Alkoholiton lauantaiposteri

Näitä löytyy koko sarja Bruun Design Oy:n kotisivuilta, ja valinta oli vaikea. Suosittelen visiittiä.

Temppu ja miten se tehdään

Arkienkeleitä

Tänään nimipäiväkalenterissa vietetään Mikon päivää, katolisessa pyhimyskalenterissa kaikkien arkkienkelien päivää. Miekan kanssa heiluvan Mikaelin lisäksi arkkienkeleiksi luetaan Gabriel, Rafael ja Uriel. Miltähän arkienkelit mahtavat näyttää? Arkitehtiblog viettää yksivuotispäivää ja kiittää lukijoitaan, yksikätisesti kuten tapana on.

Kantoliina Senegalista

Meillä on talossa lapsenkantovälineitä enemmänkin, mutta tämä on viime aikoina osoittautunut käyttökelpoiseksi. Lapsen nostaminen selkään pitkällä liinalla ei ole koskaan ollut vahvimpia taitojani, jotenkin yläreuna jää hölppäseksi vaikka kuinka kiertää liinaa, lapsi nojaa taaksepäin, täytyy olla etukenossa ettei kaadu, tai sitten pistävät jalat oikoselleen kantajan selkää vasten ja kiemurtelevat pois alakautta. Nelivuotias osaa jo olla, vaikken kannakaan tyttöä kuin leikin vuoksi ja sisaruskateutta välttääkseni. Sellainen liinalla avitettu reppuselkä. Takana, siis, koska edessä roikkuvan lapsen kanssa ei voi oikein tiskata tai laittaa ruokaa. Eikä Huhtipoika järin viihdy olohuoneen lattialla yksinään, pitää olla vipinää. Hetkittäin väittäisin että eroahdistus, kovin on aikaista mutta kun olemme viettäneet koko kesän hikiset mahat vastakkain niin ehkä siksikin jo viisikuisena osaa erottaa äidin tuttipullosta. Tai mistäs minä tiedän erottaako, kun ei ole tuttipulloa ikänään nähnyt. Ystäväni Rusetti toi liinan Dakarin satelliittikaupungista Pescarasta, Adrianmeren rannalta. Todisteena alkuperästä liinan hulpiossa lukee Imprimé par COSETEX Dakar - Senegal. Kuvan kaavoilla sen voi toteuttaa toki mistä tahansa lakanakankaasta, vaikka sitten Unikosta. Ja mukaan sauvakävelysauvat sävy sävyyn ;)

Lauantainen posterikevennys

Kompostin pyynnöstä laitetaan nyt vähän julisteita. Aihe on itse asiassa niin rakas, että eksyin allpostersin sivuille pidemmäksikin aikaa, eikä kirjoittamisesta muutenkaan tahdo tulla mitään kun Huhtipoika on usein sylissä, ja jo varsin aktiivinen (lue: ei skypeä, vauva haluaa syödä kuulokkeet). Lupaan posterin viikossa, toistaiseksi. Poliittiset julisteet ovat vetäviä, mutta usein sotaisia. Äiti ja lapsi tahtomassa rauhaa, mikäs sen kauniimpaa... lisäksi pidän sosialistisen realismin työkuvauksista, ja naistyöstä saisi oman sarjansa. Tässä olisi tietysti tarkoitus uskoa että vain imperialistit haluavat sotaa, hmm hmm.

Lakanakangasta

Eräs suomalainen vaatetusalan yritys on vuodesta 1956 tehnyt suosittuja miestenpaitoja lakanakankaasta, ja meillekin on viidessäkymmenessä vuodessa kertynyt niitä muutama. Ukki-Nonno siivosi liiempiä kaapistaan, mutta vaaleansininen ei kerta kaikkiaan natsannut Sulttaanille. Ei niitä poiskaan voi heittää, ja siitäpä minä ompelemaan lastenvaatteita kierrätysmateriaalista… vaikka Katrin Arens on ehtinyt ennen minua ja muutama sota-ajan vanhempi ennen Katrin Arensia! Hihoista tuli housut, jätin halkiot pohkeisiin jotta kierrätyksen vitsiä voisi tarkkasilmäinen arvostaa, ja kangasta riitti vielä vähemmän omaperäiseen kauluspaitaan jota plagiaatiksikin voisi väittää, napit ja kaikki alkuperäisestä. Vaikka merkkiä en sentään ommellut, ja kaavakin vain vapaalla kädellä kopioitu. Raidallisia housuja ei voi yhdistää raidalliseen paitaan, totesimme, se näyttäisi liiaksi psykiatrisen sairaalan pyjamalta. Siis, housujen kaveriksi yksivärinen t-paita, ja eikö Jokapojan kanssa tavata käyttää farmareita? Varsinaista ostoskatua Tuppukylään ei ole muodostunut, koska natiivit tapaavat ikkunaostosten sijaan hurauttaa autolla asioille vasta tarpeen ilmetessä, toivoen löytävänsä parkkipaikan myymälän kynnykseltä. Muurinympäryskadulle on kuitenkin kertynyt jokunen lastenvaateliike, ja yhdellä kierroksella ehdin nähdä kattavan otteen siitä mitä kaupunki tarjoaa. Melko sopivansinisen paidan jouduin hylkäämään kun siinä oli tuttipullon kuva, olkoonkin vaikka kuinka universaali vauva-ajan symboli. Vain yksi pulju myi yksivärisiä painatuksella UNITED COLORS OF, melkein lakanakankaiseen paitaan rinnastettava tuoteidea. Farkkuja myydään jokaisessa putiikissa, riittää kun löytää sopivan koon. Niihinkin on herkullisia yksityiskohtia – paikkalapusta kirjailtuun jakoavaimeen – tuhlattu hengästymiseen saakka.

