyn Natural Energy and Vernacular Architecturen. Ymmärtävätköhän sosiaalidemokraattisen Muumilaakson asukkaat onneaan?

Minusta on mahdottoman, tolkuttoman väärin että kirjat täytyy ostaa jotta niitä voi lukea, ja että jotkut perheet joutuvat tosissaan valitsemaan ostaako kirjoja vai leipää. Paikallisintelligentsia valittaa ettei nykyään lueta, vaikka historiallisessa perspektiivissä katsottuna nykyitalialaiset kuuluvat ensimmäisiin lähes sataprosenttisesti lukutaitoisiin sukupolviin. Italialaiset lukevat keskimäärin yhden kirjan vuodessa, kertoo tilasto. Ne nuoret, joiden kotona ei olla luettu eivät itsekään hakeudu kirjojen pariin. Tästä pitäisi kai kunnallispolitiikassa tapella, jos nimenomaan lasten- ja nuortenkirjoja, vaikka naapurikunnan kanssa yhteiseen kirjastoautoon. Utopiaa on vaikea selittää niille jotka eivät ole omin silmin nähneet ja kokeneet, sormeilleet hyllymetreittäin dinosauruksia ja intiaaneja, merirosvoja, kaappareita, ufoja ja puutarhanhoitoa, dekkareita ja kulttuurihistoriaa, Atlantin ylitystä kaislaveneellä.

Harrastustoimintaa

Jottei lomalla tulisi aika pitkäksi, täytyy ihmisellä olla harrastuksia.

Muorin keittiöön oli alkanut kantautua pahaa hajua kaksi viikkoa sitten, ja syyllistä etsittiin, tarkastettiin rotanloukut ja mietittiin mahtaako seinän välissä olla vainahia. Sunnuntaina lähdimme pullakahvipöydästä rakennusmestarioppilas Röllin kanssa taskulampulla varustautuneena kierrokselle sokkelin alle, josta löytyi haisun syyllinen, tai jäljet jota pitkin syyllisen tavoittaa, tip tippoja, vesivahinko, mahdollisesti vuotava vesijohto tai viemäri. Keittiön lavuaari välittömään käyttökieltoon, illalla tiputtelu oli jo vähentynyt ja epäilykset rajattu lavuaarista pääviemäriin kulkevaan vaakavetoon joka tiputteli nesteitään alapohjan sahanpuruihin. Jotain sientäkin lykkää seitsenkymmentälukuisten lisäeristysstyroksien raosta.

Koska emme tiedä mitä vastassamme on, varaudumme pahimpaan. Maanantaina kaupasta home- ja asbestisaneerausnaamarit ja kertakäyttöhaalarit, kaksi peräkärryllistä silkkaa roinaa sorttiin. Vaarin lapiot säästetään, nostetaan ulos jalavaan nojaamaan naapurien kadehdittavaksi ja ihmeteltäväksi: siirtolapuutarhassa kädettömiltä katkesi lapionvarsi, työkalu heitettiin menemään, vaari dyykkasi ja kätevänä miehenä korjasi, koskaan ei voi tietää milloin tarvitsee lapiota. Tai talikkoa. Tervetuloa Marjaniemen lapiomuseoon. Löysin tiilenlyöntimuotin, jota olin pelännyt kadonneeksi, mutta turha pelko, meillä ei heitetä mitään pois, paitsi vuonna 2008 meni kaksi peräkärryllistä vesivahinkoista lastulevyä. Automies purkaa lisäeristyslevyn, avaa rossipohjan ja tiputtaa märän purun raivattuun nurkkaan. Ihmeeksemme emme löydä asbestia. Lattia jää liikennöintikelpoiseksi, uudelle viemäriputkelle suunnitellaan reitti ihmisten ilmoille kellarinportaan alle, jossa sitä voi tarvittaessa tarkkailla ja huoltaa, ja viemäriasian ratkaistua tutkitaan vain mihin asti kosteutta on kertynyt, mikä on rakenteiden vointi, kuivatellaan.