Pelati*

Kunnollisena italialaisena perheenemäntänä :) tein tomaatteja, kaltattuja ja umpioituja, varsin maltillisen määrän mutta aina tyhjää paremman. Huhtipojan kummitädin avustuksella perkasimme laatikollisen San Marzano –tomaatteja, luomua Botrugnon kunnasta. Ensi vuonna voisin kolminkertaistaa määrän, ja ehkä kattaa perheen vuotuisen kulutuksen. Blogi on jäänyt kesannolle, sen sijaan erästä toista raakilesta on kirjoitettu eteenpäin ja lisäksi olen palannut vuosien tauon jälkeen ompeluspuuhiin, no, jotain pussilakanoita ja vaippoja olen tässä välissäkin tehnyt mutta aina enemmän tai vähemmän kiireellä ja lainakoneilla. Ompelin joskus alle kaksikymppisenä, sitten kyllästyin ja totesin ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, ja nyt olen pyörtänyt sanani todettuani toistuvasti että kahdesta saunan persliinasta suoralla saumalla vinoon ompelemalla tekaistusta hameenretaleesta saa pulittaa hyvinkin seitsemänkymmentä euroa. Petja kirjoittaa tapainturmeluksesta enemmänkin, ja vaikken minä mikään mestariompelija ole, niin aina jälki on parempaa kuin mitä kaupasta noin yleensä saa… yllättäen ompelen paremmin kuin kuusitoistakesäisenä vaikken olekaan harjoitellut, onko se sitten sitä henkilökohtaista kypsymistä? Vuodesta kultaseppäkoulussa tuskin on ollut haittaa, ja vaikka joku taitavampi osaa vapaalla kädelläkin, ei minun työssäni ole pahaksi se että maltan ensin harsia. Kiirekö tässä. Appivainaani oli opiltaan räätäli, mutta katsoi parhaaksi lähteä Sveitsiin sekalaisiin hommiin kun valmisvaateteollisuus ahmaisi leijonanosan asiakaskunnasta. Petjan kraatarijuttuja lueskellessani olen hymynkare suupielessä muistellut appiukon silityspuuhia, rouvansa ei saanut housunprässeihin kajota, ja jos jotain piti korjata niin keittiönpöytä tyhjennettiin, sakset, langat, neulat ja syyrinki laitettiin järjestykseen kuin shakkinappulat laudalle: hiljaisuus! pois jaloista! rituaalia ei saa rikkoa! Tässä jos jonkun sauman saa ommeltua, ää-äiti, veli kakkasi peitolle, tahdon mehua, katotetaan muumia… mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! *kaltatut; kaljut

Runotyttö

Paperivuorineuvos heitti kirjallisuuskyselyyn yllättävän vastahaasteen joka jätti hetkeksi sanattomaksi: viisi lempirunoani? Runoja? Totean että kirjahyllyssäni on vaivaiset kolme runokirjaa, niistäkö ammentaisin? Luenko runoja? Joo-oo, niitä runotorstain juttuja, ja omiakin olen kirjoittanut joskus teininä, toivottavasti niitä ainakaan ei kukaan löydä. Nyt siis kuitenkin kirjahyllyä esittelemään: Ensimmäinen kirja on Federico García Lorcan Andalusian lauluja, Matti Rossin suomentamana. Otetaan Serenadi: Joen rantamilla/yö kostuu hiljalleen/Lolitan rinnoilla oksat/kuolevat rakkauteen. Laitetaan siihen Risto Rauteen sävel. Samalta Neilikan levyltä voisinkin nimetä Arkisen laulun rakkaudesta, hei, nämähän ovat runoja, kyllähän minä runoja kuuntelen. Mutta Lorca pitäisi hankkia myös espanjankielisenä. Firenzessä jouduin kadulle joulun alla soitettuani suutani vuokraisännälle, ja uutta kämppää etsiessäni pääsin hätämajoitukseen japanilaisen kurssikaverin nurkkiin. Siellä vuokraemännän kirjahyllyssä oli Nerudaa alkuperäisenä ja italiannoksena samoissa kansissa, käyttäjäystävällistä, sanoisin. Toinen kirja: Bertolt Brecht runoja 1914-1956, suomentanut Brita Polttila (ellei toisin mainita). Renkaan vaihto: Minä istun maantien vieressä./Kuljettaja vaihtaa rengasta./En ole kernaasti siellä mistä tulen./En ole kernaasti siellä minne menen./Miksi minä katselen renkaan vaihtoa/kärsimättömänä? Lisää Brechtiä löytyy Anneli Saariston, Monna Kamun ja Liisa Tavin levyttämänä kiekolta Miten enkeleitä vietellään. Sellaista savuista huoria ja merimiehiä –meininkiä. Kolmas kirja on Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, suomentanut Arvo Turtiainen. Mutta tämänhän voisi lukea uudestaan! Neljäs kirja on lainassa, se on Kahlil Gibranin Profeetan italiannos. Sen vierestä, ihan muistista, otetaan ainakin suomeksi Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Niin totta. Pitikö haastaa?

Junttura

Nelikuisena painat yhtä paljon kuin sisaresi vuoden vanhana. Tahdot jo ottaa kiinni maailman reunasta, puraista sitä kuolaisilla ikenilläsi.

Shit happends

saa aivan uusia ulottuvuuksia vaipattomassa perhe-elämässä. Ja eikun pyykkiin.

Kirjameemi

1. Kirja joka muutti elämäsi? En osaisi nimetä yhtä, monet kirjat ovat antaneet sysäyksiä pieniin kurssinmuutoksiin. Useammat kuin itsekään tietäisin. Maailmanparannuskirjoja par excellence ovat ainakin Ruokaa kaikille, No Logo, ja se Sahraminkin mainitsema Liedloffin Continuum Concept. 2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran? Pienenä tykkäsin Henryk Sienkiewiczin kirjasta Erämaan halki, jälkeenpäin luettuna se on kyllä hirveän rasistinen. Muita lapsuuden suosikkeja ovat Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa, Mildred D. Taylorin Ukkonen kuule huutoni mun, W. Ben Huntin Intiaanikirja joka oli minulla jatkuvassa lainassa Roihuvuoren sivukirjastosta. Siinä on valmistusohjeet mokkasiineista totemipaaluun. Ystäväni Pupumauku löysi sen jo aikuisella iällä minulle divarista, kiitos siitä. Useampaan kertaan olen lukenut Jorge Amadon Dona Florin ja hänen kaksi aviomiestään, Jean Cocteaun Oopiumin, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman. Luen samoja kirjoja mielellään eri käännöksinä, ja hyllystäni löytyy Pikku prinssi kolmella kielellä (Petjalle terkut ;). Tuppukylässä ei ole kunnollista kirjastoa (divarista nyt puhumattakaan), ja varsinkin romaanien lukemista jarruttaa se että kirja pitäisi ostaa. Harvat romaanit ovat niin hyviä että niitä jaksaisi kahteen kertaan lukea. Olen sijoittanut vähät rahani mielummin käsikirjallisuuteen, suosituimpina aihepiireinä antropologia, arkkitehtuuri ja obstetriikka. 3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle? Vahvoja ehdokkaita ovat Raamattu ja koraanikäännös, joita en ole vielä lukenut kokonaan. Voisin myös lukea vanhempaa painosta, eli juutalaisten pyhiä kirjoja. Sivumäärä ratkaisee. Tai sitten jotakin hyödyllistä kuten espanja-italia -sanakirja kannesta kanteen opeteltavaksi. 4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi. (tai Ritan mukaan kirja, joka pistää pään pyörälle) Jorge Amado: Ilojen paratiisi. Bukowskilla on myös asennetta. 5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin? Toni Morrisonin Beloved on aika lailla murheellinen. 6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun? Juuri nyt lukisin mielelläni päivitetyn version Pääomasta, se tipahtaisi hyllyssä Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyen historian ja Naomi Kleinin No Logon väliin. 7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun? Yhdentekeviä kirjoja on maailma täynnä, ja joillakin merkittävillä kirjoilla on saatu pahaa aikaan. En silti kannata kirjarovioita, ei se tieto vaan miten sitä sovelletaan... 8. Kirja jota parhaillaan luet? Asha Phillips: I no che aiutano a crescere (Saying No. Why It's Important for You and Your Child). Jäänee kesken, kyllähän pennuille voi ja ehkä täytyykin sanoa ei mutta jos jo ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana törmää viisaisiin lausahduksiin vanhempiaan itkulla manipuloivista yhdeksänviikkoisista lapsista, voi äiti... 9. Kirja jonka aiot lukea? Lukemista odottavat Ina May Gaskinin Spiritual Midwifery ja Reggio Emilia -pedagogiikkaa käsittelevä I cento linguaggi dei bambini. 10. Haasta viisi bloggaajaa Tiina, Keksi, Paperivuorineuvos, Uniprojekti, riittänee.

Gremlins in memoriam

Olimme lähteneet viettämään sunnuntai-iltaa Huhtipojan kummitädin perheen maaseutuhuvilalle. Vierailu venähti rajuilman yllättäessä, ja kun saavuimme kotiin puoleltaöin kuulimme autoa pysäköidessämme kurjaa nau’untaa. Vastapäisen talon portailla makasi likomärkä ja likainen kissanpentu.

Kannoimme luisevan, kylmissään olevan otuksen kotiin, pesimme ja kuivasimme hiustenkuivaajalla, annoimme lääkeruiskulla ensi hätään sokerivettä, myöhemmin kerääjämaitoa. Kaapissa ei ollut mitään. Majoitimme löytölapsen kenkälaatikkoon. En uskonut sen selviävän yön yli, mutta aamulla minua odotti yllätys: potilas oli virkistynyt, siinä määrin että jouduin laittamaan henkilövaa’an painoksi kannen päälle konsultoidessani Ylisulttaania elikon sijoituspaikasta. Terassille, nyt ja loppuelämäkseen mikäli parempaa kotia ei löytyisi. Talomme takana aukeaa hylättyjen puutarhoiden viidakko, ja terassilta terassille kulkemalla pääsee ties mihin. Italiatar oli innoissaan, vaikkei saanutkaan koskea potilaaseen.