Seuraavina päivinä Automies rakentaa kuumailmapuhaltimesta ja tilapäisluukkuun asennetusta poistoilmaimusta rakennekuivauspaketin, joka paitsi kuivaa alapohjaa, pitää sokkelin alla olevan ryömintätilan alipaineisena niin ettei haisu tunge lattianraoista sisätiloihin. Piikkaa reikiä uudelle viemärivedolle, joka on putkimiestä vaille valmis. Näppärä pikkubroidi, ihastelen. Toivottavasti uudet purut, todennäköisesti selluvilla, saadaan aikaiseksi ennen talven tuloa, sillä mikäs tässä muuten kun lattiaa ei ole avattu eikä mikään enää haise.

Ainoa epämukavuuskohta on edelleen käyttökiellossa oleva keittiön lavuaari, johon tiskikone laskisi poistovetensä. Tiskaamme vessassa pienessä lavuaarissa. Samassa pestään Huhtipojan takapuoli, muori hetken epäröi mutta minä rauhoittelen: voidaan me kun ollaan valkolaisia.

Suomifiilistelyä

Lentävä kone saapuu Helsinsky-Vantaan kentälle kolmelta aamun sarastaessa; volkkarilla kehätietä, kansankynttilä Petri Tiili laulaa kuumasta moottoritiestä, katselen koivikoita tienposkessa. Pimennysverhoilla uskottelen Huhtipojalle että päiväunille voi mennä aamuneljältä vaikka on ilmiselvästi valoisaa, oikean aamun koittaessa sänkyyn kapsahtaa Italiatar.

Ensimmäinen päivä menee perustarpeiden takaamisessa: imuroin muorin MacBookiin ukkoslinnun ja tuliketun, ihmettelen aikani mihin se oikein ne asensi kun ei kerran ohjelmakansioon, miten saan ohjelmat oikeaan paikkaan ja pysymään vielä dockissa. Olen jäänyt käyttöjärjestelmäversioon seitsemän piste jotakin, enkä muutenkaan ole tottunut siihen että tietokoneet puhuvat suomea. Kone hyljeksii mukaani tuomaa DVD-levyä, emmekä löydä klemmarinreikää josta levyn voisi pakottaa ulos.

Seuraavana päivänä muokataan sekundaarinen ympäristö: hurautan ilman lapsia Itäkeskukseen, käyn kirjastossa varmistamassa että korttini on vielä hengissä, lainaan äänikirjan, Kolme iloista rosvoa sekä italiankielisen version kuvakirjasta Kuinkas sitten kävikään, lähinnä kustantajan tietojen muistiin merkitsemiseksi. Ostoshelvetin Tallinnanaukion puoleisen sisäänkäynnin edessä makaa käsirautoihin lyöty villiintynyttä joulupukkia muistuttava äijä. Vartiointiliikkeen miehet odottavat oikeaa virkavaltaa paikalle. Huntupäiset naiset, suomalaiset ja muualta tulleet, työntävät lastenrattaita. Ostan Body Shopista kuumavahaa joka on Italiassa vedetty myynnistä, sillä itseään kunnioittava italiatar tuskin pyykkäisi säärikarvasavotan päätteksi reilun kaupan periaatteilla Egyptissä tuotettuja luomupuuvillakaistaleita. Stockan Herkku on sisustettu mullin mallin, mutta tarmokkaan etsimisen jälkeen löydän ostoskoriini valkosipulivoilla täytetyn patongin, tölkin Nikolaita ja rasiallisen Rasilaisen valkosipulihapankaalia. Vielä iltaan mennessä pääsen uimarannalle. Lapset suhtautuvat urheasti totuttua kylmempään, tyynempään ja vähäsuolaisempaan veteen. Uidessa tuntuu siltä että jos sulkisi silmät ja avaisi ne uudelleen en ehkä olisi koskaan missään muualla ollutkaan. Romaninaiset riisuvat alushameisilleen pukukopin edessä penkillä, niiden tytöillä on pinkit feikkicrocsit. On samanlaista kuin ennen, ja silti samaan aikaan tuntematonta, uusia taloja, polkuja, pyöräteitä, ja osaako bussilippuakaan enää käyttää?