Lähdin kauppaan ostamaan lehmänmaitoa (koska kissanmaitoa ei kaupassa myydä) ja kissanruokaa, mikäli potilas osaisi jo syödä moista. Iltapäivällä terhakoitunut kissapoika pääsi eläinlääkäriin; aliravittu, kuivunut, gastroenteriitti, tulehdus hengitysteissä ja silmissä, huonossa kunnossa mutta elinvoimainen, lääkäri varovaisen toiveikas. Rääpäle sai antibioottiruiskeen ja glukoosiliuosta ihonalaisesti, ostin apteekista boorivettä ja vauvanruokaa. Kissa ei syönyt, otti vain vettä ja maitoa lääkeruiskusta.

Seuraavana aamuna en kuullut naukumista: potilas oli väsähtäneen näköinen, mutta otti aamumaitonsa ja virkistyi jonkun verran. Nesteytin säännöllisesti, puhdistin silmiä ja sieraimia.

Iltapäivällä kissa ei enää tullut minua vastaan, etsin ja löysin sen makaamasta nurkasta, häntä lattiakaivossa. Raatokärpäset olivat jo munineet, kissanrääpäle hengitti vaivalloisesti. Onneksi Italiatar oli jäänyt nonnan luokse. Soitin kummitädille, joka käytännön ihmisenä poisti kärpäsenmunat kamman, pumpulitupon ja denaturoidun alkoholin avulla. Nesteytimme ja silitimme kuolevaa, peitimme kopan harsolla etteivät kärpäset pääsisi lähelle. Lauloin kissanpennulle ehkä surullisimman laulun jonka tiedän: tuonen lehto, öinen lehto… Appiukon kuolemasta oli kulunut tasan viisi vuotta, ja samaan aikaan kumminserkun pikkukeskonen taisteli elämästään napolilaisen sairaalan keskoskaapissa; kaikki murhe on suhteellista, mutta kyllä minä silti yhden kyyneleen tirautin.

Kirkonkellot soittivat iltamessua, pääskyset lentelivät hämärtyvällä taivaalla. Kissa ei enää hengittänyt. Kuolema elokuussa on julma, raatokärpäsen toukat kuoriutuisivat noin kahdeksassa tunnissa. Lyhyen neuvottelun tuloksena sovimme että tytölle syötettäisiin pajunköyttä: elämän tosiseikoille on aikansa, kissanraatoja maantien varrella ja ruumiinvalvojaisia naapurustossa joutaisi näkemään myöhemminkin. Ehdimme kuopata pikkutiikerin ennen pimeän laskeutumista viidakkoonsa, appelsiinipuun varjoon.

Päiväkirurgiaa

Korjasin aamulla irronneen nuken jalan; kiinnitin sisäpuolelta, tuli vähän tikkejä selkään. Potilas ja Italiatar voivat hyvin.

Naisen tila

Ystäväni Onneli lähetti minulle Gloria-lehden kolumnistin, pappi Hilkka Ojanuoran kirjoituksen naisen omasta tilasta. Tässä:

---

OTA OMA TILASI Jokaisen on saatava kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu. Kesä, tilaa varpaille! Loma, tilaa suunnitelmille! Mökki, tilaa perheelle! Mutta missähän mahtaa olla sinun tilasi? Se todellinen ja vertauskuvallinen huone, joka Virginia Woolfin mukaan on - säällisen toimeentulon lisäksi - jokaisen naisen oikeus ja olemassaolon edellytys. Kotonahan sitä tilaa on. Jos muilta perheenjäseniltä kysyy, koko kotihan on äidin tilaa. Hän päättää, miten se sisustetaan, miten siellä ollaan ja ennen kaikkea, miten siellä siivotaan. Etenkin höyläpenkkihuonetta ja televisio- ja olutpesää mankuva miesväki on sitä mieltä. Mutta mitä tekee nainen, joka haluaa rauhassa lukea kirjaa keskellä päivää? tehdä itsekseen puhisten vatsalihasliikkeitä lattialla? Haaveilla salarakkaasta? Karjua raivosta? Rukoilla? Missä tekee nainen? Nainen etsii sisäistä ja ulkoista tilaansa kylpyammeesta, puutarhasta, lenkkipolulta, pölynimurin melumuurin takaa. Koskaan hän ei saa pitää tilaa omanaan kovin pitkään. Tilaansa vetäytynyt nainen on vaarallinen. Missä siis ovat historian suuret naistaiteilijat? Miten monesti mies supisi lapsille hiljaisessa talossa, suljettuun oveen kunnioittavasti viittelöiden: "Sssh, äiti kirjoittaa! Äiti säveltää! Äiti maalaa! Nainen saattoi kyllä olla oven takana - migreenissä tai neurasteniassa. Tauti tarjosi naiselle tilaa. Naisen tilan edellytetään olevan rajoistaan avoin. Jos siinä on aita, on ainakin oltava avoimia portteja. Naisen on oltava aina aulis ja altis, aina käytettävissä, ja aina on tarjottava sielunsa ja sympatiansa, sija majatalossa. Rajansa on asetettava, reviirinsä merkitsevä ja tilansa tunteva nainen on uhka. Ei koskaan tiedä, mitä se siellä puuhaa ja suunnittelee. Naisen salaisuuksille ei ole helppo löytää tilaa, vaikka ne oikeastaan mahtuvat hyvin pieneen loukkoon. Historian valtaapitävät, miehet, ovat viisaudessaan sijoittaneet naisen salaisuuksien ytimen äärimmäisen pieneen sisätilaan. Tuon piilotilan avulla nainen hallitsee tiloista arvokkainta, aikaa, kun hänestä tulee äiti. Silloin hän valtaa palan tulevaisuutta. Toisaalta tämä piilo, kohtu - vaarallisen vallan tyyssija - on myös antanut nimensä hysterialle: tilalle, joka on miehen silmissä sairaus, mutta naiselle kenties ainoa keino vapautua ahdistetusta tilastaan, tulla näkyväksi. Nainen ei oikeastaan saisi viedä yhteistä tilaa. Liian näkyvä ja kuuluva nainen on kauhistus. Nainen puhuu ehkä siksi niin paljon ja nopeasti, jotta hän ehtii varata edes pienen paikan miesten huomiossa. Nainen pysyy ehkä siksi niin lihavana, että hän pystyy oletetulla rumuudellaan ja hillittömyydellään järkyttämään tilanteen tasapainoa. Tyttölapsi on vielä kekseliäs löytämään tilaa. Hän tarkkailee maailmaa itsekseen sammakko- tai lintuperspektiivistä, pöytäliinan hapsujen tai koivunoksien takaa. Hän liittoutuu muiden lasten kanssa vallatakseen tilan, jota toivoo mutta jota yksin ei pysty saavuttamaan. Hän etsii vilpittömyydellään tilansa muiden sydämissä. Jossain vaiheessa matkaa tilaa ei enää anneta eikä oteta: se ansaitaan ja annostellaan. Vaatteet lakkaavat olemasta väljiä ja mukavia. Kovaan ääneen nauraminen ei ole sopivaa. Puiston läpi kulkeminen pimeällä ei ole turvallista. Elämä muuttuu. Tilasta tuhansiksi tiloiksi ja tilanteiksi, joiden rajoja, merkitystä ja keskinäisiä suhteita naisen on vaikea ymmärtää. Hänen tilojensa kautta kuljetaan: ne ovat läpikulkuhuoneita. Tuolla salissa näyttää olevan koolla iloinen seurue; siellä ei ole sinulle koskaan sopivaa tilaa. Jonakin päivänä joku meistä huomaa: minulla ei ole tilaa hengittää eikä kasvaa. Se on tavallisimpia avioeron avausrepliikkejä. Tukehtuminen, typistyminen, pysähtyminen. Tilattomuus. Jokaisella meistä on toki oma kasvupaikkamme: oma juuripaakkumme, oma määrämme valoa ja vettä, joista emme päätä itse. Jokaiselle meistä on kuitenkin oltava myös varjotonta ja myrskytöntä tilaa kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu. Tilan rajat varjelevat. Tila itsessään vapauttaa. Tiedä oma tilasi. Anna arvo toisenkin tilalle.

---

Tuppukylän vanhakaupunki umpikujineen ja sisäpihallisine taloineen on kouluesimerkki islamilaisesta kaupunkirakenteesta, vaikkei kaupungin tunnetusta historiasta löydy mitään mikä todistaisi islamilaisvallan puolesta tai sitä vastaan. Perinteisessä elämänjärjestyksessä kujat ja sisäpihat ovat naisten ja lasten valtakuntaa, arkisen uusintamisen maailmaa. Miehet hoitivat perheen virallisia suhteita piazzalla ja tekivät työtä vaarallisessa maailmassa, pelloilla kaupunginmuurien ulkopuolella. Todellisuudessa naisetkin joutuivat monesti osallistumaan peltotöihin, uhmaamaan vaaraa, tulemaan paronin raiskaamaksi tai tarantellahämähäkin puremaksi – ja pakenemaan ahdistetusta tilastaan hysteriaan, jonka ritualisointia tarantismi on. Kotiin suljettu nainen oli onnekas nainen, eikä segregaatio naisten yhteisöön olekaan koskaan niin julma kuin mikä on vihreän lesken osa nukkumalähiössä, amerikkalaisessa unelmassa, yksin kiiltävänvalkoisten kodinkoneidensa ympäröimänä. Kultaisella viisikymmentäluvulla – ainakin elokuvissa – mies pelaa kaksoisroolia. Kodin ulkopuolella kovassa maailmassa miehen arvo jyvitetään tilipussin mukaan… mutta aina hän on arvokkaampi kuin ne perheenjäsenet, joilla tilipussia ei ole. Kodin rauhaisassa satamassa mies on herra ja hidalgo jolle tuodaan tohvelit ja drinkki nojatuoliin. Koko koti on naisen valtakuntaa… siihen asti kunnes perheenpää saapuu! Kannustakaa lapsia olemaan hiljaa! Sana hysteria mieltyy kohtuun, naisen salaiseen puutarhaan, jonka historian valtaapitävät ovat suoneet naisille… kunnes raskauden ja synnytyksen medikalisointi on leväyttänyt selälleen salaisuuksien portit. Taivaan tähden, usein myös äitien ja lasten parhaaksi, mutta raja auttamisen, hoitamisen ja holhoamisen, vallankäytön ja lauseen tekijän vaihtamisen välillä on häilyvä. Sikiötä mittaillaan ultraäänessä kuukausittain, vertaillaan taulukoihin, omaa parastaan ymmärtämätöntä naisparkaa punnitaan, hänelle huudetaan jos paino on noussut liikaa, hänelle laaditaan luetteloita siitä mitä voi syödä. Gynekologi – monissa maissa usein mies – on ottanut kätilön – yleensä nainen – paikan, ja synnytysasento on muuttunut kyykkivästä tai polvistuneesta selinmakuuksi, jossa synnytystä kapellimestarin lailla hallitsevan lääkärin työasento on mukavin, genitaalit siististi, selkeästi ja ajeltuna näkyvissä leikkaussalilampun valokiilassa. Yessir, vielä kaksituhattaluvulla joissakin Italian sairaaloissa jalat remmeillä tutkimuspöydän jalkatukiin sidottuna. Epämääräinen, epävarma fysiologinen synnytys korvataan tehokkaimmillaan selkeällä hallittavalla sektiolla, tuosta poikki ja tuohon jengat. Poikani syntyi sairaalassa jossa yli puolet synnytyksistä hoidetaan kirurginveitsellä. Jos kysyt äideiltä milloin vauva on tulossa, saat vastaukseksi heinäkuun kahdeskymmenes, kello kymmenen aamulla. Naisen oma huone kodissa on kodinhoitohuone, vaan onhan se jo jotakin. Mahdollisuus jättää keskeneräiset työt, silittämistä ja viikkaamista odottavat pyykit pois näkyvistä antaa toki henkistä pelivaraa. Lukitun päiväkirjan voi piilottaa pyykkikoriin, sieltä sitä ei kukaan etsi! Rintamamiestalosta eteenpäin jää miehelle kodista pannuhuone ja autotalli, siivoava hellapoliisi ei halua pärekorityömaata tupaan. Molemmat asettavat kodille odotuksia, kenen sanelemia?, ja kaikilla on kurjaa, ikävystyttävää, kanavapujotellaan sohvalla. Function Follows Form. Naisen oma hetki ja harrastus on ristisana, kirjontatyö tai neule jonka voi laskea kädestään hetkenä minä hyvänsä – ääitii tuu pyyhkimään. Blogi, päiväkirja, lipastonlaatikkoon sujahtava kannettava, notebook mikäettei, haaveena huone jossa tilaa ompelukoneelle ja saumurille, kangaspuille, dreijalle, hitsausvälineille, jossa mahtuisi tekemään trinidadilaisia peltitynnyrirumpuja. Siihen asti naisen(kin) on keskityttävä sisäsiisteihin harrastuksiin.

---

Eräänä iltana leimahti läntiselle taivaalle kaunein ja valtavin auringonlasku, jonka äiti oli ikinä nähnyt. Taivas puhkesi punaisiin, oranssinvärisiin, ruusunpunaisiin ja napolinkeltaisiin liekkeihin, pilvet valoivat hehkuvia värejä tumman, tuulisen meren ylle. Tuuli oli nyt lounainen, se tuli suoraan saarta kohti hiilenmustasta, hyvin terävästi erottuvasta taivaanrannasta. Äiti seisoi ruokapöydällä ja maalasi mönjällä punaisia omenia erään puun latvukseen. Mitä jos hän olisi näillä väreillä voinut maalata ulkona, ajatella, millaisia omenia ja millaisia ruusuja! Hänen katsellessaan taivasta hiipi iltakajastus seinää pitkin ylöspäin ja sytytti kukat hänen puutarhassaan. Ne tulivat eläviksi ja alkoivat hehkua. Puutarha avautui, haravoitu käytävä, jonka perspektiivi oli vähän omituinen, muuttui aivan oikeaksi ja vei suoraan kuistille. Äiti laski käpälänsä puunrungolle, se oli lämmin auringosta, hän tunsi sireenien puhjenneen kukkaan. Äkkiä varjo lensi yli seinän, salamannopeasti, jokin musta kiiti ulkona ikkunan ohi. Suuri musta lintu lensi majakan ympäri, se vilahti vuoroin kussakin ikkunassa, läntisessä, eteläisessä, itäisessä, pohjoisessa ... se lensi ja lensi kuin raivokas pitkin, viuhuvin siiveniskuin. Nyt meidät on saarrettu, äiti ajatteli joutuen suunniltaan. Se on noidankehä, minua pelottaa ... Minä tahdon vihdoinkin kotiin tästä kauheasta, tyhjästä saaresta ja ilkeästä merestä ... Hän kietoi käsivartensa omenapuun ympärille ja sulki silmänsä. Puun kuori oli karkea ja lämmin. Meren kohina häipyi. Äiti oli mennyt puutarhaansa. (Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

Satelliittikarttameemi

Reippaanpuoleisella viiveellä vastaan Petjan haasteeseen. Mutta mikä on ulkomaan kaupunki, se jossa asun vai jossa asuin? Onko Suomi ulkomaa? Kun olin pieni, oli ulkomaa täällä. Perheen autolomilla kävimme myös täällä ja täällä ja täällä; tappelimme pikkuveljen kanssa vauvankakan värisen Saab ysikuutosen takapenkillä, kinusimme bensa-asemilta karkkia ja jos saimme söimme kunnes ällötti, karkin päälle suolaista, jano, piii-issahätä. Kyykkypissalla tundralla, vaivaiskoivuvarvikossa porojen ihmeteltävänä ja hyttysten syötävänä. Pystytimme soputeltan leirintäalueelle ja löysimme teltasta edellisen kesän urheiluleirillä kadonneet bestiksen farkut, mitähän niilläkään enää tekee jos koipi kasvaa kymmenen senttiä kesässä? Ala-asteen luokkaretkellä huomasin päihittäväni äidin kartanluvussa ja osasin jo niiden kieltä. Kaikenkirjava kaupunki oli täynnä turkkilaisia ja napolilaisia, suomalaisia ja jugoslaaveja. Ensimmäinen ulkomaanmatka omin nokin, tai melkein, kielikoulun siiven alla. Puolalainen lautta lähti Eteläsatamasta, laivalla kielikoululaisten lisäksi karvaisia bulgarialaisia rekkamiehiä, laivan ruokalassa suolatonta voita joka kellui annospaloina vesiämpärissä. Pian sen jälkeen pääsin perheen kanssa lentokoneeseen, ensin talvea pakoon ja sitten jo sukulaisiin rapakon taakse. Seitsentoistakesäisenä hippinä kiersimme Suomea poikaystävän kanssa. Interrail oli sukupolvellemme rippileiriäkin tärkeämpi initiaatioriitti, mutta himoitun lipun sain vasta täysikäisenä. Suomi on saari, Suomesta lähdetään autolautalla, mennen tullen pakollisina etappeina jo moneen kertaan nähdyt Skandinavian pääkaupungit. Ensimmäinen oikea ulkomaa alkoi täältä: söimme haisevia juustoja ja patonkia, joimme halpaa roseeta Eiffel-tornin alla. Jatkoimme etelään, etsimme Välimerta mutta eksyimme viinitarhoihin. Kuumuus ja kaskaiden sirinä kävivät pohjoismaisen miehen hermoille; olisin halunnut jatkaa Balkan Expressillä Bosporinsalmelle mutta mies veti pidemmän korren. Emme löytäneet sateenvarjoja, mutta näimme vihreän väläyksen kun aurinko laski Atlantin valtamereen. Pääsimme kauniille saarelle, jonne muuten en ehkä olisi koskaan ymmärtänyt matkustaa. Lukioluokan kanssa retkellä: jäiden lähtö Nevasta, palasimme valuuttabaarista kuka enemmän, kuka vähemmän päissään. Hotellin kerrosvahdit katsoivat pääsiäisyön messua televisiosta – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa, kuulin jälkeenpäin. Lähdin vastarakastuneen ystäväpariskunnan kolmantena pyöränä kakkosreilille todentamaan vastasortuneen rautaesiriipun raunioita, ja monista kauniistakin kaupungeista sydämeeni jäi tämä. Olen monta kertaa käynyt täällä, en ainoastaan siitä syystä mikä reppuselkäistä nuorisoa eniten houkuttaa. Rakastan kapeita julkisivuja, syviä runkoja, jyrkkiä ja kapeita portaita, barokkifrontaalien kruunaaman talorivin heijastusta kanavan savisenruskeassa vedessä. Oudon rationaalinen kansakunta, mutta pihejä ovat, peijakas. Opintoporukan kanssa kiertelimme kolme viikkoa Itärannikkoa. Onkohan matkan dioissa kuvaa Twin Towerseista? Mieleen on jäänyt matkan eteläisimmästä mutkasta taivaansininen puutalo, jonka kuistilla söimme jambalayaa, ja jonka vessassa, kylpyammeessa, oli yllätyksenä kultakaloja. Reissun päällä kannattaa käydä vessassa aina kun pääsee, oli hätä tai ei. Mieltäni kaihertaa se opintomatka jonne en ilmoittautunut, koska aioin kevätlukukaudella vaihtariksi, jonne taas en päässyt kun syyslukukaudeksi mennyt kiintiövaihtari ei tullutkaan pois. Lohdutuspalkinnoksi lähdin Italiaan, vaikken koskaan erityisemmin ollutkaan kaavaillut mitään sellaista. Yllätyin positiivisesti… miksi kutsuisinkaan sitä, pinnallisen kepeästä estetiikasta ja aperitiiveista? Vastakohtana Nuorille Vihaisille Miehille jotka istuvat Baarissa ja ottavat itsensä ja maailman ihan hirveän tosissaan? Onneksi tuli reissattua, en koskaan enää pääse ulkomaille koska ulkomaa on Suomessa; Sulttaani haluaisi toki nähdä Skandinavian pääkaupungit ja Nevansuiston metropolin. Ruotsinkielisten kalastajien asuttamalle tuulenpieksämälle silograniittiselle niemimaalle nousseesta venäläisestä kaupungista pääsee eurooppalaiseen hansakaupunkiin tunnissa… mutta vielä joskus haluaisin istua maalaamaan akvarellia Bosporinsalmeen heijastuvasta minareettien silhuetista, ah, niin pateettista!

Bimbo d'ufficio / Toimistovauva

Zizou

MM-finaalin jälkipyykkiä on puitu monella foorumilla, kotikatsomossakin. Minä olen pahoillani Zinédine Zidanen puolesta, vaikka Italiaa kannustinkin. Zidane pelaa niin... kauniisti, on ihmeellistä miten iso mies voi olla niin ketterä. Tanssii balettia pallon kanssa. Mitä Materazzi sitten sanoi? Ei varmasti mitään, mitä Zizou ei ammattilaisuransa aikana ole jo aiemminkin kuullut, tai ehkä jo maternellessa. Sen verran suosittuja juttuja ovat äitis on, siskos on, figliodiputtana, hijodiputa, ibn-sharmuta, Välimeren molemmilla rannoilla. Jos kotonamme olisi erotuomari, sataisi meilläkin kortteja. Italiatar saisi päivittäin keltaisen, joka muuttuisi punaiseksi suunsoiton jatkuessa. Minä saisin kai suoraan punaista.

Tuppukylän piazza ennen MM-finaalia, kansallislaulun soidessa

Italia - Germania

Jalkapallosta en olekaan vielä kirjoittanut, ei niin etteikö aihe olisi sydäntäni lähellä, mutta eihän sitä nyt kaikesta ehdi, ja kun pallon seuraamiseenkin menee jo oma aikansa. Trikolorien määrä katukuvassa on kasvanut mitä pidemmälle maailmanmestaruusotteluissa on päästy, ja Italiaan ensi kertaa saapuva voisi kuvitella kyseessä olevan kovinkin nationalistisen kansakunnan. Väärin. Italialaiset ovat nationalisteja kun kyseessä on jalkapallo, muuten korkeintaan kotiseuturakkaita. Napolissa viime viikolla pistäytynyt isännyys tietää kertoa minulle että Tuppukylän parvekkeilla liehuvat trikolorit ovat varsin köyhä esitys. Molempain Sisiliain kuningaskunnan pääkaupunki oli kauttaaltaan tapetoitu vihreään, valkoiseen ja punaiseen, eikä radanvarsi Barin kaupungissa häpeä vertailussa. Tähänastiset ottelut olemme katsoneet terassille kannetusta pikkutelkkarista. Eilistä ottelua varten oli kuitenkin pystytetty valkokangas piazzalle, mikä ettei, alle sata metriä kodista ja korkeintaan viisitoista studiolta. Kunnanisien mielessä oli kerrankin häivähtänyt ajatus että juuri vanhankaupungin piazzan tulisi olla kaupunkilaisten yhteinen olohuone, meillehän se jo onkin, ja jos muita tulee paikalle niin tervetuloa! Tulihan niitä, nuorukaisilla mukana liput ja millä lie paineilmalla toimivat kannettavat autontorvelta kuulostavat mölypillit. Niistä Huhtipoika ei pitänyt, muuten ensimmäinen puoliaika meni vielä ottelua seuraten, toisella puoliajalla syötiin tissiä, jatkoaika meni liinassa keikkuen ja unikin tuli kun hälinä, kannustushuudot ja torvensoitto muuttuivat tasaiseksi taustameteliksi. Italiatar osallistui samaan aikaan pelattavaan Suomi-Italia-Albania -otteluun piazzaa ja katedraalia yhdistävällä kävelykadun pätkällä. Pelin säännöt ja ottelun lopputulos jäivät epäselviksi, paitsi että tyttö piti liottaa puhtaaksi kylpyammeessa keskiyöllä kotiuduttuamme. Saksan ja Italian kohtaamisessa on mukana vielä jalkapalloakin suurempia intohimoja, eräänlainen Suomi-Ruotsi -ottelu siis. Pohjalta siintävät siirtolaisuus ja kansalliset alemmuuskompleksit, lisää puita pesään tarjosivat teeveekronistit lukiessaan saksalaisen lehdistön parhaita paloja joissa italialaisia haukuttiin tarjoilijoiksi, astianpesijöiksi ja pizzakokeiksi, ja jos rehellinen työ käy haukkumasanaksi, vaffanculo, kyllä me näytetään niille. Maailmanmestaruuden voittaminenkin on tervetullutta, mutta Saksasta otettu voitto on niin makeaa nektaria että sunnuntaina odottava loppuottelu unohtuu hetkeksi.

Munakas ja munaton

Olen aloittanut salapoliisintyön selvittääkseni mikä nauttimistani elintarvikkeista on vaivaksi Huhtipojalle. Säästän teidät kuitenkin yksityiskohtaiselta tuotosten värin ja koostumuksen kuvailulta, se nyt ei kiinnosta ketään paitsi muita imeväisten äitejä. Työhypoteesini ensimmäinen syypää on kananmuna, olin siitä jo melko varma mutta eilen tuli taas yllätys, siis, joko teoria joutaa romukoppaan tai sitten olen törmännyt piilomunaan. Siskot, kuinka vaikeaa! Hatunnosto pitkän linjan imetysdieettaajille. Helle hellitti hieman toissailtana, mutta vieläkin tarkenee. Elelemme kotioloissa vaipatta, ja olenkin saanut tilaisuuden tarkkailla sitä outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta jota valetaan vaunukopassa hahtuvalankapeiton ja pyyhkeen päällä makailevan nuorimmaisen ylle, kun häntä ihailemaan kokoontuneet isä ja miesvieraat nyökyttelevät keskenään: ”pallit sillä, joo, pallit on”.